Poika Raahesta

Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt minä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha, terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett’ei hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata, ett’ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki, juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas; ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä, sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi sanonut hänelle: ”August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa ruokaa ennen kuin huomenna!” – niin hän olisi suudellut äitinsä kättä ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: ”kernaasti, äiti, koska sinä niin tahdot.”

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat hänelle: ”Koetapas, voitkos olla pois niistä!” August vastasi: ”Koetan kyllä.” Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön. Huomattava on, ett’ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. ”Oi, jospa voisin lentää niin korkealle!” ajatteli August itsekseen. ”Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien päällä, se vasta jotakin olisi se!”

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. ”Olisipa tuokin hauskaa: lentää myllynsiiven tavalla”, ajatteli August, seisoen aivan likellä myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta! Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle, että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi, huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi kulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia, jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies ... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän, eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa. Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: ”anna anteeksi, äiti!” Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja lohdutti äitiänsä: ”kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen.”

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä, se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja nyykähytti päätänsä: ”älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!” – Katsopas, niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen ruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta, jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin suuria urostöitä, – ne hän paransi niin taitavasti, ett’ei niissä enää näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan yksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan. Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä; toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja Jumalaa pelkääväisenä.

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia. Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja liittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä, vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän, väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle, sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa, välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista rikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea hän olisi voinutkaan kertoa, ell’ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi, joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonut August Maximilian Myhrberg’in taistella oman isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville polville. Kaikki hänessä – hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo itsekieltämisensä – oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!

 

Z. Topelius, Lukemisia lapsille II