Silakan kalastus ulkopauhoilla

Kalastajan ammatti ja silakan pyynti Raahessa oli vuosisadan vaihteessa ammatti, joka hyvin kannatti ja elätti sitä harjoittavat kalastajat. Niinpä entiset merimiehet, jotka olivat syvien vesien ja valtamerien purjehduksen jättäneet, ryhtyivät usein harjoittamaan kalastajan ammattia ja silakan pyyntiä.
Pitkä kalamiesten makasiinirivi Ulkofantin saaren länsirannalla osoittikin silakanpyytäjäin lukuisuutta. Yksistään jo Ulkofantin saarelle kuului kymmenkunta pauhavenettä[1] puhumatta Mustan ja Iiläisen pauhaveneistä ja niihin kuuluvia vanhempain pauhaveneitten perämiehiä Silfverberg, Bruuni ja Klaara, Liljan ukko ja Tyypän vaari ynnä muita kalastajaveteraaneja.

Jaakonpäivänä rantasilakan pyyntiin

Rantasilakan pyynnin alkaessa ja alkukesästä, siinä kahden puolen juhannusta, jatkuen aina pauhapyynnin aikaan, joka alkoi Jaakon päivältä. Silfverbergin Jaakko fiiras ja kalaseeras[2] Jaakon päivää aina vahvasti, puettuna punaisiin housuihin, pitäen Teerimäeltä leivän ja Riihimäeltä oluen. Niin päästiin alkamaan pauhapyynti. Verkot kun oli saatu ripotettua ja kaikki pyyntiin kuuluvat vehkeet kannettua veneisiin, lähtivät pauhaveneet purjehtimaan selkämerelle, pauhamataloille. Jos ei ollut tuulta, mentiin soutamalla, moottoreita kun ei ollut. Niinpä monen tunnin yhtämittainen raskaan pauhaveneen soutu ei ollut mitään leikkiä, vaan kovaa työtä, jossa miehet kehittyivätkin airon käyttäjiksi niin että tuulessa ja myrskyssäkin soutivat verkot ylös.
Kun oli päästy pauhamatalalle ja verkkojuonet laskettu mereen, ankkuroitiin vene ja otettiin eväskontit esille ja alettiin ruokailu, jonka jälestä auringonlaskun aikaan tehtiin varovaisesti liikkumalla veneillä tarkastus kalan käynnistä verkoissa. Varsinkin tyvenilmalla tätä tapaa noudatettiin, ettei häiriintyisi silakan matalalle nousu. Sitten itse kukin vene asettui verkkojuonensa yläpäähän yöksi ankkurille. Kuului vain kalastaja Erkkilän virren veisuu, joka ei unohtunut häneltä yhdeltäkään kalareissulta. Seisomalla veneessään nojaten keskimastoa vasten hän veisasi: Niin kuin peura janoissaan / lähtehelle halajaa / niin mun sieluin tuskissaan / ikävöipi Jumalaa. Veisuu kuului tyvenilmalla Etelänklupun matalalta Ämpärin matalalle asti. Veisuu olikin yörauhan alkamisen merkki ja niin vaipuivat väsyneet kalastajat sikeään uneen, perämiehen sitoessa jalkanuoransa likimmäiseen kukkuun herättäjämerkiksi. Ainoastaan yksinäinen loue[3] vain lenteli ja syynäili verkkojuonia äännelleen kaaka kaa.
Kalastaja Erkkilä oli tunnettu tarkkana ja luotettavana purjehtijana. Hyvän muistinsa ja näkönsä avulla, päivällä ja yöllä, pimeässä ja sumussa hän purjehti. Rantain kohinasta ja kivien posusta tunsi hän saaret ja väylät. Pauhamatalain perä- ja pysähdysmerkit oli hänellä tarkasti muistissa, suunnan kun otti, veden syvyyden syllissä sanoi, ja luodin heitti, niin paikalla oli. Niinpä käyttivätkin kalastajat Erkkilää verkkojen haussa pauhamataloilta, kun oli myrskyssä täytynyt jättää verkot kalojen paljouden ja veneen liikalastin takia matalalle.

