Lastentarhasa

Viime talavena lujin lehestä, että Raahen lastentarha on täyttäny vuosia, jota sitte ovat juhulineet.
Kyllähän minä sen tiijän, ku se alako ensimmäisen maailmansovan aikana – vaikka en minä kyllä sovasta mittään tienny – vaan sen nojalla tiijjän, ku se alako mun kotini krannisa[1] Graanluntin[2] isolla puolella. Mehän oltiin Graanluntin kansa aivan tunkiokranneja.
Vanahemman sisareni kansa me olimma siinä ensimmäisiä oppilaita ja meijjän äiti kuulu tarhan ompeluseuraan aina vanahuuteensa asti. Muistan vielä miten tärkiä toimitus oli aina kotona, ku tuli maanantai-ilta. Sillon äiti laitto käsityöpussinsa kuntoon, pesi silimänsä ja vaihto pyhävaatteet päälle ja sitte vähä ennen seittemää lähti uskollisesti vuojesta toiseen tarhan ompeluseuraan. Ei hän sitte palijo missään muualla käynykkään. Tarhan ompeluseurasa käynti oli hänen huvinsa.
Mun pittää kyllä sanua, etten minä oikein tykänny siittä tarhan meiningistä.
Vaikken ollukkaan vielä vanaha, niin se tarhan meininki oli minusta meleko lapsellista. Millä katteuvella kahtonkaan välitunnilla, ku velimies ja Karppisen Aatto kuluki siittä kartanon[3] poikki – tulivat Mentzerin kavun[4] puoleisesta portista ja menivät Brahenkavun[5] portista – ne tuli kansakoulusta ruokatunnilla kottiin syömään. Minä aattelin sillon, että pääsispä oikiaan kouluun.
Opettajina tarhasa eli tätteinä, kuten niitä sanottiin, oli ensin Simeliuksen Raakkeli ja sitten tuli Anna Pulkkinen, josta tuli tullinhoitaja Swaljungin toinen frouva ku ensimmäinen oli kuollu. Olihan sielä muitakin apuihimisiä, mutta niijjen nimiä en ennää muista.
Pittää sanua, että olin muutenkin vastahankanen siihen tarhan komentoon.
Sielä oltiin niin pitkä päivä, että välillä piti syyväkkin. Vanahemmat makso siitä ateriasta meijjän puolesta ja tarhalla oli oma keittäjä.
Tarhasa kävi myös herrasväjen lapsia, mutta ei ne syöneet meijjän muitten kansa. Ne meni aina toiseen huoneeseen ja ovi pantiin kiinni ja sielä ne söi omia evväitään.
Minäki olisin tahtonu tehä samalla tavalla ja kerran kärtin äitin antaan mullekin mukkaan maitopullon ja eväsleipiä. Mutta sitte kun yritin evväineni sinne herraslasten huoneeseen, niin Raakkeli kisko minut käsipuolesta takasi ja kaato mun maitopulloni vellin sekkaan.
Se´uli tuo säätyrajotus niin tarkkaa sen ajan Raahesa. Minä en sillon – vaikka olin pieni – tahtonu sitä ymmärtää. Oli kai jo sillon minusa sitä henkiä, josta sitte myöhemmin oli tapana sanua, että onko ny´laitaa että kansanarmeijasa toinen on parempi ku toinen, eikö pikemmin päinvaston!
Oli sitte kerran auringonpimennys ja minä oisin tahtonu jäähä sitä kattoon. Ku toiset meni sissään välitunnilta niin minä menin piiloon Graanluntin puuliiterin oven taakse. Tarhan apulainen tuli kohta huutaan ja hakkeen minua, mutta minä pysyttelin hilijaa piilosani. Sitte minä Graanluntin ukon kansa kahtoin auringonpimennystä nojetulla lyhynlasilla. Graanluntin ukkohan tunsi minut hyvin ku oltiin tunkiokranneja. En tainnu sinä päivänä ennää tarhaan mennäkään, vaan juoksin kottiin, joka oli niin lähellä.
Siittä Raakkelistaen yhtään tykänny, se´uli niin koppava ja akkuraati[6], että sitä piti pelijätä. Se Anna Pulkkinen oli palijo mukavampi ja ehkä se ymmärti ja rakasti lapsia enämpi.
Hän kuoli aivan hilijan ja oli täälä Raahen vanhainkojisa viimmeset vuojet. Ommaiset tahto mua häntä siunaamaan hautaan, mutta olin huonosa voinnisa enkä jaksanu lähtiä, vaikka olishan se ollu velevollisuuskin vanahaa opettajaansa kohtaan.

 

-Eero Permi: Suomen helemi

 

[1] Naapurissa

[2] Granlundin talo, Kauppakatu 40. Nykyisin tontilla on luhtitalo, jossa on useita huoneistoja.

[3] pihan

[4] nykyinen Koulukatu

[5] nykyinen Kauppakatu

[6] tarkka, täsmällinen