Varvista ja Lapaluodosta päin, osa II

Veistämöiden renessanssi?

Ensimmäinen maailmansota lakkautti ulkomaan kaupan ja lamaannutti liikenteen Raahenkin satamassa. Sotavuosien jälkeen maailmalla oli kysyntää tavaroille ja laivoille, Raahekin lähti kisaan mukaan. Laivanrakennus aloitettiin suurin toivein, valitettavasti vähän vanhoilla eväillä. Onneaan lähti kokeilemaan useampi yritys. Ensimmäinen hedelmä oli kolmimastokuunari Merilokki.

Raahe 5.8.1918 Laivan vesille lykkäjäiset oliwat viime lauantaina täällä, jolloin Raahen Meriliike Oy:n uusi täällä Warvissa rakennettu alus laskettiin wesille. Tilaisuus muodostui suureksi paikalliseksi juhlaksi, joka ei ollut mikään tavallinen arkitouhu waan juhlallinen, jokaiselle paikkakunnan edistystä harrastawalle raahelaiselle mieltä lämmittäwä hetki.

Ja tuossa, klo puoli 4 tienoissa saattoi hawaita, että jotakin erityistä oli tapahtumassa, sillä tien täydeltä wirtasi kaupungista Lapaluotoon wiewää maantietä myöden kansaa, ollakseen läsnä tuossa kaupunkilaisille ennen, noin puoliwuosisataa sitten wuosittain tapahtuwia juhlatilaisuuksien uudistamassa. Paljon oli saapunut yleisöä toisiltakin paikkakunnilta, kuten, Oulusta, Pyhäjoelta, Kalajoelta, ja muualtakin. Juhlapaikalle Warwiin, johon kuljettiin lipuilla, kukilla, ja köynnöksillä koristetun kunniaportin kautta, seisoi juhlan aiheuttaja siniwalkoisin lipuin, upeana odottaen hetkeä milloin pääsisi weden pintaa halkasemaan. Kello puoli 8 tienoissa, kuin kaikki tarpeelliset walmistukset telakalta laskmiseksi oli suoritettu, lipui alus, Merilokki nimisenä, uljaana ja wakawana märkään elementtiinsä, jossa se mahtawana keinui läsnäolijoiden ihastunein mielin eläköötä huutaen ja soittokunnan Porilaisten marssia soittaen.

Ennen wesille laskemista puhuiwat liikemies L.Pentzin teroittaen mieliin että laiwanrakennus, joka paikkakunnalla on ollut lamassa yli 40 wuotta, nyt taas wirkistyisi ja samalla elwyttäisi paikkakunnan liike-elämän saa-wuttamaan entisen suuren wilkkautensa. Tähän toiwoi puhuja päästäwän siten, että me kunnollisella laiwastollamme ja satamamme parantamisella wedämme tänne uusien, Sawosta Pohjanlahdelle rakennettawan Oulun-Nurmeksen ja Iisalmi-Yliwieskan rautateiden liikenteen.

Maisteri Impiwaara kertoi hauskalla tawalla, jota kumminkin häiritsi juuri alettu laivan rakennustelineitten ja tukien poistaminen, Raahen entisistä telakkapaikoista ja samanlaisien tilaisuuksien wietosta kuin tämän päiwän juhla on. Illemmällä wielä laiwanlykkäjäisiä jatkettiin raatihuoneella hauskalla illawwietolla ja Palokunnantalolla karkeloitiin…

(Museotantti hoksauttaa: Laivanlykkäjäisiä edeltäneiden kuukausien aikana oli käyty raastava sisällissota ja Porvarikoululla oli sijainnut yksi maamme vankileireistä)

Parin vuoden päästä todettiin karu totuus, koettiin konkursseja, suuret toiveet jouduttiin hautaamaan hiljaisuudessa. Laivan- ja veneiden veistotoiminnan jälkeen entisen varvin alue oli lähinnä pienyrittäjien käytössä. Oli nahkatehtaita, seppiä, kotileipomoa jne. Asuinrakennuksia oli henkikirjamerkintöjen perusteella kymmenkunta. Varvin asuinalue kaavoitettiin 1940-luvulla ja vuosikymmeniä myöhemmin uusi alue meren puolelle. Alueelle tuli aikaa myöten metalliteollisuutta, mm. Varvin konepaja.

Lapaluoto, ihan omanlaisensa

Lapaluodon, sataman ja asuinalueen alkuvaiheista on Teuvo Virtanen kirjoittanut mainiossa Yleissuomalainen Lapaluoto –kirjassaan. Museotantti suosittaa vahvasti!

