BÅK - POOKI, Merenkulkua Perämerellä ja Raahen rantamilla

”Se on uloimmaisiin meren saariin tahi niemiin, merenkulkioille maitten tuntomerkiksi, rakennettu torni. Nämät pookit owat monenmuotoisia, puisia tahi kiwisiä, korkiampia tahi alempia sen jälkeen, kuinka kauwas weden-alaiset matalat maista pistävät ulos mereen.”    

Albin Stjerncreutz, Suomalainen merisanakirja 1863

Perämeren liikenteellä on vanhat ja kunnioitettavat perinteet, jo esihistorialliset kaivaukset ja löydöt kertovat liikkuvasta elämästä ja ennen kaikkea kaupankäynnistä. Kun alkuperäistä talonpoikaispurjehdusta ruvettiin 1300-luvulla säännöstelemään, luvallisiksi kaupantekopaikoiksi määrättiin entiset jokisuusatamat. Koko Pohjanlahti rannikkoineen varattiin Tukholman porvareiden kauppapiiriksi määräten, etteivät ulkomaalaiset saa itse purjehtia sen alueella. Pohjanlahden rannikolle 1600-luvulla perustettujen kaupunkien edistymistä ehkäisivät merkantilistisen kauppapolitiikan sanelemat kauppa- ja purjehduskiellot, jotka huipentuvat nk. purjehdussäännöksiin. Pohjanlahden kauppapakon mukaan kaupunkien tuli käydä kauppaansa joko Turun tai Tukholman tapulikaupunkien kanssa. Tuotteet piti myydä tukholmalaiskauppiaiden tarjoamaan hintaan ja ostaa ulkomaan tuotteet heidän määräämällään hinnalla. Vuonna 1641 saivat kuitenkin Ulvila, Rauma ja Uusikaupunki oikeuden viedä maasta puutavaraa ja puuastioita ja tuoda maahan suolaa.

Purjehdusolomme olivat sangen alkeelliset jos vertaa tilannettamme muuhun Eurooppaan. Kompassin käyttö alkoi tulla tunnetuksi pohjoisilla vesillä vasta 1400-luvulla ja Itämerellä liikuttiin vielä 1500-luvun jälki-puoliskollakin ilman kompassia. 1600-luvulla tilanne muuttui, sillä v. 1617 mainittiin Tukholman laivastoasemalla olevan erityinen kompassin tekijä.

1700-luvun alkupuolisko meni isonvihan ja pikkuvihankin melskeissä ja kaupunkien elämä oli jotakuinkin lamaannuksissa. Tilanteen normalisoiduttua Pohjanmaan porvarit ryhtyivät ajamaan kauppapakon poistamista uudella innolla. 1760-luvun alussa kutsuivat porvarit ja virkamiehet koolle ns. maapäivät, joilla pyrittiin yhteisrintaman avulla saavuttamaan parempia tuloksia. Erityisesti Kokkolan kirkkoherran Antti Chydeniuksen ansiosta saatiin taistelu onnelliseen ratkaisuun. Valtiopäivät myönsivät tapulioikeudet v. 1765 Vaasalle, Kokkolalle ja Oululle. Raahe, Pietarsaari ja Uusikaarlepyy saivat oikeuden lähettää laivoja ulkomaille, mutta esim. raahelaisten laivojen tuli tullata vientituotteet Oulussa ja tuontitavara piti tarkastaa Kokkolassa. Vihdoin huhtikuun 7. päivä vuonna 1791 kuningas Kustaa III antoi Raahelle tapulioikeudet. Kaupungin piti rakentaa tullikamari tuotteiden tullausta varten ja muutenkin täyttää tapulikaupungille asetetut kriteerit.

