Perkisen perheen alkuvaiheita

Perkisen perheen äiti, Katariina eli Kaisa, syntyi Salon emäseurakunnan eli Pattijoen kylässä Saarelan perintötalon tyttärenä 1851. 1860-luvulla oli useita katovuosia. Suuret nälkävuodet sattuivat 1867 – 68, jolloin syntyi vaikea taloudellinen pulakausi lukuisine nälkäkuolemineen.

Kaisa-tytön neljä vuotta vanhempi Heikki-veli oli kuullut, että Venäjän maalla olisi työtä ja ruokaa. Niinpä hän houkutteli siskoaan lähtemään kanssaan Venäjälle. Sisko Kaisa Saarela oli 16-vuotias ja hänen piti ensin käydä rippikoulu. Matka tehtiin paremmin jalkapatikassa länsitietä ”ummikkojen”[1]kautta. Evästä otettiin vähän mukaan ja olipa hiukan rahaakin. Maalaistaloissa yövyttiin ja tehtiinpä vähän töitäkin ruuan edestä. Rahapalkkaa ei juuri saatu, mutta saatiin kuitenkin evästä matkalle. Lähtö tapahtui luultavasti vuoden 1867 kesäkuussa, jolloin täällä oli vielä täysi talvi. Pietariin tultiin joskus syksyllä, ja Heikki pääsi tehtaalle työhön ja Kaisa piiaksi suomalaisperheeseen. Kaisa palveli myös välillä venäläisiä perheitä.

Neljä vuotta ennen Kaisan syntymää syntyi Nilsiässä poikalapsi, jolle kasteessa annettiin nimi Anders Johan, ja hänen sukunimensä oli PERKINEN, sillä eihän toki hän savolaisena siihenkään aikaan maailmaan tullut vailla sukunimeä niin kuin monet pohjalaiset (Matinheikki, Matinlassi, Liisanantti jne.). Anders Johanin syntymäaika oli 8.11.1847. Vartuttuaan mieheksi, hänkin nälän pakottamana, muutti Pietariin ja pääsi töihin Putilovin putkitehtaalle. Perkinen oli lyhyt, vanttera mies, puhelias ja iloluontoinen.

Jossain vaiheessa Kaisa Saarela ja Antti Juho Perkinen tapasivat toisensa Pietarissa. Lempi syttyi melkein ensisilmäyksellä, esteettömyystodistukset hankittiin Saloisten emäseurakunnasta ja Nilsiästä. Laillisesti mentiin yhteen vuonna 1873 ja perustettiin koti.

Kaisan ja Antin lapset

Yllämainitun liiton hedelmänä syntyi parin muun lapsen, jotka kuolivat pieninä, lisäksi kolme poikaa: Johan eli Jussi 1875, Antti Vilho 1878 ja vihdoin Fredrik Aleksander 1886. Jussi ja Antti kävivät jo Pietarissa suomalaista kansakoulua. Siellä oli myös suomalainen oppikoulu, jota Jussi kävi kaksi luokkaa. Jussi kävi oman ilmoituksensa mukaan oppikoulua Raahessakin ”aina ylemmille luokille asti”. Hän kertoi luokkatovereistaan Kankaan Fraijusta ja Grundströmin Jussista: ”Eipä ne tahtoneet oikein pärjätä, minunpa niintä piti aina neuvoa”. Kuriositeettinä mainittakoon, että edellisestä ”neuvottavasta” tuli tunnettu puutavaramies ja Raahen Rautakauppa Oy:n omistaja ja jälkimmäisestä vuorineuvos ja Suomen Sokeritrustin pääjohtaja, joten hyvän ”opetuksen” olivat Perkiseltä saaneet. Pienenä todisteena siitä, että Jussi Perkinen on todella Raahen keskikoulua[2] käynyt, on mainittu koulun rangaistuspäiväkirjassa, missä ensimmäisenä tapauksena on merkintä: ”Juho Perkinen saanut tunnin jälki-istuntoa laiskuudesta”.

