Ja se Oolannin sota oli kauhia

Venäjä oli suuri mahti manner-Euroopassa, mutta halusi yhteydet Välimerelle, jotka järjestyisivät kätevästi, jos saataisiin Turkki kahmaistua valtakunnan osaksi. Venäjä esittikin yleiseksi t. globaaliksi mielipiteeksi, että Turkki on "Euroopan sairas mies", joka täytyy eliminoida. Keisari Nikolain ja Englannin lähettilään tapaamisessa Nikolai I esitti, että Turkki jaettaisiin: Venäjä saisi Serbian ja Bulgarian ja Englanti saisi Egyptin ja Kreetan. Englanti ei suostunut suunnitelmaan ja otti Turkin suojelukseensa.
 

No, sitten Venäjä keksi ruveta rähinöitsemään yhdestä Betlehemin kirkon avaimesta, että sen hoito kuuluukin kreikkalaiskatolisille eli oikeauskoisille ortodokseille eikä oikeauskoisille roomalaiskatolisille. Venäläinen ruhtinas Mensikov lähti öykkäröimään Turkin sulttaanille Konstantinopoliin palttoo päällä (=järkyttävä kunnianloukkaus) ja toisaalla sitten venäläinen armeija marssi Bessarabiaan. Napoleon oli herännyt puolustamaan roomalaiskatolisten avaimenhoito-oikeuksia ja komensi laivastonsa Kreikan vesille. Turkin ja Ranskan välille kehkeytyi liitto. Siitäpä se sota sai alkunsa.

Venäjä yritti tunkea Jäämerelle, Mustallemerelle ja Itämerelle Ahvenanmaan kautta. Ranska ja Englanti tukivat Turkkia ja myöhemmin mukaan myös Sardinia. Varsinainen sotatanner oli Krimin-niemimaalla. Uskonto oli Venäjälle tekosyy lähteä sotaan, varsinainen syy oli valtapeli ja reitti Välimerelle.

Varsinainen sodan julistus tapahtui 1. marraskuuta 1853.

Sotatoimet leviävät Suomeen

Sota tuli Suomeen maaliskuussa 1854, sotajoukkoja alettiin järjestellä ja arvopapereita ja tavaroita kuljetella sisämaahan varmoihin piiloihin.

Perjantaina 5. 5. tykit jylisivät Helsingissä, sota on alkanut!!! (Eikäkö keisarin nimipäivän kunniaksi vaan jysäyteltiin tykkejä). Mutta kohta kuitenkin Hampurista saatiin tieto, että 49 englantilaisalusta oli lähtenyt Itämerelle. Helsingin satamat avautuivat vasta huhtikuun lopulla. Hyökkäykset alkoivat 19.5. Tammisaaressa ja Hankoniemessä 22.5.

Paatit etenivät pitkin Pohjanlahtea. Ratashöyrylaivoilla saapuivat engelsmannit.

Suomen rannikoilla englantilaisten mahdollisiin hyökkäyksiin valmistauduttiin sammuttamalla majakat ja ottamalla henkilökunta pois luotsituvista jne. ja merimerkkejäkin poisteltiin tai laitettiin osoittamaan minne sattuu. Näin tehtiin myös Raahessa. Raahelaiset myös pakenivat kaupungista turvaan Pattijoelle, Piehinkiin ja muualle ympäröivälle maaseudulle ja metsiin.

Toukokuussa Raahen rannoilla

Toukokuun lopulla engelsmannien laivat näkyivät jo Raahenkin tähystäjien kiikareihin. Meri oli vielä jäässä, ainakin jonkinlaista ajojäätä siellä kellui. Myöhään illalla 29. p. saapuivat ratashöyryt, Leopard, Vulture ja Odin Raahen edustalle. Seuraavana aamuna puskettiin lähemmäs ja samassa lykyssä lähti irti osiakin niistä rattaista. Ihan lähelle ei päästy, lähetettiin maihin pienempiä paatteja 14 kpl, mukanaan kolmisensataa miestä ja kuusi tykkiä. 30.:n päivän aamuna nähtiin kellotapulin uutkiikistä kanuunaveneiden lähestyvän Raahea. Raahelaiset meinasivat, että pettyneinä saavat engelsmannit kääntyä takaisin, eihän täällä ole yhtäkään venäläistä solttua. Vanha kauppias Fellman, jolla oli vuosikymmenien siteet englantilaisiin kauppahuoneisiin ei voinut ajatellakaan englantilaisia muina kuin vanhoina hyvinä ystävinä.

Nähtyään, että engelsmannit soutavat kohti laivavarveja alkavat ihmisetkin joutua sinnepäin. Tehdäkseen viholliselle selväksi, ettei Raahessa ollut mitään sotilaallisia systeemejä, meni konsuli Fredrik Sovelius ja vaimonsa Johanna sillalle englantilaisia vastaan valkoista nenäliinaa heilutellen. Merkkiin vastattiin ja yksi veneistä tuli sillan luo. Ja luutnantti Priest tuli sillalle. "Missä on puolustuksenne?" kysyi luutnantti. "Ei meillä ole puolustusta" vastasi konsuli. "Mutta nythän on sota, miten tsaari on jättänyt teidät ilman puolustusta? Minulla on käsky polttaa kaikki laivat ja laivatilpehööri." "Ei ole minun vallassani kieltää sitä, mutta kaikki mitä täällä on yksityistä omaisuutta." vastasi F.Sovelius.

