Fontin koko A A A
VALIKKO
Raahen kulttuurihistoriallinen museo
Olet tässä: Kesäduunarin kynästä: Kuinka jouduin museoon.

Museuumiblogi

30.7.2018 13:01

KUINKA JOUDUIN MUSEOON (JA MILLAISTA TÄÄLLÄ ON OLLUT)

Kiitän mitä kohteliaimmin tästä kunniasta ja luottamuksesta, että saan sanoa muutaman sanasen arvoisassa museuumiblogissa.

Olin jo pitempään miettinyt, että jotain uutta kurssia tähän jo melko keski-ikäisen akan muumioituneeseen elämään kaivattaisiin. Vähän ehkä ikäkriisiäkin pukkasi, tai jos nyt ei suoranaisesti kriisiä, niin ainakin mietiskelyä vuosien kiihtyvästä juoksusta. Vielä enemmän kaipasin uutta uraa tai merkitystä, mutta en tiennyt, mitä haluaisin tehdä tai mille alkaisin. Oikein mikään ei huvittanut niin paljoa, että olisin saanut itseni liikkeelle. En ole oikein koskaan tiennyt, mikä haluaisin olla isona. Ainoa toiveammatti, jonka muistan lapsuudesta, oli leijonankesyttäjä. (Hyvinkin realistinen ammatti nykymaailmassa!) Toki moiset kotkotukset jäivät sinne lapsuuteen, joskin omalla tavallani ehkä tulin silti toteuttaneeksi tuonkin päähänpiston. Kirjoittamisesta olen tykännyt aina, mutta jotenkin en siinäkään päässyt alkuun. Elämässäni oli muutenkin ollut sellainen vaihe, että tajusin joitakin ikäviä totuuksia paremmin kuin koskaan, ja ennen niin vankkumaton optimismini alkoi rakoilla pahemman kerran. Kaikki ärsytti. Vuodenvaihteessa sitten tein päätöksen seurata iloa ja ajelehtia määränpäätä vailla, kunnes näkisin jotain, mikä vetäisi minua puoleensa. Olin jo syksyllä aloittanut matkailuopaskurssin lähes hetken mielijohteesta. Tosin olin muutamaan otteeseen aiemminkin jotain sellaista miettinyt. Nyt päätös kurssille lähtemisestä oli syntynyt hetkessä ja se oli siinä mielessä hyvä päätös, että tunsin pitkästä aikaa jonkinlaista tuulenvirettä pölyttyneissä purjeissani. Keväällä sitten, kun paikallishistoria oli jo imaissut minut pyörteisiinsä, sain silmiini ilmoituksen museon kesäpestistä. Siinä oli kuvaus aivan täydellisestä työpaikasta! Jos olisin kirjoittanut kuvitteellisesta unelmatyöstäni, en olisi osannut kuvitella osuvampaa. Vaihtoehtoja ei ollut, ei liioin tekosyitä. Oli lähdettävä ”ottamaan hernettä”.

Nyt kun tästä poikkeuksellisen lämpöisestä suvesta ja samalla kesäpestistä on yli puolet takana, osannen jo kertoilla hieman kokemuksiani kesämuseotädin (tai paikallisen museoslangin mukaisesti ”kesäkäntyn”) työstä. Ensimmäiset työpäiväni vietin Kruununmakasiinilla erilaisten modernin maailman vempeleiden keskellä. Heti ensimmäisellä kerralla otin tavaksi päivän alussa tervehtiä paikan asukkeja, mm. Wanhaa Herraa. Ajattelin näet, että museoasukkien kanssa hyvissä väleissä oleminen säästää monelta murheelta ja auttaa päivän haasteissa. Joku voisi luulla minun katsoneen liikaa eläviä kuvia, mutta tämä logiikka tuntuu oikeasti toimivan. Laitteita käynnistellessä ja vitriineitä pyyhkiessä jutustelen Wanhalle Herralle, silitän ohimennen hyljerouva Harmastusta ja kuuntelen, mitä kullakin tyypillä on mielensä päällä. Mitään kovin ylitsepääsemättömiä haasteita ei ole sitten eteen tullutkaan. Jotenkin tykkään Kruununmakasiinin rauhallisesta tunnelmasta. (Ja olen ehkä vähän ihastunut siihen kohteliaaseen ja perin charmanttiin Wanhaan Herraan, jos totta puhutaan.)

No sitten seuraavaksi olin Pakkahuoneella. Oli yllättävää todeta, miten kansainvälinen ja vilkas meno täällä Raahessa nykyään on. Onkohan tästä nyt lopultakin tulossa oikeasti matkailukaupunki? Edellytyksethän sille on aina ollutkin. Pakkahuoneella en ole kovin ehtinyt asukeille jutella. Kirkkosalin Pyhää Agathaa olen kuitenkin Sisilia-fanina yrittänyt muistaa tervehtiä. Ja onhan se nyt siksikin tärkeää, että Agatha jatkossakin suojelisi arvokkaita museokokoelmia tulen tuhovoimalta, kuten ilmeisesti oli asian laita Baltin veistosten osalta silloin, kun Raahen vanha kirkko paloi 1908. ”Pakkis” on niin täynnä tarinoita ja historiaa, että siellä tuntee olevansa haltioissaan kuin lapsi karkkikaupassa.

