Raahelaisen lähetystyön alkutaipaleelta

Alkuun, 1800-luvun alkupuolella, varoja kerättiin mm. heränneiden keskuudessa esimerkiksi pakanalähetyslaatikoihin, jotka jonkin ajan kuluttua piti poistaa, koska katsottiin vähävaraisten antavan sinne omia varojaan, vaikka kovin kipeästi tarvitsisivat niitä itsekin. Keräämistä jatkettiin kuitenkin hieman omin luvin.

Heränneiden toiminta kaikitellen katsottiin tuomittavaksi ja Kalajoella pidettiin kuulut nk. herännäiskäräjät vuosina1838-1840. Yksi pääsyytetyistä oli Kalajoen tervahovin hoitaja Johan Daniel Roos. Hän oli naimisissa raahelaista sukujuurta olevan Elisabeth Soveliuksen kanssa. Samoilla käräjillä syytettyjen penkillä istui myös Elisabethin äiti. Oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella tiedetään, että tervahovin hoitaja Roosin kotona oli ainakin säästölaatikko pakanalähetykselle varojen keräämistä varten. Mielenkiintoinen yksityiskohta näissä käräjissä oli se, että useat syytetyt ja syyttäjät olivat sukua toisilleen ja syyttäjillä oli omiakin yhteyksiä herännäisliikkeisiin. Pitkällisten käräjöintien lopputulemana 64 syytettyä tuomittiin sakkorangaistuksiin ja pappismiehiä erotettiin virastaan puolen vuoden ajaksi tai nuhdeltiin julkisesti.

1850-luvun alussa kenraalikuvernöörin käskystä kiellettiin keräämästä varoja ulkomaalaisille lähetysseuroille.  Kielto tuli varmaan sen takia, että varat lähetettiin ensin Ruotsin lähetysseuralle. Ruotsissa lähetysseura perustettiin jo 1835 ja sen kautta Suomenkin lähetysharrastus kanavoitiin. Ruotsin lähetysseurassa toimi metodisteja, herrnhutilaisia, reformoituja ynnä muita, suomalaisille kirkonmiehille ei oikein passanut tällainen ruotsalainen vapaamielisyys ja avoimuus.

Suomen lähetysseura perustettiin 1859 ja sen jälkeen varojenkeräys kanavoitui SLS:n kautta.

Carl Emmanuel Jurvelin -  Raahesta Afrikkaan

Carl Jurvelin syntyi Raahessa vuonna 1845 hattumaakarimestari Carl Jurvelinin ja vaimonsa Helenan viidentenä lapsena. Carl kävi Raahessa alemman asteen koulut ja siirtyi sitten Ouluun yläalkeiskouluun opiskelemaan, tähtäimessä lienee olleet yliopisto-opinnot, ehkäpä peräti pappisura. Jurvelinien perhe kuului heränneitten piiriin. Mm. Carl Emmanuelin sisar mainitaan museon kuva-arkistoissa yhdeksi Raahen huomattavimmista heränneistä, jonka kotona pidettiin seuroja.

Carl Emmanuelin tietoon oli jotain kautta tullut se, että SLS etsii oppilaita lähetyskouluun Saksaan. Carl Jurvelin ja porvoolainen Aleksander Malmström hyväksyttiin lähetysoppilaiksi ja poikien piti ensi alkuun opiskella täällä kotimaassa saksankieltä, jotta opiskelu Saksassa onnistuisi. Kotimainen lähetyskoulu oli kyllä suunnitelmissa, mutta maailmalle haluttiin kuitenkin jo saada suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Nuorukaisten koulutuspaikaksi valittiin Hermannsburgin lähetyskoulu jonka johtajana toimi Ludvig Harms.

Museon aina yllättävistä kuvakokoelmista löytyi kehystetty painokuva, joka esittää Hermannsburgin lähetyskoulun johtajaa Ludvig Harmsia. Kuvaan liittyy tieto, että Harms olisi antanut kuvan oppilaalleen Carl Jurvelinille ja häneltä kuva on parin mutkan kautta tullut museoon.  Lisäksi ns. samaa sarjaa ”löytyivät ihan yllättäin” arkiston syövereistä kuva lähetyskoululaisista ja itse koulusta.

