Yhteisistä illanvietoista Toverikunnaksi

Seminaarin ensimmäisistä vuosista lähtien oppilailla oli tapana kokoontua opiskelun ohessa yhteisiin juhliin ja illanviettoihin. Seminaarin siirryttyä omiin suojiin sai myöskin opiskelijoiden toiminta virallisemman muodon. Laadituissa säännöissä Toverikunnan tarkoituksena oli ”säännöllisillä kokouksilla herättää ja vireillä pitää jäsenissään hyvää toverihenkeä ja harrastusta aatteellisiin rientoihin sekä totuttaa heitä selvästi lausumaan ajatuksensa niin suullisesti kuin kirjallisesti.” Sota-ajan seminaarilaisten tutkaillessa vuosisadan vaihteen opiskelijoiden elämää, he näkivät ensimmäisten opiskelijoiden toiminnassa romanttisia piirteitä. Tähän vaikuttivat pöytäkirjojen taiteellinen ja kaunis käsiala samoin kuin niiden kieli: ”Suloisen, huolettoman kesäloman jälkeen kokoonnuimme ihanasti koristettuun, valoisaan ja tilavaan juhlasaliimme.
Toverikunnan lainarahasto syntyi heti toiminnan ensimmäisenä vuonna. Rahastosta oli mahdollisuus lainata pieniä eriä ja näin pystyttiin auttamaan tilapäisessä hädässä olevia. Aluksi rahastosta sai lainaa korkeintaan 20 markkaa kerrallaan ja pisin laina-aika oli kaksi kuukautta. Korko oli 10 prosenttia. Lainarahasto oli auki kerran viikossa ja vilkkainta lainausaikaa oli koulun lomien edellä. Myöhemmin toimintaa laajennettiin perustamalla seminaarin tiloihin kirjakauppa, josta opiskelijat saivat ostaa koulutarvikkeensa halvemmalla. Kirjakaupanpidolla harjoiteltiin myös käytännössä uutta oppiainetta, kirjanpitoa.

Toverikunnan kokoukset

Toverikunnan kokouksissa keskusteltiin vilkkaasti kodin sisustamisesta, romaanien luvusta, urheilusta ja nuorisotyöstä. Tällä tavoin saatiin kehitetyksi suullista esitystaitoa, kun taas kirjallisesta esitystaidosta huolehdittiin toverikunnan Näin meidän kesken –lehden palstoilla. Keskustelua aiheutti aikoinaan myös seminaarilaislakin hankinta, puolestapuhujat olisivat halunneet lakin jotta kaupunkilaiset osaisivat erottaa seminaarilaiset muista koululaisista. Keskustelukysymysten, sanomalehden lukemisen ja teetarjoilujen lisäksi illanviettojen ohjelmistoon kuului puheita, lausuntaa, leikkiä, kuva-arvoituksia ja musiikkia. Illanvietot vähenivät 1930-luvulla ja niiden sijaan pidettiin vuosittaiset uusien opiskelijoiden tervetulojuhla, joulujuhla ja kevätjuhla. Lisäksi seminaarilaiset viettivät kansallisten suurmiesten merkkipäiviä sekä kansallisia juhlapäiviä joko seminaarin väen keskuudessa tai yhdessä kaupunkilaisten kanssa.
Toverikunnan toiminnassa olivat vahvasti mukana ajan aatteet. Seminaarissakin näkyivät 1900-luvun alun historialliset tapahtumat, maailmansotien ja vapaussodan aiheuttama isänmaallinen innostus. Tästä seurasi muun muassa nimien suomalaistuminen ja urheilutoiminta. Seminaarilaisilla oli lisäksi omia säähavaintovuoroja 20- ja 30-luvuilla. Lausuntakilpailut astuivat kuvaan 30-luvun alussa ja harrastuksen ylläpitämiseksi perustettiin lausuntakuoro. Seminaarilaisten Toverikunta osallistui myös sosiaaliseen toimintaan. Rajaseutujen asukkaiden, sotilaiden ja invalidien hyväksi järjestettiin iltamia ja konsertteja ja sota-aikana toverikuntalaiset auttoivat raahelaisia perheitä. Työtehtäviin kuului parsimista ja paikkaamista, lasten hoitoa ja pyykinpesua. Toverikunnan monipuolisesta toiminnasta muodostui hiljalleen omia yhdistyksiä ja seuroja, kuten raittiusseura, kristillinen yhdistys ja voimisteluseura.