Jussista tuli sitten myöhäisemmässä vaiheessa Rossanderin kirjapainon ”kirjapainokonneen apulainen”. Kirjapainossa ei ollut sähkömoottoria ja Jussi sai käsipelillä veivata painokonetta kunnes siihen saatiin moottori. Tällöin Jussi sai lähteä nostelemaan liikkeestä. Hän oli jossain vaiheessa VR:n palveluksessa, luultavasti Oulaisissa, muttei hän pitkään sielläkään ”viihtynyt”: ”Ku junia tuli ja meni yhtenään ja yksi jäi aina yöksikin”. Loppuvuosikymmenet hän harrasti kahden pärekorin kanssa kulkukauppaa ja sai kansalta lempinimen ”kauppaneuvos”. Kerrotaan, että kun tasavallan presidentti Svinhufvud myönsi John Grundströmille kauppaneuvoksen arvon, olisi presidentti todennut, että tehän olette sieltä Raahesta syntyisin. Onko siellä Raahessa muita kauppaneuvoksia? Kerrotaan ”Sokeri-Jussin” vastanneen: ”Joo, on siellä toinenkin, kauppaneuvos Jussi Perkinen”.

Antti Perkinen oli merimies, joka purjehti laajalti valtameriä ja oli siten ”syvän veen seelari”. Maihin jäätyään hän oli yövahtina Ruona Oy:ssa kunnes tuli sokeaksi. Antti purjehti suomalaisissa purjelaivoissa, mutta joskus myös ulkolaisissa. Tästäpä  Jussi sai aiheen selittää kaupunkilaisille, että Antti on ollut ”norjalaisenkin päällä”, tarkoittaen tietenkin, että Antti on purjehtinut norjalaisessakin laivassa. Jussi ihaili suuresti merimiesveljeään ja kertoili hänen merimiesjuttujaan omalla tavallaan: ”Antti toi kerran Amerikasta marakatin, mutta se oli kauhean villi ja pani laivassa asiat aivan sekaisin niin, että siitä oli enemmän vaivaa kuin vastusta, ja se piti lopettaa ja hukuttaa ennen kuin päästiin maihin”.

Aleksanteri eli Aleksi oli kirjaltajana Rossanderin kirjapainossa, mistä joutui kävelemään kun koneita uusittiin ja vastaavasti väkeä vähennettiin. Sitten hän hoiteli kotisalla lehmää, lampaita ja kanoja.

Antista vielä mainittakoon, että hän maihin jäätyään oli vielä vetreässä kunnossa ja ulkomailta hankkimissaan merimieskamppeissaan jopa komea näky ja pikkupoikien ihastuksen kohde.

Perheen esittelyn jälkeen on syytä siirtyä ajassa hiukan taaksepäin. Perhe asusti ja vanhemmat työskentelivät Pietarissa jonkin aikaa. Aleksikin, joka Jussin mukaan oli syntynyt tykinlaukauksella, oli lopuilleen 10-vuotias, kun muutettiin Anders Juhanin kotipaikkakunnalle Juankoskelle. Paikkakunta oli ollut Nilsiää ennen kuin muuttui itsenäiseksi kunnaksi. Tykinlaukauksella syntyminen selittyy sillä, että Pietarissa päivittäin klo 12.00 laukaistiin Putilovin[3] tykkitehtaalta tykin ammus aikamerkiksi, eihän silloin musikoilla[4] ja maatuskoilla[5] ollut liioin kelloja. Aleksi oli juuri silloin syntynyt.

Juankoskelta Pattijoelle

Juankoskella ei pitkään viihdytty. Varmaankin Kaisa-äidin painostuksesta muutettiin hänen syntymäpaikkakunnalleen Pattijoelle 1897, mistä ostettiin Tuomelan tila. Isä-Perkinen ei viihtynyt Pattijoella, lieneekö oikein viihtynyt perheensäkään parissa vai eikö luottanut turpeenpuskijan tuloihin. Pian hän muutti takaisin Pietariin metallimieheksi. Hän auttoi kuitenkin sieltä päin perhettään mahdollisuuksiensa mukaan. Useasti Perkiskä kävi Pietarissa miestään tapaamassa ja palatessaan toi sieltä melkoisen määrän tavaraa, monenlaista rihkamaa, syötävää tavaraa ja kompiaisia[6], joita möi sitten Raahessa ja osasi mukavasti ottaa välityspalkkiotakin. Lieneekö Jussi tästä saanut kipinän myöhäisemmälle kulkukauppahommalleen. Joskus äiti teki Pietarin matkansa Tornio – Pietari –linjan rannikkohöyrylaivalla vieden samalla melkoisen määrän maalaistyttöjä Pietarin herrasväelle piioiksi, tietenkin pientä korvausta vastaan. Kerran tällaisella matkalla Suomenlahdella sattui tapaus, että eräällä naismatkustajalla tuli siunattu tila ratkaisuvaiheeseen. Kapteeni oli hädissään ja tiedusteli matkustajilta, sattuiko laivalla olemaan kätilöä, sairaanhoitajaa tai lääkäriä. Ei sattunut, mutta Perkiskä oli lopulta suostunut olemaan ”viransijaisena”. Kaikki onnistui mainiosti, ja matkustajaluku oli ennen Pietaria lisääntynyt yhdellä. Jussi kuvasi sitten myöhemmin elävästi tapausta omalla ilmaisutavallaan: ”Kyllä kapteeni oli sitten onnistuneen homman jälkeen iloinen, niin iloinen ja onnellinen, että hän vei äidin kahville omaan salonkiinsa ja piti äitiä ihan niinko ommaa vaimuaan”. Irvileuvat virnistelivät, mutta Jussi oli totinen ja viaton, aivan kuin ei ilmaisumöhläystä olisi tapahtunutkaan. Sellainen oli Jussi.

