Fontin koko A A A
VALIKKO
Raahen kulttuurihistoriallinen museo

Raahen museo Facebookissa
Raahen museo YouTubessa
Raahen museo Twitterissä
Museuumiblogi
Raahen museo Instagramissa
Meillä käy Museokortti

Pakkahuoneen museo ja Kruununmakasiini ovat avoinna ma-pe 11.00-17.00, la-su 12.00-16.00. Lauantaisin vapaa pääsy.

Museot ovat suljettuina juhannuksen ajan 23.-25.6.

Torstaina 22.6. suljemme jo kello 15.00.



Olet tässä: Etusivu > Tapaus kultainen sormustin

Raahen museo

Raahen museo on Suomen vanhin paikallismuseo. Sen perusti monista kulttuuriharrastuksistaan tunnettu piirilääkäri Carl Robert Ehrström vuonna 1862. Raahen museo on kasvanut vuosikymmenten saatossa ja tällä hetkellä se koostuu seitsemästä eri toimipisteestä. Pakkahuoneen museolla esitellään laajasti purjelaivakauden elämää ja esillä on myös muun muassa harvinaisen laaja kokoelma 1600-luvun kirkkoveistoksia. Raahen vanhimmassa säilyneessä asuinrakennuksessa Soveliuksen talossa sijaitsee upea interiöörimuseo, laivapatruuninkoti 1800-luvulta. Wanha apteekki vuorostaan esittelee Suomen laajimpia farmasia-alan kokonaisuuksia. Ojalan ja Saloisten kotiseutumuseot tutustuttavat kansanelämään ja Olkijoen Rauhanpirtti vie Suomen sodan tunnelmiin. Museoperheen uusin jäsen, Kruununmakasiini esittelee alueen historiaa aina esihistoriasta nykypäivään. Raahen museon luultavasti kuuluisin nähtävyys, maailman vanhin säilynyt sukelluspuku Wanha Herra on tätä nykyä ihmeteltävänä Kruununmakasiinin sukellusosastolla. Tervetuloa!


Museolla tapahtuu

KOKOELMA-AMANUENSSI KASSAKAAPILLA: TAPAUS KULTAINEN SORMUSTIN

Viime aikoina olen taas kokoelmatätinä joutunut useamman kerran tilanteeseen, jota kutsun esinetutkimuksen imuksi. On joku kiva esine, jonka tarinaa pitäisi (saisi) syystä jostain selvittää. Tällä kertaa imun esivaiheena toimi ajatus siitä, että voisimme esitellä museomme varsin hienoa korukokoelmaa Pakkahuoneen museolla tänä syksynä. Niinpä kaivoin esille kassakaapin avaimet ja ryhdyin tutkimaan tuon vihreän rautamöhkäleen sisältöä.

Käsiini osui heti korurasia, joka oli täynnänsä mitä erilaisimpia koruja. Sen omistaja ja lahjoittaja tiedettiin, mutta esineet odottivat vielä tarkempaa tutkimista ja luettelointia (ne olivat siis EiNoja, joista olen joskus aiemmin tällä blogissa porissut). Korurasia on kotoisin edesmenneeltä Brita Pohjamalta, joka oli vanhaa raahelaista Plantingin porvarissukua (osa Plantingeista suomensi 1900-luvun kuluessa sukunimensä Pohjamaksi). ”Ippana” tunnettu neiti-ihminen oli suuri museon ystävä ja testamenttasi huonekalunsa, astiansa, kulta- ja hopeaesineensä sekä tekstiilinsä Raahen museolle ”soveltuvin osin”. Ipan esineistöä onkin museon luetteloissa satamäärin jo entuudestaan.

Korujen joukosta sormeni poimivat kauniin käyttöesineen, kultaisen sormustimen. Se näytti vanhalta, ja kun oikein tarkkaan katsoi, käytössä kuluneen pinnan kiemuraisen koristelun seassa erottui hennosti kaiverrettu nimi, Carin. Kuka oli tämä Carin ja milloin hän oli sormustimen hankkinut? Sen jäljille oli päästävä!

Suurennuslasi käteen ja leimoja tutkimaan. Esine oli kuin olikin kultaa, sen varmisti 1800-luvulla käytössä ollut pitoisuusleima 18K. Toinen leima, HW, oli sekin mukava havainto: se nimittäin viittaa kultaseppä Henrik Winbladiin, joka toimi Raahessa vuosina 1856 - 1868. Sormustin oli siis paikallista tuotantoa 1800-luvun puolivälistä.

Mutta entä se kaiverrus "Carin"? Kun tämän museoetsivän omat keinot loppuvat, silloin soitetaan Auttavaan Puhelimeen eli pomolle. Tovin ehtymättömiä arkistojaan kaiveltuaan museonjohtaja Turunen esitti teoriansa. Kaiverrus tarkoittanee Carin/Karin Ståhlbergia (Katarina Augusta os. Durchmann, s. 10.11.1831). Hän avioitui merikapteeni Nils Adolf Ståhlbergin kanssa vuonna 1855, mutta suureksi suruksi kapteeni kuoli Lontoossa jo seuraavan vuoden marraskuussa ja Carin jäi leskeksi. Carinin sisko Maria Henriette eli Mimmi (s. 9.4.1846) oli naimisissa Saloisten kihlakunnan kruununvouti Axel Wilhelm Plantingin kanssa. Heillä oli poika Otto Axel Planting (s. 1877), joka sittemmin sai Britaksi nimetyn tyttären. Todennäköisesti kyseessä on siis Britan tante Carinilta perimä esine.

Tämä tarina on vain yksi niistä monista, joiden imuun jouduin tahi pääsin koruja tutkiessani. Aineisto alkaa olla kasassa ja dokumentoitu, pian päästään esillepanon pariin! Vielä on kuitenkin ratkaisematta korunäyttelyn nimi. Tulisikohan siitä kenties museotantti-Annan pilke silmäkulmassa ehdottama ”Timanttiset rossit”?

""

Tämmöisiä mietti myrskyisenä yönä unta odotellessaan museokäntty Miska