Kuorotoiminta oli keskeistä opiskelijoiden harrastuselämässä seminaarin perustamisajoista lähtien. Toimivia kuoroja oli parhaimmillaan kahdeksan, luokkien omat luokkakuorot, Isokuoro joka oli avoin kaikille laulunhaluisille ja Pikkukuoro, johon kuuluivat yläluokkien parhaimmat laulajat sekö vapaaehtoinen vuonna 1915 perustettu Hengellinen kuoro. Kuorot kokoontuivat joko sääntömääräisesti kerran viikossa tai sitten satunnaisemmin muun koulutyön jälkeen.

id='' Semiskat raittiuden asialla
 

Raahen seminaarin raittiusyhdistys perustettiin vuonna 1903. Yhdistyksen toiminnasta ei ole tietoa alkuvuosilta, kunnes vuodesta 1907 lähtien raittiusyhdistys toimi Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton alaisena. Yhdistys perusti oman lehden, Tuikkeen, vuonna 1915. Lehden tekeminen kuitenkin hiipui varsin nopeasti. Seminaarilaisten osallistuminen raittiusyhdistyksen toimintaan vaihteli, välillä kokoonnuttiin innokkaasti ja tehtiin aloitteita ja välillä kokouksessa saattoi olla paikalla vain kaksi jäsentä. Laimeinta innostus raittiustyöhön oli ensimmäisen maailmasodan aikoihin. Tällöin vuosikokouksen lisäksi järjestettiin vain muutama iltama vuodessa. Vaisuuteen katsottiin luonnollisena syynä olevan sodasta johtuva yleinen väsyminen ja välinpitämättömyys, samoin kuin toisen maailmansodan aikana. Aallonpohjalla raittiustyössä oltiin myös 30-luvulla, kiivasta keskustelua tosin käytiin vielä vuonna 1931, kun kieltolain kumoaminen nosti keskustelujen laineet korkeiksi koko maassa. Seuraavana vuonna raittiusyhdistyksellä oli vain vuosikokous ja yksi esitelmätilaisuus. Ilmeisesti kieltolain kumoamispäätös aiheutti hetkeksi väsymystä seminaarilaisten piirissä. Kieltolakikeskustelua käytiin vilkkaasti myös Raahen seminaarissa ja seuran ulkopuolisiakin pyydettiin asiasta keskustelemaan. Mottona tuohon aikaan oli lause ”Niillä aatteilla ja sillä puolueella, jolla on nuoriso, on myös voitto.
Opiskelijoiden ruokalan Oman Padan tiloihin oli eräänä päivänä ilmestynyt kieltolainkumoamisadressi, johon seminaarilaisia pyydettiin kirjoittamaan nimensä. Adressi aiheutti pitkän keskustelun. Kiivaimmat vaativat adressin polttamista, mutta ajatus kuitenkin hylättiin, ”sillä se olisi väkivaltaa”. Yhtenä ehdotuksena oli adressin kierrättäminen jo allekirjoittaneiden luona selvittämässä kuinka ymmärtämättömän teon nimensä kirjoittaneet olivat tehneet. Tämäkin toimenpide katsottiin kuitenkin turhaksi. Lopulta joukko yhdistyksen jäseniä lähetettiin palauttamaan listaa ja lausumaan paheksumisensa Oman Padan puolesta sekä ilmoittamaan, että adressi oli voimakkaasti vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitettu. Paheksuntaa aiheutti myös se, että seminaarilaisia vaadittiin kirjoittamaan nimensä adressiin, mutta muuten heitä pidettiin liian nuorina toimimaan julkisesti.
Seminaarin raittiusyhdistys järjesti 1920-luvun alusta lähtien myös raittiusopintoja, joiden suorittaminen kuului myöhemmin kiinteästi yhdistyksen ohjelmaan. Aluksi opiskeltiin alempaa raittiustutkintoa varten. Ensimmäisenä vuonna tutkinnon suoritti 115:sta jäsenestä vajaa puolet. Pari vuotta myöhemmin oli mahdollisuus suorittaa myös ylempi raittiustutkinto.

id=''

