Mielitkö merimieheksi?

Jos purjelaivakauden Raahessa opo suositteli ammatinvalinnanohjauksessa merimiehen ammattia, niin uraputken aukaiseminen ei ollut kovinkaan hankalaa. Ensin piti vaan silmä tarkkana tiirailla, milloin merimieshuoneen (nyk. Pakkahuoneen museo) lipputankoon nousi lippu, sillä se oli merkki siitä, että johonkin laivaan tarvittiin miehistöä. Raahen kokoisessa kaupungissa kaikki varmaan kyllä tiesi, mikä paatti milloinkin oli lähdössä ja kiivaimpaan aikaanhan niitä lähti ihan solkenaan.

Syömanshuusisa käytiin sitten työnhaussa. Pöydän toisella puolella istui laivan kapteeni, merimieshuoneen puheenjohtaja, notaari ja mahdollisesti redari. Uran saattoi aloittaa muutaman viikon TET-jaksolla pestautumalla paattiin, joka kävi mutkin Tukholmassa tai Lyypekissä. Meripojaksi aikova sai yleensä paikan prentiksenä, oppilaana tai kajuutpoikana, jos oli vielä kovin nuori. Aivan pahasempien piti näyttää vanhemmilta saatu lupa merille lähtöön. Jos kaikki meni hyvin ja sai pestin laivasta, nimi kirjoitettiin merimieshuoneen merimiesrullaan ja työsopimus allekirjoitettiin. Ensikertalainen vannoi merimiesvalan raatihuoneella.

Kontrahti
 

Työsopimus eli kontrahtikirja oli useampisivuinen vihkonen. Ensimmäisenä oli täydennettävä osuus, jossa pestin ottaja sitoutui kontrahin ehtoihin saamassaan pestissä, siinä laivassa, sen kapteenin alaisuudessa semmoisella palkalla, kun sovittiin. Tämän osion jälkeen on kolmen kohdan luettelo velvollisuuksista ja rangaistuksista.

Merimies sitoutui tekemään työtä ”wastuksetta niinhyvin merillä kuin maalla, öin ja päiwin, arki- ja pyhäpäiwinä taikka kaikkina tawattominakin aikoina kuin laiwuri katsoo sen ylön-wälttämättömäksi”. Jos kieltäytyi annetuista tehtävistä, sai puolen kuun palkan suuruisen sakon. Jos työhön jouduttiin palkkaamaan sijainen, juntturoitsija maksoi sijaisen palkan omasta pussistaan.

Merivahingon sattuessa piti pysyä palveluksessa niin kauan kuin kapteeni tarpeelliseksi katsoi. Piti totella ja toimia käskyjen mukaan laivan ja lastin pelastamiseksi. Jos kieltäytyi, joutui maksamaan kolmen kuukauden palkan suuruiset sakot. Molemmat edellä mainitut sakkomaksut menivät merimieshuoneen kassaan.

Jos miehistöä jostain syystä vähennettiin ulkomailla ja laiva jatkoi seelaamista vajaalla miehistöllä, jaettiin säästyneet palkkarahat miehistön kesken. Jos vajaamiehitys johtui jonkun karkaamisesta, ei se hyödyttänyt jäljelle jääneiden kukkaroita.

Ruokajärjestys Braahen laivoissa

Asunnon lisäksi työpaikkaruoka oli meriuralla taattu. Viikossa sai kolmisen kiloa leipää, lihaa ja ”fläskiä” vuoropäivinä, lihaa n. 1,7 kg ja läskiä n. 640 grammaa viikossa. Viimemainittujen keskinäinen määrä vaihteli saatavuuden mukaan, toisinaan lisättiin voin määrää, joka oli yleensä 300 grammaa/viikko.  Ohrapuuroa ja hernesoppaa tarjottiin, ohraryynejä oli reilut 1,5 litraa ja kuivattuja herneitä 3 litraa per äijä per viikko. Juotavaa sai yhdeksisen litraa viikossa.  Puhdas juomavesi kävi vähiin pitkillä merireissuilla ja sitä säännösteltiin tarpeen mukaan.