Lisääntynyt kauppapurjehdus sai kaupungit järjestelmällisesti parantamaan laivaväyliensä merkitsemistä. 1700-luvun lopulla olivat useimmat Pohjanlahden satamiin johtavat väylät merkitty pookeilla. 1700-luvulla Raahen luona on purjehdusmerkkejä Taskussa, Kellossa ja Isossa Kraaselissa ja Kumpeleessa. Pyhäjoen ja Kalajoen markkinoiden aiheuttama meriliike on edellyttänyt muitakin maatunnuksia kuin kirkot. Kalajoen edustalla on Maakallan kirkko ja kalastusloisto. Vuonna 1760 luotseja oli Oulussa, Raahessa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa neljä kussakin. Rannikon kohoaminen Pohjanlahden itäpuolella vaikutti toisaalta siihen, että vedenalaiset karit ja särkät alati tuottivat yllätyksiä tutuillakin kulkuväylillä. Mutta juuri väyläin vaarallisuus kehitti rannikon asukkaista taitavia luotseja. Heidän valppautensa varassa oli kaupan ja merenkulun turvallisuus.

MERIMERKEISTÄ JA POOKEISTA

Merenkulkijoiden kulkemista ovat kautta aikain opastaneen erilaiset maamerkit ja viitat. Alkeellisimpia väylänmerkkejä olivat luonnon merkit; kalliot, mäet, puut, kiviröykkiöt. Sittemmin alettiin pystyttää rantakallioille tai kivikkoihin ristejä, kasata kivisiä kummeleita ja alettiin polttaa merkkitulia tietyissä paikoissa rannikolla. Erityisesti kivikirkkojen valkoisiksi kalkitut tornit ja muut korkeammat rakennukset kuten tuulimyllyt ovat olleet mantereella hyviä kiintopisteitä. 

Näistä em. ristiviitoista lienee peräisin rannikolla varsin usein esiintyvä kors-/risti-etuliite paikannimissä. Esimerkiksi Saloisten jo v. 1329 tunnetun seurakunnan vanhin kirkko oli Ristikankaalla, ja samalla seudulla on Lapaluodon ja Ison-Kraaselin välillä Ristiluoto.

Kustaa Vaasa käski v. 1550 laittaa vastikään perustettuun Helsingin kaupunkiin johtavan väylän kareille kivikumpareita ja vedenalaisille kareille uivia tynnyreitä ja niiden päälle oli kiinnitettävä joku kauas näkyvä esine, koppa tai luuta. Ja vähän myöhemmin, matkustaessaan Suomessa käski Kustaa Vaasa merkitä väyliä asettamalla vaarallisiin paikkoihin viittain neniin luutia ja havuja matalikoilla meriviitta karin molempiin päihin ja keväällä piti merkit tarkistaa ja välillä purjehduskauden aikanakin.

Tunnusmajakoita on rakennettu Ruotsin rannikolle jo kuningatar Kristiinan (1632-1654) hallituskaudelta lähtien. Aiemmin laivaväylien merkit olivat lähinnä jo aiemminkin mainittuja kivistä koottuja kekoja, kummeleita. Ensimmäinen mainita Suomen vesialueella sijainneesta tunnusmajakasta on Johan Månssonin Merikirjassa vuodelta 1644. Månssonin mainitsema Utön saarella sijainnut pooki oli jo puoliksi rappeutunut, siis ei ihan uutukainen rakennelma. Muut kirjassa mainitut merimerkit olivat kummeleita ja viittoja.

Nämä valottomat pookit eli nk. tunnusmajakat oli tarkoitettu päivämerenkulun kiintopisteiksi. Ne olivat purjelaivakauden tärkeimpiä merimerkkejä, joita pystytettiin mm. kaupunkeihin johtavien väylien tunnuksiksi. Saarissa ja karikoilla töröttävät pookit näkyivät hyvällä säällä kilometrien päähän. Pookien yleisin tehtävä oli toimia väylän alkua tai väylän kulkua osoittavana tunnisteena. Niillä ei ollut tiettyä, samanlaisena toistuvaan muotoon tai väriyhdistelmään liittyvää viestiä. Liikennettä ohjaava vaikutus perustui siihen, että laivurit tiesivät, miten kutakin merkkiä oli lähestyttävä ja kuinka se oli ohitettava.