Jurvelin lähti Saksaan 15.11.1861, siis 16-vuotiaana! Raahelaispojille ei nuorena maailmalle lähtemisessä sinällään ole mitään outoa, toki laivassa oli yleensä raahelaismiehistö, tutut miehet ympärillä. Aleksander Malmström kulki koko ajan kuukauden Carlia edellä, olikohan tuo viisas veto. Luulisi, että pojista olisi ollut toisilleen tukea. Aleksander pääsi heti koulutukseen, mutta Carlin piti harjoitella saksan kieltä seuraavaan kesään asti. Pojista annettiin hyviä arvioita: ”Aleksander oli erittäin ahkera ja Carl lahjakas”. Malmström vihittiin lähetyssaarnaajaksi  maaliskuussa 1866 ja hän lähti heti huhtikuussa Etelä-Afrikkaan.

Valmistuttuaan Hermannsburgin opistosta Jurvelin palasi Suomeen ja lähti Afrikkaan lähetystyöhön Suomen lähetyskoulusta valmistuneiden lähetystyöntekijöiden kanssa 1867.  SLS:n lähetyskoulu aloitti toimintansa 17.11.1862. Kertaalleen Etelä-Afrikassa käynyt  Aleksander Malmström kertoi kirjeissään, kuinka suomalaiselle luonteelle tekee tiukkaa työskennellä saksalaisten kanssa. Aleksander anoi eroa, mutta kirje viipyi matkalla ja hänen ja saksalaistoverien kesken syntyy riitaa ja Aleksander ilmoitti eroavansa Hermannsburgin porukasta.

Sanomia Turusta no 8 26.2.1869

Suomalaiset lähetyssaarnaajat, jota viime kesänä, kuten lukia tietää, lähtivät täältä Barmeniin ja sieltä Englantiin josta he lokak. lopulla laivaan astuivat Afrikaan kulkeaksensa, ovat, niin kuin äsken heiltä tulleet kirjeet ilmoittavat, nyt tulleet Kap-maahan perille viime joulukuun 30 p. Heidän matkansa kuuluu käyneen kaikin puolin onnellisesti.  Kap-maassa tulevat viipymään noin kuukauden aikaa Reiniläisen lähetysseuran asemassa (Stellenbosch) ja koska sillä välin toivovat lähetyssaarnaaja Hahnin sinne tulevan, aikovat sitten hänen seurassaan lähteä Walaskalan lahteen sekä sieltä Herreron kautta Owanbohon, heidän tulevaiseen vaikutus-alaansa., missä hyväksi onneksi on rauha jälleen vakaantunut. Lähetyssaarnaajaimme lukumäärä nykyänsä 7; sillä paitsi ne viisi, jotka täällä kesällä kävivät, on Jurwelin Saksassa heihin yhtynyt, ja Kap-maassa oli kohta heitä vastassa Malmström, joka on Hermansburgin lähetyskoulun läpikäynyt ja tähän saakka työskennellyt sen koulun lähetys-asemassa, mutta nyt yhtyy maanmiehiinsä. Näiden seitsemän lisäksi tulee nuo kolme täältä lähtenyttä käsityöläistä. Siis on Suomalainen siirtokunta Owambossa nyt ensi-aluksi oleva 10 henkeä. Mutta jonkun vuoden perästä sinne naisiakin lähetetään, niin että on hyvä toivo siirtokuntamme lisääntyvän ja täyttävän maan siunauksella.

Jo Barmenissa oli syntynyt skismaa ryhmän ja saksalaisten välillä. Suomen pakanalähetyksen historian noin sata vuotta sitten kirjoittaneen Uno Paunun mukaan tyytymättömyyden johtajana, ehkäpä synnyttäjänä oli Jurvelin, joka Hermannsburgissa kasvatettuna oli itseensä imenyt siellä vallinneen nurjamielisyyden Barmenissakin olevaa uniteerattua kirkkoa kohtaan. Nuorukaiset tulivat kuukausien matkustamisen jälkeen suurin piirtein keskelle viidakkoa, jossa paikallisilla heimopäälliköillä oli omat sotansa ja intressinsä. Kulttuurishokki lienee ollut melkoinen! Suomalaisjoukkiolta puuttui myös suomalainen johtaja, siis vanhempi, kokeneempi lähetystyöntekijä. Asemilla oli kyllä saksalaista lähetyskuntaa, mutta työskentely heidän kanssaan ei sujunut kitkatta ja uskonnolliset katsantokannat erosivat toisistaan. Myöskin hereron kieli piti opetella.

