Muistoja koulunkäynnistä Raahen oppikoulussa ja jatkoluokilla 1900-luvun alkuvuosikymmeninä

Raahen oppikoulu 1884 – 1984. Historiikki ja matrikkeli.

Lehtori Hilja Vuola, entinen oppilas, opettaja, teinikunnan kuraattori, Teinilaulajien innostava johtaja ja senioritoiminnan kantava voima, muistaa erityisesti ne 1920-luvun alkuvuodet, jolloin jatkoluokkien[1] kohtalo oli kirjallisesti sanottuna ”hiuskarvan varassa”.  Hilja Vuolan kanssa kuudennelle lähtijöitä oli 1921 viisi, joista yksi myöhemmin perui päätöksensä ja seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla oli ainoastaan yhteensä neljä oppilasta. Opettajiakaan ei tahdottu saada millään, eikä varoja heidän palkkaukseensakaan tahtonut löytyä. Eräänä vuonnakaan ei seitsemättä luokkaa pystytty aloittamaan heti syyskuun alussa opetusvoiman puuttumisen vuoksi, vaan useita viikkoja myöhemmin. Seminaarista löytyi paljon apua, mm. uskontotunneilla Hilja Vuola muistaa juosseensa seminaarilla, jossa musiikkihuoneen nahkasohvalla opittiin Sanaa.
Raahen Porvari- ja kauppakoululta saatiin matematiikan opettaja ja fysiikan opettaja, jolle tosin kemia oli fysiikkaa rakkaampaa, vaikkei se silloiseen jatkoluokkien opetukseen olisi kuulunutkaan. Jatkoluokille tulijoiden määrä alkoi kuitenkin ilahduttavasti pian kasvaa. Väinö Hannila, matrikkelitoimikunnan uuttera jäsen ja senioritoiminnassa innolla mukana oleva, kertoo heitä olleen kuudennella luokalla jo kymmenen oppilasta.
Väinö Hannila kertoo myös opettajapulan ratkaisevasti helpottuneen. Ruonakin[2] antoi osansa matematiikan opettajana. Opetukselle antoi Väinö Hannilan mukaan pikantin lisän se, että kun tänä Ruonalta tunnille tullut opettaja istui opettajapöydän laidalla ja heilutteli jalkojaan, niin hänen saappaansa olivat nokiset! Toisesta työstä suoraan toiseen.