Lähinnä porvariston kesähuviloita huomassaan pitänyt rauhaisa ja metsäinen luoto muuttui sataman ja rautatien tulon jälkeen vilkkaaksi ja myös levottomaksi satamakyläksi. Erinomaisen kuvan 1900-luvun alun Lapaluodosta saa esimerkiksi tuon ajan sanomalehtiuutisista. (Helpoin ja parhain lähde on Kansalliskirjaston digiaineisto). Elämä Lapaluodossa tuntuu olleen välillä hurjaakin. Satama ja sahat loivat paljon työpaikkoja ja toivat mukanaan paljon kausityöläisiä, joille ei kaikille riittänyt kunnon kortteeria kaupungistakaan. Satamaan saapuneet ulkomaiset laivat merimiehineen toivat eksoottisen tuulahduksen kaupunkiin. Vähäinen vapaa-aika saatettiin viettää korttia pelaamalla ja viinaksia nauttimalla. Lehtijutuissa käytetään usein ilmaisua ”mökäöljy”, joka on hyvin kuvaava. Juopottelusta seurasi usein nujakoitsentaa ja muita ikävämpiä lieveilmiöitä.

Lapaluodon kaupunginosa sai asemakaavan vuonna 1906. Taloja nousi nopeaan tahtiin, vuonna 1910 saatiin oma kanssakoulukin. Ns. Renkaan talosta muodostui lapaluotolaisten ”vapaa-ajan keskus”, jonka vireä toiminta vahvisti entisestään kaupunginosan kiinteää me-henkeä.

Sahat, taaplaajat ja rimadonnat

1900-luvun alussa Raahen elinkeinoelämää leimasi vahvasti sahateollisuus. Tämä aikakausi ansaitsisi aivan oman selvityksensä ja tutkimuksensa. Seuraavassa niukka katsaus asiaan.

Lakimies ja Porvarikoulun opettaja Arthur Lagerlöf perusti Raahen Puutavaraosakeyhtiön vuonna 1900. Yhtiö osti Rojuniemellä rakenteilla olleen Wolffin kolmiraamisen sahan alueineen. Jo seuraavana vuonna saha siirrettiin Ruukkiin. Yhtiön pääkonttori säilyi kuitenkin Raahessa. Sahatavara kuljetettiin junalla Raahen varastoalueelle, josta se laivattiin eteenpäin vietäväksi.

Vähän myöhemmin yhtiö rakensi Virpiperään yksiraamisen höyrysahan, jossa sahattiin Ruukista junalla tuotuja tukkeja sekä Pyhä- ja Siikajokisuulta tuotuja puita. Sahan yhteyteen perustettiin vuonna 1904 sähkölaitos. Sähkö tuotettiin yhtiön höyryvoimalaitoksessa sahausjätteestä. Kaupunkikin sai sähkönsä tätä kautta. Heinäkuussa 1907 perustettiin Raahen Sähkö Oy, joka välitti sähköä Puutavaraosakeyhtiön sahalta kaupunkiin. Laitoksen rakentaminen ja käynnistys otti aikansa. Huhtikuun 11. päivä 1908 sähkövalot vihdoin syttyivät Raahessa. Oma sähkölaitos rakennettiin Pikiruukinmäelle 1921. Virpiperän saha siirtyi Paavolaan vuonna 1926 ja lopetti toimintansa pian sen jälkeen.

1920-luvun alussa toimi muutaman vuoden ajan Knut Willehard Ribackan omistama Raahen Saha ja Höyläämö oy. Herra Ribacka kuoli hivutustautiin jo vuonna 1926. Hänen rakennuttamansa asuintalo, nk. Riipakan talo, on edelleen olemassa. Useampia sahalaitoksia omistanut porilainen F.A. Juselius rakennutti Maivaperän eteläpuolelle Pirttiniemeen neliraamisen sahan vuonna 1926. Sen toiminta jäi lyhytaikaiseksi, sillä omistaja kuoli jo v.1930 ja perikunta lakkautti sahan seuraavana vuonna. Pirttiniemi ei kuitenkaan vaipunut hiljaiseloon, sillä kalajokinen A.Santaholma Oy osti Juseliuksen sahan vuonna 1934. Yhtiöllä oli ollut lastaustoimintaa Maivaperässä jo 1880-luvulla. Santaholman sahasta kasvoi huomattava tekijä, se työllisti parhaimpina päivinään jopa 400 henkeä.

Lapaluoto sinällään oli Raahen suurin työllistäjä 1950-luvulle saakka. Satama antoi lastaustyötä ja yhtiöiden puutavaravarastot taaplaustyötä. Lapaluodon satamasta lastattiin lähestulkoon ainoastaan puutavaraa. 1920-30-luvuilla satamassa saattoi käydä vuosittain toistasataa alusta. Tuo edellä mainittu sahojen tarjoama taaplaustyö on puutavaran kokoamista taapeleihin eli tapuleihin.

Järeämmän tavaran taaplaus oli yleensä miesten hommaa. Sahoilla tuotettiin myös monen sorttista kevyempää tavaraa, sen kokoamisessa toimivat usein naiset ”rimadonnat”, myös lapsia oli sahoilla töissä. (Sahojen, sataman ja Lapaluodonkin elämää ja oloja on mahtavasti ikuistanut Oskari Väänänen, jonka kuvia löytyy Finnasta ja Soveliuksen talon näyttelystä tämän kesän ajan.) Santaholman saha toimi Pirttiniemessä vuoteen 1962 saakka.

1960-luvun alussa Lapaluodon satamalla ja Raahen kaupungilla alkoikin kokonaan uusi vaihe eli tähän on hyvä lopettaa.