Näytti siltä, että Hermannsburgin kasvatit eivät sulautuneet joukkoon, siis näihin SLS:n kouluttamiin lähetteihin. Niin Jurvelin kuin Malmströmkaan eivät sopeudu oloihin eikä heihin olla tyytyväisiä. Hermannsburgin koulun käyneet olivat malttamattomia ja olisivat oitis halunneet ryhtyä saarnaamaan, eivätkä Suomessa koulutettujen tavoin olleet valmiita ruumiilliseen työhön eli esimerkiksi asemapaikan rakentamiseen. No, kyllähän he siihenkin ryhtyivät.

Jurvelin ja lähetysseuran johto olivat asian tiimoilta moneen kertaan kirjeenvaihdossa. Tuon ajan postinkulku oli tietenkin hitaampaa kuin nyt, joten asioitten hoitamiseen meni todella kauan aikaa. Yhdessä välissä Jurvelin kirjoittaa lähetysseuran johdolle, että eroaa, sillä aikoo avioon erään Kapkaupungissa tutustumansa henkilön kanssa. Tämä ei ollut sallittua. SLS ei sallinut lähettiensä naida kenet vain ja vaadittiin, että vuosi ollaan asemapaikassa ennen avioliittoa. Sanoivat että Jurvelin pitää erottaa. No, Jurvelin kirjoittaa uuden kirjeen, ettei suinkaan aio avioitua ilman seuran lupaa ja että varsinainen syy hänen lähtöönsä Otjinbinguesta oli sisällinen epäilys kelvollisuudestaan lähetyssaarnaajaksi sekä erimielisyys lähetyssaarnaajain kesken ja hän myös tunnusti tehneensä väärin. Sitä paitsi hän sanoi käsittäneensä, ettei hänen pitänyt vetäytyä pois lähetystyöstä, johon hän oli sydämestään kiintynyt ja pyysi että johtokunta hänet vielä siinä toimessa pitäisi.

Jurvelin sai jatkaa työtään, hän toimi Ondongassa pari vuotta. Opiskelutoveri Aleksander Malmström pyysi SLS:ltä lupaa palata kotimaahan, hänen mukaansa lähettejä oli liikaa. Malmström sai luvan palata Suomeen lokakuussa 1872 ja hän erosi SLS:n palveluksesta ja asui ja toimi loppuelämänsä Ruotsissa pappina. Jurvelin halusi keskustella suullisesti johtokunnan kanssa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään ja johtokunnan lähettämistä nuhteista ja kehotuksista. Johtokunta kuitenkin oli Jurvelinin hommiin ja omavaltaisuuteen sen verran tyytymätön, että katsoi Jurvelinin itse erottaneen itsensä. Jurvelin lähti Malmströmin kanssa yhdessä Suomeen ja erosi SLS:n palveluksesta. Jossain vaiheessa Jurvelin suunnitteli ylioppilastutkinnon suorittamista ja papiksi opiskelua, mutta jostain syystä homma ei toteutunut ja hän lähti ihan toisenlaiselle uralle.

Myöhemmin kun mietittiin, mikseivät näiden ensimmäisten lähetystyöntekijöiden työ ollutkaan niin suuri suksee kuin odotettiin. Arveltiin, että heihin kiinnitettiin ihan liikaa huomiota ja toiveita ja he saivat niin paljon kritiikitöntä ihailua osakseen, että se teki koko hommalle hallaa, myös siis muidenkin kuin näiden kahden pojan kohdalla.

Merimieslähetyksen synty

Merimieslähetystä viriteltiin Suomessa 1870-luvulla. Vuonna 1875 perustettiin ”Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamaissa sielunhoito yhtiö Föreningen till beredande av självård åt finske sjömän i utländska hamnen”

Toivo Waltarin Merimieslähetyksen historia –kirjassa kerrotaan seuraavaa: ”Erittäin ilahuttavana on pidettävä sitä, että merimieslähetystyö ei tänäkään aikana joutunut minkään erityisen uskonnollisen suunnan omaksi. Sen kannattajien joukossa tapaamme sitä vastoin miehiä kirkon eri suuntien riveistä. Joukko evankelisen suunnan pappeja kannattaa sitä. Heistä mainittakoon Hedberg, Mellberg ja Roslin, jotka olivat merimieslähetyksen asiamiehiä ja usein lähettivät sille kannatusta. Toiselta puolen taas pakanalähetyksen useat johtomiehet ja ystävät edistivät merimieslähetystäkin.”