Pienet luokkakoot

Aivan 20-luvun alussa aloittaneet luokat pysyivät oppilasmäärältään melko pieninä, mutta Gretel Salmi, myöhemmin itse myös opettaja ja niin matrikkelityössä kuin seniorienkin toiminnassa mukana oleva, toteaa heitä kuudennella olleen parisenkymmentä, joista muutama tosin sitten jäi pois. Opettajavoimiakin saatiin nyt etenkin kauppaopistolta ja jatkoluokkien toiminta vakiintui.
On kuitenkin syytä muistaa, että jo 1919 Raahen keskikoulun jatkoluokilta sai sen historian ensimmäiset valkolakit kymmenen oppilasta, joten itsenäisen Suomen ensimmäisen täyden vuosikymmenen, 20-luvun, alku ”kivuliaisuudessaan” oli siihen verrattuna poikkeus ja palaaminen suurempiin luokkiin normaalia.
Hilja Vuola muistaa kuitenkin hyvin, kuinka oppilaille oli hankalaa se, että heidän piti mennä opettajien luo tunneille seminaarille, kauppakoululle ja jopa heidän koteihinsakin. Opetus kärsi tästä ja vaati oppilailtakin tavallista ankarampia ponnisteluja tulosten saavuttamiseksi.
Hilja Vuola muistaa kerran saaneensa jopa rohkeutta siihen, että vetosi opettajaan tuntien pitämiseksi omalla koululla. Siihen hän sai sillä kerralla tylyn vastauksen: ” Sinä se paat vastaan, muut käy täällä mielellään.”
Myös Väinö Hannilan aikana käytiin oppitunneilla seminaarilla ja kauppakoululla, mutta Gretel Salmen jatkoluokkavuosina opettajat jo tulivat kaikki ”omalle koululle”.
Oppitunteina koulupäivä noina vuosina ja kauan myöhemminkin jakaantui siten, että siinä oli riittävä ruokatunti – aikanaan parikin – jonka aikana käveltiin kotiin tai kouluasunnolle, syötiin, vähän levättiin ja ”ehdittiin lukea iltapäivän läksyjäkin”, muistelee Väinö Hannila.
Oppilaat olivatkin noina aikoina enimmäkseen Raahesta tai aivan sen lähettyviltä.
Käytös oli melko moitteetonta, vaikka ”pojat juoksivat röökille”, sanoi Hilja Vuola. ”Ei joustu yksin röökillä”, korjaa Väinö Hannila, jolle liikunta ja urheilu ovat olleet läheisiä koulupojasta alkaen. Wallinin Olli tosin oli se ”tähti”, hänestä tuli myöhemmin voimistelunopettaja ja yleisheittäjänä hän oli silloisessa Suomen maajoukkueissa mukana. Mutta viidenteen luokkaan saakka Hannilan Väinö työnsi vähän pitemmälle kuulaa kuin Olli.
Tyttöjen harrastukset olivat toiset. Gretel Salmi muistelee kirjoitelleensa runoja ja päiväkirjaa pidettiin. ”Entäs pojille kirjeitä?”, kiusottelee Väinö Hannila.
Vanha koulurakennus[3] oli paljossa samanlainen kuin miltä se nykyisinkin ulospäin näyttää, kaksi kerrosta tosin. Luokkahuoneet kantoivat omia tunnuksiaan, niitä ei vaihdeltu kuten nykyisin, ja pojilla ja tytöillä oli omat eteisensä, ”pukeutumishuoneet”, heti pääovesta sisälle tultaessa. Näistäkin tehtiin myöhemmin luokkahuoneita.
”Se aulakin oli niin klassillisen kaunis”, huokaa Hilja Vuola, ennen kuin se sitten aikanaan pakosta jouduttiin pilaamaan. ”Näin kaunista koulua ei olekaan”, sanoi eräs vieras liikkuessaan aulassa ja kuunnellessaan sen kaikuja.

Juhlia ja retkiä

Kaunis oli myös juhlasali, johon aamurukouksiin marssittiin luokittain suorissa, siisteissä riveissä. Hartaushetken ajan seistiin, myöhemmin istuttiinkin. Näin varsinkin silloin, kun koululla oli vieraileva puhuja.
Koulun juhlasalissa pidettiin monenlaisia juhlia, konventteja, eräinä aikoina tanssiaisiakin, jos kohta tanssi myöhemmin oli kielletty ja korvattiin piirileikeillä. Mutta juhlille osattiin antaa muuta sisältöäkin, näyteltiin, laulettiin ja soitettiin. Myös lausunta oli suosittua. Kuvaelmiakin esitettiin.
Ja eräänlaisia ”juhlia” olivat ne potturetketkin, joista vanhemmilla oppilaspolvilla on lämmittäviä muistoja.
Markkinalomaakin annettiin oppilaille pari päivää, muistaa Gretel Salmi.
Perunaretkien aikana opittiin samalla tuntemaan kaupungin lähiympäristöä ja sen historiaa monipuolisesti. Perunaretkien lisäksi tehtiin laskiaisretkiä, joilla opettajat olivat mukana rehtoria myöten.

Kouluasut

Kouluasut olivat ”siistit ja puhtaat”, tytöt käyttivät esiliinaa viidenteen luokkaan saakka. Kun Gretel Salmi sitten kerran tuli ilman essua, sanoi rehtori: ”Luuletkos sinä nyt olevasi daami, kun sinulla ei ole förkkeliä[4].”
”Joillakin tytöillä oli hyvin kauniit tärkätyt esiliinat”, muistelee Hilja Vuola.
Väinö Hannilan mukaan ei pojilla ollut kovinkaan paljon pieksuja, mutta tavallisia saappaita kylläkin ja nyörikenkiä. Myöhemmin sotien aikana pidettiin lähes yksinomaan monoja ja saappaita.

