Fontin koko A A A
VALIKKO
Raahen kulttuurihistoriallinen museo
Olet tässä: Etusivu > Keväimen aika

Raahen museo

Raahen museo on Suomen vanhin paikallismuseo. Sen perusti monista kulttuuriharrastuksistaan tunnettu piirilääkäri Carl Robert Ehrström vuonna 1862. Raahen museo on kasvanut vuosikymmenten saatossa ja tällä hetkellä se koostuu seitsemästä eri toimipisteestä. Pakkahuoneen museolla esitellään laajasti purjelaivakauden elämää ja esillä on myös muun muassa harvinaisen laaja kokoelma 1600-luvun kirkkoveistoksia. Raahen vanhimmassa säilyneessä asuinrakennuksessa Soveliuksen talossa sijaitsee upea interiöörimuseo, laivapatruuninkoti 1800-luvulta. Wanha apteekki vuorostaan esittelee Suomen laajimpia farmasia-alan kokonaisuuksia. Ojalan ja Saloisten kotiseutumuseot tutustuttavat kansanelämään ja Olkijoen Rauhanpirtti vie Suomen sodan tunnelmiin. Museoperheen uusin jäsen, Kruununmakasiini esittelee alueen historiaa aina esihistoriasta nykypäivään. Raahen museon luultavasti kuuluisin nähtävyys, maailman vanhin säilynyt sukelluspuku Wanha Herra on tätä nykyä ihmeteltävänä Kruununmakasiinin sukellusosastolla. Tervetuloa!


Museolla tapahtuu

Keväimen aika

Ah, mikä ihanainen kevät- tai oikeastaan kesäsää meitä nyt Helatorstain tienoolla hellii! Tuo otsikon vanhahtava kevättä tarkoittava sana pitäisi kyllä ottaa uudelleen käyttöön. Museotantti puuhaili pihalla vapaapäivänään, kuten varmaan aika monet muutkin, joilla pihatannerta on. Tämä keväimen aika on niin mahtavaa: kukkapenkin epäilyttävän näköisestä söheriköstä alkaa nousta viherrystä. Ensimmäisinä, ainakin museotantin pihalla, tunkevat pintaan unikot, ne maatiaiset, sitten kevätesikot ja vähitellen muutkin kukkaset. Ruusut saavat vielä hyvän aikaa uinailla havupeitteen alla. Jännitys on korkealla, kun havujen poiston aika koittaa. Ovatko ruusut selvinneet hankalasta talvesta? Ja raparperihan nostaa punaisia nuppuloitaan pintaan, vaikka pihalla olisi vielä lunta.

No eihän museotantin pitänyt noista kukkasistaan kirjoittaa, vaan paskatikusta. En vaan tohtinut laittaa sitä otsikkoon, ettei syytetä ruokottomuudesta. Mutta siinä kukkapenkkejä ja mahdollisia istutuksia miettiessä ajatus kulkeutui kuin varkain lannoittamiseen, johon se paskatikkukin liittyy.

On olemassa yleisestikin käytetty sanonta, että joku ”istuu/töröttää kuin tikku paskassa”, niinku tiiätte. Mikä on tuon sanonnan alkulähde? Tässä aivan looginen selitys: Entiseen aikaan, kun ei vielä ollut toiletteja, sen koommin sisä- kuin ulkosellaisiakaan, ihmiset kävivät tarpeillaan jossain aitan takana tai muuten toisten silmien ulottumattomissa. Ne onnenpekat ja –pirkot, joilla oli maaplänttiä viljelyksiä varten, oli se sitten joku rekkooli eli kasvimaa tai pottumaa, kävivät tarpeillaan siellä. Saatiin nimittäin näppärästi lannoitettua maa ihan ilmaiseksi (mutta ei huomaamatta). Jotta olisi vältytty siltä, ettei vahingossa astu toisen jättämään kasaan, oli tapana käyttää merkkausvälineenä tikkua, siis paskatikkua. Ja tietystikin noita kasoja pyrittiin jättämään jämpteihin riveihin, ettei tarvinnut arvailla, mihin suuntaa lannoitus on menossa.

Tuo tikku ei kyllä oikeastaan ollut mikään pikku tikku vaan kunnon keppi, että se ensinnäkin näkyi, ja että sen pystyi kiskaisemaan irti jo ehkä jäätyneestä jätöksestä ja tökkäämään oman tuotoksensa kohdalle maahan siinä määrin jämäkästi, että se pysyi pystyssä talven tuulessa ja tuiskussa. Törötti siis kuin tikku…

Ja samaisesta paskatikusta juohtuu mieleen eräs entis-raahetar…

Täällä Raahessa eleli silloin purjelaivakaudella eräs naisihminen, jota nimitettiin paskatikun-Liisaksi. Liisalla oli tapana (näin keväimen aikaan) etsiskellä rannoilta merentuomia hylkeenraatoja, ottaa niistä se aiwan järkyttäwälle lemuawa puolimädäntynyt traani talteen ja kaupata Savosta tulleille kauppamiehille. Savolaiset olivat nimittäin sitä mieltä, että kaikkein parasta oli juuri tuo männävuotinen hylkeentraani. Liisalla oli varmaan työkalunaan hylkeenraatojen tökkimiseen tikku tahi keppi. Oliko se hällä aina mukaan, ilmeisesti, koska se on hänen nimeensä liitetty. Sitä ei muistelukset kerro, oliko Liisan keppi palvellut alkujaan jollain peltotilkulla. Paskatikun-Liisa teki mielellään vaihtokauppoja savolaisten kanssa. Ei ottanut traanista rahaa, vaan vaihtoi sen leipään. Liisalla oli kollegakin, Kukkokiikaksi mainittu. Kukkokiikakin teki samoja vaihtokauppoja kuin Liisa, mutta leivän sijaan suosi viinaryyppyjä. Tarpeeksi monet ”vaihtarit” nautittuaan alkoi kuulemma kiekua kuin kukko.

Niin, kukkapenkin kautta sanonnan lähteille ja sieltä raahelaistarinoihin.

Mutkikkaat ovat museotantin aatosten polut.