Pohjanmaan varhaisimmat pookit rakennettiin rannikkoa seurailevan meriväylän risteyskohtiin sinne, mistä poikettiin satamiin johtaville väylille. Jotkut pookit sijoitettiin siten, että ne yhdessä toisen merimerkin tai rakennuksen, esimerkiksi kirkontornin, kanssa osoittivat turvallisen linjan. Ne pookit, joiden kohdalla siirryttiin avomereltä saariston ahtaille ja vaarallisille reiteille, saivat yleensä seurakseen luotsiaseman, josta laivat saatettiin turvallisesti eteenpäin satamaan. Luotsit käyttivät näitä korkeita tunnusmajakoita myös tähystykseen ja merkinantoon.

Pohjanmaan rannikolla sijainneiden tunnusmajakoiden historia liittyy alueelle 1600-luvulla syntyneen kaupunkilaitoksen kehitykseen. Kaupungit olivat kaupankäynnin ja tervanviennin keskuksia ja merenkulun edellytyksiä piti parantaa. Varhaisin alueelle rakennettu pooki on tietojen mukaan 1650-luvun alussa Vaasan, Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan porvareiden Halsön saarelle rakennuttama tunnusmajakka. Ilmeisesti samoihin aikoihin pystytettiin myös vastaperustettuun Raaheen (Salon kaupunkiin) johtavan väylän merkiksi pooki Taskun saarelle.

Kesäkuussa 1848 annetulla käskykirjeellä kaikki Siipyyn[1] pohjoispuolelle sijaitsevat kulkuväylät otettiin valtion valvontaan. Tällöin tulivat myöskin kaupunkien tai yksityisten elinkeinon-harjoittajain yhteenliittymäin pystyttämät ja rakennuttamat sekä siihen asti kunnossa pitämät rakennukset ja merenkulun turvallisuuslaitteet lunastettavaksi Kruunulle. Pohjanlahden merenkulkupiiri perustettiin vuonna 1849 ja siinä yhteydessä sen alueella sijainneet tunnusmajakat eli pookit lunastettiin valtiolle, mm luotsien asuinrakennus ja tunnusmajakka Iso-Kraaselissa.  Kruunun oli kustannettava uusia rakennuksia: mm. vartiotupa ja venesatama Iso-Kraaseliin.

Maamme vilkkaimmat satamakaupungit sijaitsivat Pohjanlahdella ja se lisäsi valtion tarvetta järjestää alueen väylät merkkeineen kuntoon. Krimin sota (1853-56) keskeytti hankkeen ja sodan aikana tuhoutui useita tunnusmajakoita. Seuraavien vuosikymmenien aikana rannikolle rakennettiin yksitoista puista pookia lisää. Viimeinen tunnusmajakka rakennettiin Vaasan väylän varrelle Enstenin saarelle v. 1887.

POOKEISTA

Tärkeintä pookien muodossa ja värissä on se, että ne erottuvat pitkälle vaakasuorasta horisontista. Yleisimmät pookit ovat torni- tai keilamaisia, myös pyramidinmuotoisia pookeja on rakennettu. Pookin yläosaan saatettiin tehdä vielä erilaisia huippumerkkejä. Selkeälinjaiset yhtenäiset pinnat korostettiin maalaamalla. Yleisimmin käytettiin punaista, valkoista ja keltaista. Värien valintaan vaikutti pookin ympäristö ja lähestymissuunta. Jos pookilla oli taustanaan tumma metsä, maalattiin pooki tai osa seinäpinnasta valkoiseksi, jos takana taas oli avoin merimaisema, maalattiin pooki tummemmaksi. Jyrkän vastakohdan muodostavilla väriyhdistelmillä varmistettiin näkyvyys myös vaihtelevissa valaistusoloissa.

Rakennuspaikoista johtuen suurikokoiset, mutta melko kevyet rakennelmat olivat säiden armoilla. Pookit ovatkin yleensä varustettu nk. tuuliankkureilla eli yleensä pookin pohjalla pari metriä korkea hirsiarkku, joka oli täytetty luonnonkivillä. Taskun pookissa on tällainen tuuliankkuri. Toisinaan pookit tuettiin kaatumisen estämiseksi. Sään kestävyyteen liittyi myös rakennusten monikulmaisuus ja ylöspäin kapeneva suippo muoto, jollainen on nähtävissä Iso-Kraaselin pookissa.