Oppiaineista

Monet muutkin asiat olivat toisin kuin nykyisin. Kasveja kerättiin jopa 200 kesäloman aikana, koulukirjat kulkivat merkintöineen polvesta polveen, ei niitä ostettu aina suinkaan uusina, eivätkä ne vaihtuneet sisältönsä ja tekijöidensä puolesta kuten myöhemmin.
Kasvien lisäksi saatettiin kerätä myös perhosia ja hyönteisiä.
Venäjää luettiin vuoteen 1918, mutta Väinö Hannilan aikana tämä kieli oli jo poistettu. Englantia ei liioin luettu, ei ranskaakaan, mutta sen sijaan ruotsia, saksaa ja latinaa.
Voimistelutunnit olivat merkittäviä ja niihin otettiin antaumuksella osaa. Laulua opettivat kanttorit. Kun Väinö Hannila oli kolmannella luokalla, sävelsi Stråhle Raahen marssin, joka välillä on raahelaisilta jo unohtunutkin. Myös piirustus kuului opetusohjelmaan varhain.
Kurssivaatimukset eivät olleet vaikeita, mutta opetus pääsi kunnolla vauhtiin vasta pätevien, pysyvien opettajien ansioista.
”Koulun ilmapiiri oli hyvä”, korostaa Väinö Hannila. Samoin vakinaiseksi muodostunut opettajakunta. Rehtorit olivat erityisen isänmaallisia.
Suuren maailman asioista ei paljon koulussa puhuttu, mutta oman isänmaan sitäkin enemmän. Opettajissa oli isänmaan asian intomielisiä julistajia, ja tämä sai vastakaikua silloisissa oppilaissa.
”Kotiläksyjä ei ollut niin paljon, etteikö niiden luvulta olisi käsitöitä ehtinyt tekemään”, sanoo Hilja Vuola. Sinikantisia vihkoja käytettiin, kyniä ja kumeja ostettiin sen verran kuin rahat antoivat myötä.
Koululuokat eivät olleet kovin suuria oppilasmääriltään 20-luvun lopullakaan, jolloin Hilja Vuola tuli opettajaksi kouluun, jossa hän aikaisemmin oli ollut oppilaana. ”Olin ollut vain neljä – viisi vuotta poissa, ja vaikka nyt olin opettaja, joilla oli oma vaatehuone, menin usein vaistomaisesti tyttöjen eteisnaulakoille.”
Gretel Salmi tuli hänkin aikanaan oppilaasta opettajaksi, mutta siihen ehti kulua paljon enemmän vuosia kuin Hilja Vuolalla. ”Vähän minä tullessani pelkäsin tuota Hiljaa ja Aimoa” sanoo Gretel Salmi, ”mutta höylejähän[5] ne olivat...” ”Höylejähän me aina”, tuumii Hilja.
”Jumalan ihmeellistä johdatusta elämässä on aina tarvittu”, sanovat Hilja Vuola ja Gretel Salmi.
Väinö Hannilasta ei tullut opettajaa, mutta sen sijaan juristi.  – Olin hakenut vapaaehtoisena armeijaan ja ratkaisua odottaessani matkustin Helsinkiin ja kirjoittauduin ainoaan tuolloin mahdolliseen tiedekuntaan: lainopilliseen.
Johdatusta kait sekin.

 

[1] Nykyinen lukio

[2] Ruona Oy oli raahelainen konepaja, joka työllisti enimmillään 700 miestä. Ruona Oy ajautui konkurssiin 1952 sotakorvaustilausten loputtua.

[3] Nykyinen keskuskoulu.

[4] esiliina, ruotsiksi ett förkläde

[5] hyvätapaisia, mukavia.