"En voi muuta kuin täyttää saamani käskyn" sano luutnantti ja huusi miehet maihin. Kymmenkunta miestä joka paatista nousi maihin, muodostivat vahtiketjun laivavarvien ja tervahovin ympärille ja yleisön käskettiin häipyä alueelta. Vanhempi herra, Matts August Sovelius, ärhäkkä tyyppi, eloisasti protestoi tätä uhkaavaa häiriötä vastaan eikä meinannut poistua, ja niin hänet työnnettiin väkivalloin pois alueelta.

Hävitys alkaa

Engelsmannit julistivat, että jos joku yrittääkään sammuttaa tulta, pääsee hengestään. Luvattiin kyllä pitää huoli, ettei tuli leviä rajatun alueen ulkopuolelle. Kaksi tapulipetillä valmiina olevaa laivaa sytytettiin sekä pikiruukki, tervamakasiinit ja n. 9000 tynnyriä tervaa. Tuli levisi hetkessä ja palava terva valui kuin laavaa pitkin maata mereen. Musta savupilvi nousi korkeuksiin ja näkyi kuulemma Ouluun asti, nokea sateli kuin lunta ikään. Kun tuli oli oikein kunnolla syttynyt poistuivat engelsmannit paatteihinsa ja sytyttivät satamassa olevat laivat ja alukset, joita oli yhtensä 13 kappaletta.

Tämän roistomaisen tempun jälkeen lähtivät englantilaiset kohti kaupunkia ja sen rantamakasiineja. "Pienikin vastarinta tai vihamielisyyden osoitus aiheuttaa koko kaupungin polttamisen" sanoivat äijät. Upseerit kiikaroivat kohti kaupunkia ja pölijät luulijat ruuvallin ilma-aukkoja tykkiaukoiksi. Muutama ukko nousi maihin ja takavarikoi rantamakasiinien avaimet. Raahelaiset olivat hirvityksissään, sillä makasiineissa oli paljon laivan varustamiseen liittyvää tavaraa, purjeita, köyttä, plokeja ja muuta tarpeistoa. Onneksi luutnantti Priest, joka makasiineja tarkasti, osoittautuikin inhimilliseksi tyypiksi ja parista ovesta kurkattuaan sanoi, "tyhjiä ne ovat." Yksi Carrington yritti äkistä vastaan, mutta Priest käski äijän pitää suunsa kiinni.

No sitten ruvettiin katselemaan taloja ja kruunuvouti Hårdhin komea talo herätti epäilyksiä, mutta kapteeni Hjellman sanoi talon olevan yksityisomistuksessa. Priest sanoi "valehtelette", muttei sitä kuitenkaan sytytetty.  Kun englantilaiset sitten lähtivät, kätteli kapteeni Hjellman Priestin ja sanoi "Toivon, että jos me joskus vielä tapaamme, tapahtuu se mukavammissa oloissa"

Kerrotaan, että englantilaiset meinasivat sytyttää palamaan myös ison puisen viljamakasiinin, joka sijaitsi nykyisen. Kruununmakasiinin vieressä kaupungin puolella. Englantia auttavasti osaava merimies Puskala sai solokattua, että siellä on köyhän kansan viljat, älkää niitä polttako. Onneksi engelsmannit uskoivat vanhaa merimiestä ja jättivät makasiinin viljoineen rauhaan.

Valtavat vahingot kaupungille ja kaupunkilaisille

Oolannin sodan aiheuttamat vahingot Raahelle olivat jättimäiset. Sodan jälkeen satoja raahelaisia, niin miehiä kuin naisiakin oli työttömänä. Ulkomaiden satamissa oli Krimin sodan aiheuttaman saarron vuoksi paljon laivoja, 14 niistä myytiin. Oli parempi myydä kuin antautua vaaraan merillä, englantilaiset nimittäin kaappailivat Venäjän lipun alla seelaavia laivoja. Varakkaammat varustajat pystyivät odottelemaan sodan loppumista. Raahessa aiheutuneet tuhot nousivat 300 000 hopearuplaan, joka vastaa noin kolmea miljoonaa euroa nykyrahassa.

Ehyitä paatteja oli jäljellä ainoastaan muutama, mutta niiden avulla kaupunki nousi mahtavaan kukoistukseen kuin Fenix-lintu tuhkasta. Reilun kymmenen vuoden päästä Raahe oli Suomen suurin laivanvarustajakaupunki.

Englantilaiset kyllä itse tykönänsä ihan alahuonetta myöten fundeerailivat, että oliko se Suomen/Pohjanlahden retki ollut ihan asianmukainen. Ei ollut. Kveekareiden uskonlahko keräsi keskuudestaan rahaa ja ne lähetettiin anteeksipyynnön myötä Raaheen. Rahoilla järjestettiin hätäaputöitä Raahen miehille. Rahoilla kunnostettiin ja jatkettiin kaupungin pohjoispuolinen, Ilolinnalta lähtevä tie, nk. linjatie (piikkisuora) eli Kveekarintie eli nykyisen Kveekarinkadun alkulähde.

Engelsmannit tekivät vimmoissaan myös karhunpalveluksen itselleen. Osa laivavarvissa olevasta puutavarasta oli jo myyty Englantiin, rahatkin oli jo saatu. Englantilaiset joutuivat siis odottamaan, että raahelaiset rakentavat uusia laivoja ja kaatavat puuta, jotta maksettu tavara saatiin vihdoin sinne minne pitikin.

 

-Eija Turunen