Yleensä runkona on pookin korkuinen sydänpuu, jonka ympärille muut tukirakenteet ryhmittyvät. Tärkeimpien puurakenteiden liitokset on varmistettu raudoituksella. Jykevien perusosien välillä on yleensä kevyempi ristikkorakenne, johon ulkolaudoitus on kiinnitetty.

Varhaiset majakat olivat kaupunkien porvareiden rakennuttamia ja ylläpitämiä. Rakennelmat suunnitteli kuka milloinkin. Pohjanmaan merenkulkupiirin perustamisen jälkeen pookien rakentaminen tapahtui valtion kustannuksella ja suunnittelutyö tuli valtionhallinnon alaiseksi. Uuden merenkulkupiirin päälliköksi nimettiin meriekipaasin[2] upseeri Albin Stjerncreutz, jonka tehtäväksi tuli tarkistaa olemassa olevien merimerkkien kunto ja mahdollisten uusien tarve. Stjerncreutz suunnitteli kaikki Pohjanlahdelle vuosina 1850-57 rakennetut seitsemän tunnusmajakkaa, myös Raahen edustalla olevat Iso-Kraaselin ja Taskun pookit.

Puiset pookit saivat vähitellen väistyä valomajakoiden yleistymisen myötä. Pohjanmaan ensimmäinen merimajakka valmistui Norrskärin saarelle Merenkurkkuun jo v. 1846. Varsinainen rakennusbuumi oli kuitenkin vasta 1870-1880-luvulla, silloin myös korvattiin osa puisista pookeista valoa näyttävillä tiili- ja terästorneilla. 1900-luvun alusta lähtien vanhanaikaisiksi käyneitä pookeja ei enää myrskyn tai tulipalon tms jälkeen uusittu. Jäljellä olevat harvalukuiset pookit on yhä merkitty merikarttoihin, vaikka niin merenkulullinen merkitys on hyvin vähäinen.

Siipyyn ja Tornion välisellä rannikkokaistalla on jäljellä kolmetoista 1700- ja 1800-luvuilla rakennettua puupookia. Vuonna 1865 luetteloitiin Suomen merialueella 40 tunnusmajakkaa, joista 18 sijaitsi Pohjanlahdella. Enimmät säilyneistä kolmestatoista tunnus-majakasta ovat 1800-luvun vilkkaimman rakennusvaiheen tuotteita. Porvarien rakennuttamia pookeja on säilynyt vain kaksi, vuonna 1784 tehty Rönnskärin pooki Vaasan edustalla on vanhin säilynyt puinen merimerkkimme.

Alkuperäisillä paikoillaan lähes muuttumattomina säilyneet pookit ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia ja ne muodostavat olennaisen osan Suomen merenkulun rakennus-perinnöstä.

POHJANLAHTI KARTALLE

Ensimmäisen kerran Pohjanlahtea kuvataan ruotsalaisen katolisen piispan Olaus Magnuksen ”Carta Marinassa”. Vuonna 1539 Venetsiassa julkaistu teos ei nimestään huolimatta ole varsinainen merikartta. Kartassaan Olaus Magnus halusi oikaista 1400-luvulta lähtien levinneen Klaudios Ptolemaioksen Geographia teoksen Skandinavian aluetta kuvaavien karttojen virheet. Olaus Magnuksen ”Carta Marina” sisältää paljon paikannimiä ja kansatieteellistä kuvitusta. ”Carta Marina” oli monen kartantekijän lähdeteoksena 1500- ja 1600-luvuilla. Myöhemmin Olaus Magnus julkaisi Pohjoisten kansojen historian eli teoksen ”Historia de Gentibus Septentrionalibus”.

