Maanviljely ja karjanhoito

Keskiajan Salossa peltoviljely oli suhteellisen vähäistä ja vielä 1500-luvun alkupuolella peltoja oli keskimäärin vain noin 0,7 hehtaaria taloa kohden. Pelloilla viljeltiin pääasiallisesti ohraa sekä jonkin verran myös ruista. Viljakasvien lisäksi viljeltiin lanttua ja naurista, sipulia herneitä ja härkäpapuja. Luonnosta kerättiin villikasveja, muun muassa nokkosta ja erilaisia marjoja. Peltoviljelyn vähäisyyttä selittää runsaan eränkäynnin vaatimat eri vuodenaikoihin sijoittuvat salomailla ja hylkijäillä vietetyt pitkät ajanjaksot.

Erämaiden liepeillä ja jokilatvoilla harjoitettu kaskiviljely lienee ollut vähäistä peltoviljelyä merkittävämpi viljelymuoto varsinkin sydänkeskiajalla. Kaskiviljelyn menetelmät ja hämäläis-satakuntalaista perua oleva huhta ovat jääneet elämään alueen paikannimistössä ja sillä tavalla kertomaan maatalouselinkeinojen kehityksestä ja levinneisyydestä alueella. Kaskiviljelmä perustettiin kaatamalla metsää ja antamalla sitten maan kuivua seuraavaan kesään, jolloin kaadettu metsä poltettiin ja siemenet kylvettiin tuhkaiseen maahan. Kaskipellosta saatiin sato parina vuonna peräkkäin, mutta sen jälkeen oli etsittävä uusi metsä ja poltettava uusi kaski.

Voi, liha ja vuodat olivat keskeisiä vero- ja kauppatavaroita, joista löytyy mainintoja jo ensimmäisissä säilyneissä veroluetteloissa. Karjanhoito lienee ollut keskiajan Salossa maanviljelystä tärkeämpi maatalouselinkeino.   Muutaman lehmän lisäksi talonpojat pitivät lampaita ja kanoja. Hevosia ei keskiaikaisissa maataloissa useinkaan vielä ollut, auran eteen valjastettiinkin härkä.

Karjankasvatuksella oli Salon keskiaikaisessa pitäjässä merkittävä asema ja pitkät perinteet. Karjan elättäminen pitkän ja kylmän talven yli vaati ranta- ja jokivarsiniittyjen lisäksi runsaasti kaukoniittyjä, joilta korjattiin heinää karjan talvirehuksi. Kaukoniityt sijaitsivat jopa useiden peninkulmien päässä sisämaassa.  Talonpojat kilpailivat parhaiden niittyjen omistuksesta samalla tavalla kuin eränautinta-alueista. Rannikon vesijättömaat, joita oli hankalaa jakaa selkeisiin omistusalueisiin, muodostuivat aikojen saatossa yhteisniityiksi ”almenningeiksi”, jotka oli riitojen välttämiseksi niitettävä yhtä aikaa samana päivänä.

Kaukoniittyjen lisäksi suuri karja vaati laidunmaiden ja kesänavettojen pitoa sisämaassa, eräalueiden liepeillä. Kaukoniityt ja laidunmaat sijaitsivat esimerkiksi Kopsankylän takaisissa korvissa, Vihannissa ja Pattijoen Ylipään takana olevilla jokilatvoilla.
 

-Anna Kippola