Perheen pojat Pietarissa kasvaneina eivät olleet perehtyneet maanviljelykseen, ja äitikin lienee sen taidon unohtanut niin kuin koko maatilan hoidon. Kaikki kävi vähän niin ja näin, kuten esimerkiksi huoneen lämmitys eräänä talvena.

Eipä tullut hankituksi lämmityspuita talven varalle. Metsätuoreilla puilla oli ikävä lämmittää huoneita, eika pakkanen tuntunut pysyvän seinien ulkopuolella. Perimätieto kertoo tapahtumasta, että pidettiin perheneuvottelu Jussin, vanhimman veljen, puheenjohdolla. Päätökseksi tuli, että rakennetaan uusi pirtti vanhan ja kylmän pirtin tilalle.

Ei sen kummempaa, kuin että talvi asuttiin kahdessa talon peräkamarissa ja pirtin seinähirsi toinen toisensa jälkeen pilkottiin polttopuiksi, kun niin mukavan kuiviakin olivat. Kamarit olivat lämpimiä ja niissä oli mukava köllötellä. Näin häipyivät pirtin seinät taivaan tuuliin ja pirtiksi avartui koko Pattijoen kylä. Pattijoella sanottiinkin pitkään kun mentiin ulkona käymään, että menevät Perkisen pirttiin.

Kului talvi ja kesäkin ja taisipa toinenkin talvi mennä, mutta uutta pirttiä ei kohonnut entisen paikalle. Tämä tilanne on kuvaava Perkisille, sillä vähän saamattomia he olivat. Tahtoa kyllä oli, mutta toimeenpanokyky puuttui. Jussikin oli jo täysi-ikäinen, olihan hän palvellut Oulaisten reservikomppaniassa ja taisipa käydä Pietarissakin paraatissa, koska kehui, että olipa siellä väkeä, kun kolme miljoonaa miestä oli rivissä. Sotaväki olikin Jussille läpi koko elämän ulottuva elämys. Olipa ollut erikoisen hyvä pyssynpuhdistaja: ”Eipä ne Kankaan Fraijut ja muut osanneet pyssyään puhdistaa, se vaati erikoistaitoa, jota minulla oli ja minullahan ne pyssynsä puhdistuttivatkin koko komppania”.

Muutto Raaheen

Kun maanviljelys Pattijoella meni niin kuin meni, myivät Perkiset tilansa ja muuttivat Raaheen. Alkuvuosina he asustivat vuokralla eri paikoissa ja siirsivät kirkonkirjansa tänne vuonna 1900.

Kesällä samana vuonna toi juna Raahen asemalle[7] vanhahkon, täysin venäläismallisen miehen, joka käveli asemalaiturilla olevan poliisin luo ja tiedusteli: ”Missä minun perheeni asuu?” Poliisi oli jälkeenpäin kertonut, että hänelle välähti heti mieleen, ettei Raahessa muita venäläisiä ole kuin Perkiset. Hän osoitti silloin asemalle näkyvää entistä Laukan taloa[8]. Tämä mies oli Antti Juho Perkinen, joka kuoli seuraavan vuoden heinäkuussa.