Aamun koittaessa

Päivän kajastuksen alkaessa näkyi savuja kohoilevan veneistä, sillä kalamiehet olivat heränneet ja keittelivät aamukahvejaan, herättäen toisiaan lapolle. Kun verkon siula[4] oli nostettu veneeseen, oli se jo kirjavanaan hopealle hohtavia silakoita, joka merkitsi, että kalamiesten vaivat tulivat runsaasti palkittua. Sillä verkkoa ylös vedettäessä verkko yhä vain vahveni silakoita, ollen jo sylintäyteistä silakkajuonta, kahden miehen vääntäessä sitä niin kuin lumikinosta veneeseen. ”Jopa säikähti vene ja painui matalaksi”, sanoi perämies, kun viimeinen verkon siula vedettiin veneeseen ja nakkasi auskarilla verkoista valunutta vettä veneestä yli laidan, loueparven pitäessä melua ja laklatusta verkoista jääneitä silakoita nokkiessa.
Aamulla oli Ulkofantin saarella liikettä ja touhua, kymmeniä silakan perkuu- ja puistajanaisia ja –miehiä vetämässä purjeilla peitettyjä kalalastissa olevia pauhaveneitä ylös valkamiin. Kalastaja Engmannin, joka oli entisiä merimiehiä, hyvä huuto- ja lauluääni kuului ylinnä veneitä veettäessä. ”Kävelyve, kävelyve / ei seisua, ei seisua / yhtä aikaa, huro huro”, niin nousivat veneet ylös valkamiin ja alkoi silakkain puistaminen verkoista, jotka oli niin vahvasti kaloissa, että piti kesken puistamisen aloittaa mittaus ja jako ammeisiin. Flinkin Tapanin kulkiessa vene veneeltä katselemassa, heiluttaen oikean käden pikkulilliä, puhuen, ”On, on kyllä kaloja”. Kun verkot saatiin puistettua ja ahtimille, alkoi silakkain perkkaus ja virutus koreihin, joilla ne kannettiin makasiineihin, ensin suolattavaksi. Nuotiot savusivat rantakivien välissä kun emännät keittelivät tuorekalakeitot ja kahvit puistajille ja kaikille kalarannassa olijoille. Kalan perkkuun jätteet ja kalain suolet koottiin koreihin ja soudettiin pikkuveneillä ulommas lahdelle, johon ne tyhjennettiin. Näitä louet ja tiirat kirkuen nokkivat ruuakseen ja sitten kylläisinä istuivat Tiiranlinnan kivikolla siipiään levitellen.
Kalastus jatkui näin kesästä toiseen vuodesta vuoteen, kunnes vanhat kalastajat väsyivät ja joutuivat haudan lepoon. Nuorenpain kalastajain aikana alkoihan pauhaveneitten luku vähetä ja harveta, sillä yksi ja toinen kalastaja siirtyi uusille työaloille, joita alkoi ilmaantua kaupunkiin, ammattikalastuksen jäädessä vanhan Raahen muistoihin.

Kalastus nyt

Nykyaikaan siirryttäessä on kalastus ja silakanpyynti muuttunut Raahessa.  Makasiinirivit Ulkofantin, Mustan ja Iiläisen saarilla ovat vähenneet saarten muuttuessa huvila-alueiksi. Samoin ovat kalansaaliit vähentyneet, silakan kalastus on vain sivuammattina joillakin harvoilla kalastajilla Silakan kalastuksen ja pauhapyynnin muuttuessa uusiaikaiseksi moottoreineen ja ”kraatilaseineen”[5] purjeilla kulkevaa pauhavenettä enää hyvin harvoin näkee, moottorit ovat saaneet sijansa jokaisessa kalastajaveneessä. Konevoimalla kuljetut matkat ja taipaleet pauhamataloille käyvät joutuin ja vaivatta, niin onkin silakan kalastus nykyään muuttunut kiireeksi. Pauhamataloilla olokin on kadottanut entisen maltin ja rauhan. Verkkojuoni kun on saatu laskettua ja on vähän rauhoittuneet, niin auringon laskiessa alkaakin kuulua moottorien papatus ja popotus veneiden lähtiessä liikkeelle tarkastamaan kalan käyntiä verkoissa. Jos kalan käynti on näyttänyt liian harvalta, niin on verkot vedetty ylös veneeseen ja lähdetty ajamaan uusille pauhamataloille. Kulkeminen matalikolta toiselle kun käy niin joutuin ja vaivatta. Mutta siellä on voinut käydä samoin ja niin on verkot veneessä ajettu koko yö, löytämättä silakkaparvea, joka olisi uskaltanut nousta matalalle ja käydä verkkoihin, ja niin on saalis jäänyt pieneksi.
Aamulla kaloista tyhjät pauhaveneet, mustat verkkoläjät veneissä, ajavat kalarantain valkamiin, joissa vallitsee rauha ja hiljaisuus, huudot ja laulut ovat vaienneet, emäntien savuavat rantanuotiot ovat sammuksissa. Tyhjää ja yksinäistä on Tiiranlinnassa, jossa ennen sadat loukeet ja tiirat viettivät päivällislepoaan. Poissa on verkkojenpuistajanaiset, sillä puistajia ei enää tarvita, kalaveneiden kaksi miestä voi hyvin puistella yön saaliin verkoista irti, joka mitattuna ja jaossa voi olla kymmenissä kiloissa. Kahden kolmen tynnörin saalista pidetään nykyään jo hyvänä, joka entisajan pauhapyynnin aikana oli kalastajista huono saalis. Niinpä nykyajan silakansaalisten vähyydestä kuulee kalamiesten kesken monenlaisia arveluja. Milloin sanotaan meriveden olevan liian kylmää, milloin taasen liian lämmintä, ettei silakka nouse matalalle kutemaan. Tätä entisajan kalastajat eivät koskaan ottaneet huomioon, vain rauhallisina viettivät yönsä pauhamatalalla, johon menivät ja saivat runsaasti silakoita. Niinpä huononi silakansaalis kalastuksen muuttuessa pikakalastukseksi.

-Juho Jokela: Muistelmia poikavuosiltani

[1] Pauhaveneet olivat isoja, yksimastoisia, hytittömiä puuveneitä, joilla purjehdittiin soudettiin kauimmaisille ulkokareille eli Pauhoille kalastamaan.

[2] juhli

[3] Lokki

[4] Nuotan uloin, harvasilmäinen verkko, joiden päihin vetoköydet kiinnitetään.

[5] Tuulilasi