Ruotsalainen amiraliteetin luotsivanhin Johan Månsson kyllästyi hollantilaisten, sinänsä tasokkaiden ja tarkkojen merikarttojen suuriin virheisiin ja väärinkäsityksiin ja julkaisi omalla kustannuksellaan v. 1644 teoksensa ”Een siööbook, som innehålleer om siöfarten i Östersiön”. Månssonin kirja on ensimmäinen ruotsalainen purjehdusopas. Månsson on Olaus Magnuksen jälkeen seuraava Itämeren kuvaaja. ”Siööbook” on tarkka ja pätevä purjehdusopas, se oli käytössä sata vuotta. Kirjasta puuttuu, kuten tuohon aikaan yleensä Pohjanlahti. Syy siihen (ja jo mainittuihin hollantilaisten merikarttojen Pohjanlahti uupeloon), oli se, että Ruotsi oli kieltänyt ulkomaan kaupan Pohjanlahdella. Ruotsin viranomaisilla oli kyllä hydrografista tietoa, mutta sitä ei luovutettu muiden käyttöön. Valtiovalta keskittyi enemmän luotsien kouluttamiseen ja väylien merkkaukseen kuin merikarttojen tekoon.

Ensimmäinen mittauksiin perustuva Pohjanlahden merikartta oli Petter Geddan kartta 1695. Geddan merikartta perustui Mercatorin projektioon[3]. Yleensä niin tarkat ja tasokkaat hollantilaiset kartat olivat siksi epätarkkoja, koska heitä ei päästetty suorittamaan mittauksia Pohjanlahdelle. Ruotsin amiraliteetti piti omat mittaustuloksensa visusti omana tietonaan. Niin tavalliset merenkulkijat kuin kauppakollegiokin suivaantuivat kunnollisten merikarttojen puutteeseen. Vihdoin 1756 jälkeen alettiin valtiopäivien toimesta suorittaa mittauksia ja salailu Pohjanlahdella t. Ruotsin merialueilla loppui. Vuosina 1756 - 1791 aikana suoritettiin Ruotsin rannikoiden systemaattinen mittaus.

Suomessa nk. kolmiomittaus aloitettiin v. 1752-53. Vuoteen 1788 menneessä koko Pohjanlahden perukka mitattu.

MAININTOJA PURJEHDUSOPPAISSA

Vuonna 1650 ilmestyneessä Wexioniuksen Epitome-teoksessa annetaan erinäisiä tietoja Perämeren satamista sekä niiden välimatkoista. ”..Oulun kaupungista laskettiin olevan 1 peninkulma Kraaselinsaareen, siellä oli varottava Holstin matalaa. Kraaselista oli 5 peninkulmaa Hailuodon itäosassa olevaan Sandhamniin l. Santosen niemeen, josta oli Saloisiin (Salo) 6 peninkulmaa. Wexonius neuvoi varomaan Hailuodon kaakkoiskärkeä Sjölettoa. Saloisilla hän kaiketi tarkoitti Saloisten vanhaa satamaa ja satamalahden eteläpuolella olevaa maapaikkaa, Markkinanientä, jossa pidettiin Olavinmarkkinoita ja jonka Mathesius kirjoituksessaan ”Geografisk beskrifning om Österbotten” sanoo olleen ¼ peninkulman päässä sekä Raahesta että Saloisten kirkosta. Saloisten syvä Satamalahti, sanoo Paulaharju, pistäytyi Lapaluodon ja Rojuniemen väliin aina Kalkan perään asti. Saloinen, Pohjois-Pohjan vanhin emäseurakunta, mainitaan jo v. 1329. Saloisista Pyhäjoen Kaukoihin Wexonius ilmoittaa olevan 4 peninkulmaa ja sieltä Lohtajan Pujoihin 10 peninkulmaa. Pujoin yhteydessä Wexonius mainitsee Lapaluodon ja Kirkonlahden sekä Tyroin karin. Mutta Lapaluoto on Saloisten kirkolta luoteeseen, huomauttaa K.R. Melander.