Perkisen pojat olivat myös saapuneet venäläismallisissa asusteissa, ehkä koululaisunivormuissa. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta, kun arvaa millaisen ”apartheidpainostuksen” alaisiksi pojat joutuivat. Ryssille selkään vain! Antti piti kyllä puolensa, mutta Jussi ja Aleksi olivat arempia. Vieras elämäntyyli oli varmaankin luonut muitakin täällä poikkeavia tapoja. Sitä ei pienessä Raahessa tarvinnut paljon joukosta erottua, ennen kuin alettiin ”puhua”.

1896 Jussi joutui sotaväkeen, mutta kouluja käyneenä hän pääsi kahdella vuodella, kun muut ”tramppasivat” kolme vuotta. Sellaiselle hitaalle ja vähän nahjusmaiselle miehelle palvelus oli silloin erikoisen rankkaa, mistä johtui, että Jussi tuntui olevan sotaväessä koko loppuikänsä. Kyllä sillä Jussi-rievulla teetettiin vuosien ja vuosikymmenien kuluessa usein niitä sotaväen temppuja. Varsiluutaa kouraan vaan ja silloin se alkoi. Jussi komensi itseään venäläisillä komentosanoilla ja teki samanaikaisesti temput, ”napaletsoo” ja niin edelleen.

Antti oli nuoruudessaan hyvä kertoja, ja kuten jo ennen on mainittu, ulkolaisissa merimiekamppeissaan jopa komea mies ja paikkakunnan ehkä parhain hiihtäjä aikanaan. Antti oli valveutunut ja osaa ottava.

Poikain Kaisa-äiti, jota täällä sanottiin Perkiskäksi, eli 85-vuotiaaksi. Jussi 86, Antti melkein 76 ja nuorin veljeksistä, Aleksanteri, 64-vuotiaaksi ja kuoli veljeksistä ensimmäisenä.

Kotimökille jäi sokea Antti ja melkein sokea Jussi, eikä elämä ollut tietenkään hääviä, sokeat ”näkivät” vilua ja nälkää. Sosiaaliviranomaiset puuttuivatkin asiaan ja toimittivat veljekset kunnalliskotiin Pikimäelle, tästä kerrotaan myöhemmin. Veljekset eivät aina oikein pitäneet sosiaaliviranomaisten touhuista ja välit olivat kireät sosiaalijohtajan kanssa, koska Jussi selitteli, että unilukkarin poika vainoaa heitä.

Perkiset pesiytyvät Iiläisiin

Kuten edellä on mainittu, Perkisen perhe Pietarista lähdettyään muutti aluksi Juankoskelle, sieltä Kaisa-äidin kotikylään Pattijoelle ja sieltä Raahen kaupunkiin. Aluksi asuttiin hyyryllä[9] eri puolilla varsinaista kaupunkia. Tämä asumismuoto ei heitä kuitenkaan ajanoloon miellyttänyt. Heillä lienee ollut vähän varoja jäljellä Pattijoen maatilasta, ja niinpä heitä onnisti saada lukkari-pankinjohtaja Wahlforsin huutokaupasta huvilapalsta Iiläisten saaresta. Palstalla oli kesämökki, josta kuitenkin tuli hirsinen talo. Tässä oli eteinen, pirtti ja kamari. Veljekset olivat tästä kaupasta hyvin otettuja ja innoissaan rakensivat vielä navetan, saunan ja latorakennelman. Tuskinpa muiden kuin Perkisten kaupungin virkavalta olisi sallinut näin tehdä. Perkiset saivat vähän niin kuin omavaltaisesti mukavan puoleisen paikan, jossa heidän oli hyvä elää eristettyä, omalaatuista elämäänsä. Näin Perkiset pesiytyivät Iiläisiin, kaupungin virkavallan katsoessa tapahtumien kehitystä sormien lävitse. Muussa tapauksessa heistä olisi voinut kaupungille olla paljonkin huolta ja vaivaa.

 

-Onni Norio

Lisää Perkisten edesottamuksista voit lukea Onni Norion kirjasesta Perkisen perhe.

[1] Ruotsinkielisen asutuksen

[2] silloista alkeiskoulua

[3] myöhemmin Kirovin

[4] venäläinen talonpoika tai kansanmies

[5] musikan vaimo

[6] makeisia

[7] silloin tänne pääsi vielä junallakin

[8] nykyisin urheilutalo Raahelaa vastapäätä sijainneen  talon paikalla on liikekiinteistö, jossa toimii muun muassa Raahen 1. apteekki ja urheiluliike Kesport.

[9] vuokralla