Erottamaton osa laivan provianttia eli ruokavarustusta oli tönkkösuolattu kala. Sehän säilyi hyvin ja sitä otettiin laivaan tynnyritolokulla. Mahdollisuuksien mukaan sai naulan verran eli n. 425 g ”potaatteja eli juuri-hedelmiä” ja vajaan desin ryynejä herneitten sijaan päivittäin. ”Taikka myös muita ruoka-kaswia, kuinka hywäksi nähdään.”

Ruokaan käytettävä raha oli kapteeni päätäntävallassa, säästyneet rahat livahtii omaan plakkariin. Raahessa oli joitain kapteeneita, jotka olivat visuja ruokkijoita. Eräskin kapteeni oli saanut liikanimen Nälkvist eikä hänen laivaansa kuulemma ollut mitään sen erinomaisempaa tunkua. Kapteeni Hans Johan Leufstadius syötti miehistölle mielellään leipäpaistia ja sai sen myötä lempinimen Finkka-Jussi.

Ilmalliset suhteet ja muut syyt

Eteläiset ja pitkät reissut tai ”ilmalliset suhteet” toivat ruokavalioon muutoksia. Silloin oli tiedossa hieman enemmän läskiä, ohraryyneistä osa korvattiin nisujauhoilla, repertuaarin kuului myös hippunen teetä ja kahvia sekä sokeria tai siirappia ja etikkaa. Vettä tuli olla 3,9 l päivittäin.

”Kryynejä, herneitä ja nisu-jauhoja waihettakoon toisiinsa, kun jotakuta näistä kaluista puuttuu. Ruoka-kaswia on käytettäwä waihetuksen wuoksi soppaan käytettäwien asemesta, kuin niitä on.” Tuoretta lihaa, läskiä ja kalaa hankittiin satamista ja se tarjottiin tuoreena. Jos urakoitiin kovasti yöaikaan vuotavan laivan, lastauksen tai lossauksen takia, kapteeni saattoi lisätä annostusta harkintansa mukaan.

Karkaisko Monttuviiteosa?

Laivalta ei niin vaan voinut lähteä lätkimään, vaikka olot eivät olleet kaksiset. Olosuhteita voi itsekukanenkin tykönänsä miettiä. Pesti kesti usein kolme vuotta, karkaaminen saattoi juolahtaa mieleen. Kannatti miettiä tarkkaan, siinä saattoi joutua ojasta allikkoon. Jos karkasi ulkomailla ja jäi kiinni tai palasi kotimaahan, tuli raippa- tai vesi ja leipä -rangaistus, joutui maksamaan tienestit takaisin, sai irtolaisen statuksen eli kuusi vuotta sotapalvelusta tai yleistä työ- tai oikaisulaitosta. Ulkomailla kiinnijääneet joutuivat kustantamaan kotimatkansa. Eli jos oli ihan pakko karata, piti olla tosi ovela ja sukkela. Kapteeni pisti yleensä satamapoliisin karkurin perään.

Jos tulikin katumapäälle ja yön ja vuoden kuluessa ilmaantui kotikonnuille tai ilmoittautui Venäjän konsulille ja toimitettiin kotiin, rangaistuksen antoi Senaatin Oikeusosasto. Rangaistus oli yleensä sakkoja 20-100 mk tai varojen puutteessa 1-3 kk vankeutta. Raahessa, jossa tarve merimiehille oli suurta, oltiin hellämielisempiä: rangaistus oli yleensä 8-12 vrk:n vesi-leipärangaistus.

Strekseeli

Sopimuksen lopussa on nk. strekseeli, eli määräys/valtuutus, jonka mukaan omainen saa käydä hakemassa kuukausittain osan palkasta merimieshuoneelta. Jos karkasi, jäi perhe ilman tuota palkkaosaa. Mahtoi karkaajalla omatunto soimata!

Kontrahtikirjassa on kerrottu myös kapteenin velvollisuuksista ja ihan vimppana on tilaa arvioinnille.

Museotantti poimi tiedot v. 1870 painetusta Raahen merimieshuoneen Kontrahtikirjasta. 
Uusi merilaki v. 1873 muutti ruokamääräyksiä ja vasta tuolloin saatiin pakolliseksi n. 0,5 desiä sitruunamehua/pv keripukin torjuntaan. Toki tuoreiden hedelmien tärkeys oli todistettu jo 1700-luvulla, mutta kun ne olivat niin tyyriitä!