Peter Nymanssonin ”Skärgården öster om Bottniska Wiken” vuodelta 1784 kertoo, että Oulun redillä 3-4 pyssynkantaman päässä Toppilan salmesta avomerelle oli Nymanssonin mukaan 1780-luvulla vettä 20 - 30 jalkaa. ”Tämä lastaus- ja purkauspaikka oli n. puolentoista neljänneksen pk:n päässä kaupungista. Toppilan maan ja Toppilan saaren välisessä Toppilan salmessa oli vettä 15 - 20 jalkaa, mutta kun salmen tuloväylä on vain jalkaa syvä, voivat vain hyvin matalassa kulkevat alukset ankkuroida siinä. Hailuodon (Karlö) ja Santosen (sandö) välistä aavaa Potinlahtea käytettiin hätätilassa lastauspaikkana. Santosen satama Hailuodon ja Hanhisen välillä oli avoin etelän ja lounaan puolelta…”

Oulun jälkeen Nymansson esittelee Liminganjoen matalan ja avoimen sataman Liminganlahdessa kertoen sieltäkin vietävän joka vuosi Tukholmaan tervaa ja ruokatavaroita eräällä maalaiskuutolla[4], johon sopi 800 - 900 tynnyrin lasti.

Siikajoen satama oli myöskin avoin ja matala, mutta Samuli Paulaharju Wanhassa Raahessa esittelee Siikajoen tärkeänä vesireittinä Raahen seudun liikenneoloissa. Saloisten Olavinmarkkinoille saapui paitsi Turun, Tukholman, Norrköpingin y.m. kaupunkien porvareita myös kauppasaksoja Inkeristä, Virosta ja Liivinmaalta näiden alueiden kuuluessa Ruotsiin sekä Vienanrannalta miehiä, jotka Maaselän yli kulkien laskettivat Oulujärven lounaiseen päähän, siitä taivaltaen Venetheittoon ja sitten Siikajokea pitkin mereen ja meritse Saloisten markkinaniemeen.

Pattijokea Paulaharju nimittää vähäpätöiseksi puroksi. Mutta Nymanssonin selostuksessa Pattijoen satamasta muuan maamies kuljetti Tukholmaan vuosittain tervaa ja ruokatavaroita yhtä suurella kuutolla kuin edellä kerrottu liminkalainen, kunnes alus haaksirikkoutui keväällä 1773.

Raahen kaupungin sataman lastauspaikka oli samaan aikaan pohjoiseen ja itäänpäin Maafantista ja siinä oli vettä 9-10 jalkaa. Toinen lastauspaikka, Ulkofantin nenä, etelään Ulkofantista oli syvempi, siinä oli vettä 13-15 jalkaa. Neljännespeninkulman päässä länteen kaupungista sijaitsevassa Kellossa eli Vähässä Kraaselissa oli n. 19-20 jalkaa syvä reti. Mutta Raahen suurimpain laivain täytyi purkaa lastinsa 18 jalkaa syvässä Virpiperän satamassa, joka oli puolentoista neljännespeninkulman päässä kaupungista lounaaseen lapaluodon maan äärellä, sillä väylä Virpiperästä Raaheen oli Vähän Kraaselin ja mantereen välillä paikoittain vain 12-13 jalkaa syvä, mikä nähdään Nymanssonin Pohjanmaan rannikon kartasta nro 3. ”Lapaluodonmaan ja Båkholman luodon välisessä Maivaperän satamassa oli vettä 20 jalkaa ja Lapaluodonniemen edessä, Satamalahdessa 17 - 20 jalkaa. Raahesta ¾ peninkulmaa lounaaseen oli Ristilänniemen satama Jervismaan lähellä”. Nymansson mainitsee suurten laivain käyttäneen Raahen pohjoista väylää. Kraaselin väylä kulki etelään ja länteen, mutta sitä käytettiin harvoin, koska siinä oli vaikeuksia maantunnuksien takia eikä se ollut kyllin syvä suurille laivoille. Tavallisin kulkuväylä oli Lapaluodon väylä, jota suuret laivat voivat kulkea etelään päin. Vuonna 1790 rakennettiin Raahen Iso-Kraaselin vartiopaikalle, Kumpeleen luodolle (Majakkaluoto - Båkholmen) tunnusmajakka. Nymanssonin kartasta n:o 4 nähdään Pyhäjoen, Kalajoen ja Lohtajan satamat. Paitsi mainittujen jokien suussa olevia satamia, oli tällä rannikolla myöskin muita satama- ja ankkuripaikkoja, joista nimetään Palskerin lähellä Holsti l. Korkia, sitten Wehla l. Mustila, Ruotsalanniemi ja Gränvik. Lohtajan satama sijaitsi Raumanjoen suussa. Mainitut satamat olivat liian avoimia ja epävarmoja. Pyhäjoen ja Kalajoen suuta käyttivät Raahe ja Kokkola yhteisesti lastauspaikkoina, mutta Lohtajaa vain Kokkola. Kaikista kolmesta satamasta lähti laivoja suoraan Tukholmaan mukanaan kaukaisemmista varastoimispaikoista saatuja tavaroita. Kalajoen suusta suoraan länteen sijaitsevassa Kallankarin (Maakalla) kalastuspaikassa on v:sta 1680 asti ollut rukoushuone ja v:sta 1780 asti kirkko.