Yhdistyksiä sielun ja ruumiin voimistamiseen

Kristillinen yhdistys näki päivänvalon tammikuun lopulla 1914. Seminaarilaisten keskuudessa kaivattiin yhdistystä, joka tarjoaisi henkistä vahvistusta niille jotka tunnustivat Kristuksen omaksi Vapahtajakseen sekä olisi tienviittana niille, jotka eivät vielä Vapahtajaansa tunteneet. Kristillisen yhdistyksen toimintamuotoihin kuuluivat raamattupiirit, jäsenkokoukset, yleisökokoukset ja retket. Perustamista seuraavana lukuvuotena perustettiin lähetysopintopiiri ja pari vuotta myöhemmin lähetysompeluseura. Ompeluseurassa tehtiin käsitöitä, laulettiin ja luettiin lähetyskirjallisuutta. Myydyistä tuotteista saadut rahat annettiin lähetystyöhön. Kristillisellä yhdistyksellä oli myös oma Taisteluun –lehti ja myöhemmin perustettiin eri seminaarien kristillisten yhdistysten välinen Toivon Tuike, jota jokainen seminaari vuorollaan toimitti.
”Keskusteltiin voimistelun ja voimisteluseuran merkityksestä ja päätettiin perustaa voimisteluseura, toivomuksella, että se muodostuisi jäsenilleen virkistäväksi ja jalostavaksi ajanvietteeksi”. Voimisteluseura perustettiin vuonna 1927. Ensimmäisen kokouksen osanottajien lukumäärä osoitti kuinka kiihkeästi voimisteluseuran perustamista oli odotettu. Koulun voimistelusaliin kokoonnuttiin perjantai-iltaisin, urheilu oli mukana alusta lähtien. Sääolojen salliessa oltiin kentällä, ja sisällä voimisteltaessa käytettiin tunnin toinen puoli leikkiin. Voimisteluseura pelasi myös pesäpalloa. Keskikoulua vastaan käydyt ottelut päättyivät aina seminaarilaisille tappioksi. ”Me siinä kyllä kauniisti hävisimme, mutta älköön tämä lamauttako mieliä, vaan entistä innokkaammin käykäämme pesäpalloilua harrastamaan.” Seminaarilaiset haastoivat myös lotat otteluun ja tällä kertaa tuli voitto. Tulot ottelusta annettiin invalideille.
Kirjallisuuspiirin synty lähti tarpeesta syventyä paremmin kaunokirjallisuuteen ja keskustella siitä muiden kanssa. Kirjallisuuskerho perustettiin vuonna 1938, myöhemmin muutettiin nimeksi Kirjallisuuspiiri. Alkuvuosien toiminta oli satunnaista, ja vasta vuonna 1945 toiminta vakiintui. Kirjallisuuspiirin alkuaikoina pidettiin kokouksia ja ennalta oli valittu käsiteltävä teos. Kokouksia järjestettiin yleensä kirjallisuuden merkkipäivien yhteyteen. Tällöin keskusteltiin joko Aleksis Kivestä, J. L. Runebergistä tai Kalevalasta. Tuleville opettajille oli tärkeää myös lasten elämää käsittelevään kirjallisuuteen perehtyminen. Kirjallisuuspiirissä käsiteltiin mm. Oiva Paloheimon Levoton lapsuus ja Päivi Kivisen Pikku proletaareja. Kokouksissa kävi myös vierailevia luennoitsijoita puhumassa aiheista ”Kuinka kirja syntyy” ja ”Naisia 1930-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa”. Kirjallisuuspiirillä oli myös oma kirjastonsa, josta sai lainata uusinta kirjallisuutta. Uusia kirjoja ostettiin lainausmaksuista saaduilla varoilla. Raahen kaupunginkirjaston hoitaja kävi lisäksi opettamassa seminaarilaisille kirjaston pitoa.
Muita seminaarin piirissä syntyneitä kerhoja olivat myöhempinä vuosina perustetut ortodoksisten nuorten kerho, näytelmäpiiri, taidekerho sekä musiikkipuolella seminaarin orkesteri ja seminaarin kuoro Säkenet. Raahen seminaarin oppilaskunta hankki oman lipun keväällä 1955. Tuolloin oli vielä pulaa monista tarvikkeista, mutta lehtori Maire Jutilalla ja soitonopettaja Hanna Bäckmanilla oli suhteita Sveitsiin lipputarvikkeiden hankkimiseksi. Lipputoimikunnassa mukana olleen Eeva-Liisa Luukkosen mukaan lippu teetettiin Helsingissä, naulattiin juhlallisesti johtaja Laitisen luona ja lopulta kirkkoherra Permi vihki lipun seminaarin juhlasalissa.

 

-Sari Salmela, Tuikkuja ja kynttilöitä. Muistoja Raahen seminaarista 1896 – 1971.