Pekanpäivien aikaan olin ensimmäistä kertaa Soveliuksen talolla, siis opastamassa Laivapatruunin kodissa. Pääkohdat tulivat nopeasti tutuiksi, kun pari päivää sain melkein nonstoppina kierrättää porukkaa talossa jahölöttää aivan suu vaahosa. Soveliuksellakin toki tervehdin aamuisin asukkeja, joissa on kuitenkin sellainen ero, että heitä ei näe. Olen kovasti toivonut, että törmäisin Johaniin, jonka siellä ainakin kerrotaan kuljeskelevan. Jostain syystä hän ei kuitenkaan ole halunnut näyttäytyä. Tai sitten olen luullut häntä asiakkaaksi ja kertonut hänelle hänen omaa tarinaansa. Sepä olisi noloa! Olen kyllä hiljaisina aikoina jutustellut hänelle omaa elämäntarinaani. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että hän on kuunnellut.

Mielenkiintoista on ollut se, miten elämä on tuonut taas kerran eteeni sopivia asioita. Siis juuri siihen hetkeen. Aluksi nuo opastuskierrokset olivat kyllä keskenään erilaisia (erilaisille kävijöille), mutta kuitenkin aika helppoja. Ja kun litannia alkoi sujua ongelmitta ja asiat jäädä muistiin, tulivat ensimmäiset ulkomaalaiset ja pääsin testaamaan kykyäni opastaa englanniksi. Yllättävää kyllä, jotkut erikoisemmat sanat olivatkin tutumpia ruotsiksi, mutta koska asiakkaat olivat sillä kertaa norjalaisia, ei ollut ongelma vaihtaa välillä. Jostain syystä ihmiset kysyvät aina samaa asiaa samana päivänä. Siinä oppii sopivasti joka päivä lisää, kun ottaa selville vastauksia noihin kysymyksiin. Lisäksi joka päivä ainakin yksi asiakas on kertonut jonkin tarinan tai knoppitiedon, joten oppiminen on vuorovaikutteista. Kysymykset ovat vaikeutuneet asteittain. Yllättäen sitä huomaa, että tähänkin päähän on tarttunut jo melko paljon historiatietoa, ja jopa jonkinlaiseen järjestykseen. Toisinaan kaipaan historiantuntemukseeni laajempaa viitekehystä, edes Suomen historiasta. Tunnen enenevässä määrin tuskaa siitä, miten vähän tiedänkään. Mutta näinhän se on aina, kaikissa asioissa. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän tietää, ettei tiedä yhtään mitään.

On monta hyvää syytä työskennellä museossa. Aamulla ei koskaan tiedä, millainen päivästä tulee. Väkimäärä on jo melkoinen arvoitus. Tapahtumien osalta tietää, ettei silloin ehtine tehdä muita juttuja kuin olla tiskin takana tai kierrättämässä porukkaa. Muiden päivien osalta ei koskaan tiedä. Työ on niin monipuolista, että eteen tulevia haasteitakaan ei oikein osaa arvailla ennalta. Tykkään myös siitä, että täällä on tietynlainen vapaus tehdä asioita omalla tavallaan. Siis siinä mielessä, että meille on annettu vastuuta hoitaa asiat. Olemme saaneet itse oivaltaa, ideoida ja toteuttaa. Ei ole sellaisia rajoittavia määräyksiä, jotka tappaisivat luovuuden. Ja kuitenkin vakituisten tuki on siellä taustalla. Aina saa kysyä ja aina saa ystävällisen vastauksen. Työporukka onkin ehkä yksi parhaista puolista täällä. Siitä voisin kirjoittaa toisella kertaa lisää. Asiakaskohtaamiset ovat myös vaihtelevia. Koskaan ei tiedä, millaisen tarinan kuulen tänään tai millaiseen kysymykseen pitäisi osata vastata, mistä maasta tulee väkeä tai millaisia persoonia kohtaan, minkä uuden jutun hoksaan hyllyssä ja mikä esine jotenkin mysteerisesti haluaa esittäytyä. Esimerkiksi yhtenä päivänä katselin Pakkahuoneen yläkerrassa sellaista kuvankatselulaitetta ja mietiskelin mielessäni, että onkohan tuo jokin view-masterin esi-isä. Taisi olla peräti sama päivä, kun kotona etsin jotain ihan muuta tietoa internetin uumenista ja törmäsin siihen samaan laitteeseen! Se esittäytyi stereoskoopiksi ja todellakin aavistukseni oli oikeassa, se oli kuin olikin tuon omasta lapsuudestani tutun laitteen edeltäjä. Joskus elämässä on ihan liikaa synkronismia, että se voisi olla sattumaa.

Ehkä kaikkein paras puoli museotyössä on kuitenkin se, että muiden museoesineiden joukossa sitä tuntee itsensä vielä aivan nuoreksi! Ja itse asiassa pitkästä aikaa tuntuu siltä niin kuin olisin elossa. Ehkä olenkin! Vaikka jotkut päivät ovat olleet raskaita (ja kuumia) ja lopputuloksena on ollut raatomaisen väsynyt akka, niin mieli on ollut yhtä aikaa tyyni ja levollinen, mutta innostunut. Oikeastaan nyt jo hieman huolettaa, kun nämä työpäivät hupenevat kovaa vauhtia, että millaiset vieroitusoireet siitä tulee sitten, kun pesti on ohi, ja minne tuulet sitten minua kuljettavat. Taidan olla jo aivan koukussa museoon. Ehkä piiloudun johonkin vitriiniin, köytän itseni mastoon tai muumioidun pölyisimpään nurkkaan, niin ettei kukaan huomaa minun tehneen pesän tänne. Löytävät minut sitten ehkä ensi keväänä jonkin suursiivouksen yhteydessä ja miettivät, että mikä tämä kummallinen esine on. Miska sitten luetteloi minut kenties kommenteilla ”keskikokoinen museomööpeli, ihmistä muistuttava, pölyinen, melkein elävä, käyttötarkoitus epäselvä”.

Tällaisia pohdiskelee

Katri, kesäkäntty (kunnianarvoisa titteli, josta olen erittäin ylpeä)