”Ken tahtoo olla oikea perämies,/ei saa säästellä luotinuoraa./ sitten olkoon hän raitis ja virkku,/ahkeruus ja tarkkuus on paras koristus./ Tarkkaa kompassiasi ja määrää suunta,/ niin Jumalan avulla kaikki käy hyvin./Ahkerasti Jumalaa rukoilemaan neuvon todellakin,/ niin kaikki käy sinulle hyvin merellä ja maalla./ Jos sen teet ja otat neuvostani vaarin,/ suo Jumala sinulle siunausta ja onnea,/ niin että hyvin toimitat matkasi,/ tulet kotiin terveenä ja vahingoittumattomana/ laivoinesi ja tavaroinesi, kun oikein minut ymmärrät./ Neuvon sinua valvomaan turvallisuutta,/ moni merimies joutuu turmioon./ Ajattele, mitä sinulla on mukanasi,/ mitä on varjeltavaksesi uskottu./ Älä unohda, mitä olen sanonut,/ pidä hyvin asioistasi vaarin./ Käy sitten matkallesi hyvin, ken lienetkin,/ minne lähdetkin, lähelle tai loitos.”

Månssonin merikirjan luotseille osoitettu kehotus, suomentanut Unto Koskela v. 1930.

 

-Eija Turunen

 

[1] Siipyy (ruots. Sideby) oli Pohjanmaalla sijainnut Suomen kunta. Siipyyn kunta liitettiin 1973 Kristiinankaupunkiin.

[2] Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen meriekipaasi oli laivatonta meriväkeä ja perustettaessa 1 100 miehen vahvuinen merkijalkaväen osasto. Se sijoitettiin ensin Viaporiin, ja myöhemmin sen käyttöön annettiin Katajanokan merikasarmi. 

[3] Mercatorin projektio on flaamilaisen kartografin Gerhardus Mercatorin vuonna 1569 esittelemä, lieriöprojektioiden ryhmään kuuluva karttaprojektio. Se on oikeakulmainen projektio, joten se on käyttökelpoinen erityisesti navigoinnissa. Projektiossa pituus- ja leveyspiirit kuvautuvat yhdensuuntaisina suorina siten, että pituuspiirien etäisyys toisistaan on vakio ja leveyspiirien etäisyys toisistaan kasvaa napoja kohti kuljettaessa. Keskeinen piirre Mercatorin projektiossa on että leveyspiirien välit venyvät täsmälleen sellaisessa suhteessa, että leveys- ja pituussuuntaiset mittakaavat säilyvät samana.

[4] Kuutti nimitys liittyy vaatimattomasti rakennettuihin pienehköihin (karneeraamaton, harvakaarinen) talonpoikaisaluksiin (maalaisaluksiin), kuten talonpoikaiskaljaaseihin jne. Nimitys ei ole vakiintunut tarkoittamaan mitään tiettyä laivatyyppiä. Kuutti esiintyy myös porvareiden omistamien alusten yhteydessä, joskin huomattavasti harvemmin. Kuutti oli lähes kaiken kattava nimitys. Nimi on lainasana Ruotsin scutha => skuta sanasta (skute, skuthe), jonka vastineena Suomenkielessä esiintyvät nimitykset kuutto, kuutta, kuutti tai skuuta.