Raahe merikaupunkina oli hyvin selvillä maailman uusista virtauksista ja täytyy sanoa, että yleensä ottaen raahelaiset olivat aika avoimia uusille vaikutteille ja maailmaa nähneenä esim. raahelaiset kapteenit ja laivanvarustajat olivat mukana monessa uudistushankkeessa ja sijaa löytyi yhteisille hankkeille kuten esimerkiksi koulut ja sairaala.

Raahessa laskettiin vuonna 1876 vesille Durchmanin varustamon parkki Iris. Vesi oli tavallista matalammalla ja kun laiva laskettiin soopallla liukastettua  tapulipetiä pitkin veteen, törmäsi se pohjaan ja kaatui. Laivan kannella olleet muutamat miehet meinasivat pudota mereen. Laivan kylki meni ihan lyttyyn ja emäpuukin rikkoutui eli siis se köli eli iiiiiisot vahingot. Durchmanin 5-vuotias Johan poika oli silloin lausunut ”Niinhän se käy, kun meillä kotona ei ikinä rukkoilla”.

Perimätiedon mukaan tämän tapauksen jälkeen alettiin Durchmanilla ja muissakin raahelaishuusholleisssa pitää ompeluseuroja merimieslähetyksen hyväksi. 

Toivo Waltarin jo aiemmin mainitussa historiikissa asia kerrotaan näin:

”Bergroth Oulussa 2.11.1882, 7.11. Liminka, 8.11. Siikajoki, 9.11.Raahe ”Raahe oli samoin kuin Oulukin merikaupunki, jossa asui lukuisasti entisiä merimiehiä ja merimiesten omaisia. Luonnollista on, että Bergroth täälläkin tapasi ystäviä. Hän puhui aamupäivällä suomeksi ja iltapäivällä ruotsiksi – ja menestyksellä. Kauppias Durchman lupautui asiamieheksi ja ompeluseura muodostui. Sen johtajana oli kapteenin rouva Rundström. Innolla se alkoi toimia ja lähetti runsasta avustusta yhdistykselle”

Myös pakanalähetyksen hyväksi pidettiin ompeluseuroja, ja koska kaupunki oli pieni, päätettiin molemmat kohteet, niin merimiehet kuin pakanatkin hoitaa samoissa ompeluseuroissa.

Eero Permi kertoo muisteluksissaan, jotka hän kirjoitti v. 1976 100-vuotisjuhliin vanhan Sjögrenskan, merimiehen tyttären kertoneen, että ompeluseuroja pidettiin salassa. Supistiin kadulla ”Tule ompeluseuroihin sinne ja sinne, mutta älä kerro muille.”. Melkein tekisi mieli ajatella, että tämä muistelus on perua siltä ajalta, kun pakanalähetysrahojen kerääminen oli kiellettyä. Tai sitten käyttäytyminen oli säilynyt salamyhkäisenä ”vanahasta muistista”.

Raahelaisten ompeluseurat olivat ihan tuottoisia. 1880-luvulta on säilynyt tieto, että merikapteenin leski Maria Rundström lähetti Suomen merimieslähetykselle 1000 markkaa (eli noin 3600 euroa) ompeluseuroissa kerättyjä varoja. Miltä ajalta tämä summa oli, ei ole tietoa. Tämä samainen Maria Rundström on raahelaisen pastori Toppeliuksen tytär, jonka mies kapteeni Isak Rundström kuoli Pensacolassa Amerikassa parkki Wasamalla v. 1878. Maria jäi siis leskeksi 38-vuotiaana. Maria Rundströmistä on muuten säilynyt tieto, että hän muutti 1890-luvulla Helsinkiin ja toimi siellä lähetyskoulun emäntänä!

Raahen Sanomat 7.12.1889 raportoi

”Merimieslähetyksen pappi Elis Bergroth piti 1:Nä adventtina iltakirkossa saarnat ruotsin- ja suomenkielellä suurelle kuulijakunnalle…- Mielestäni oli suomalainen saarna erinomaisen voimakasta. Kumpaisessakin saarnaaja kehotti innollisesti tekemään työtä merimiesten henkisen elämän hyväksi ja kertoili heidän kurjuudestansa.. Sitten illalla oli keskustelu kansakoulussa, jossa kehotettiin kirjoittamaan kotoa merimiehille ulkona, ei ainoastaan waroituksia saarnalaatuisia, vaan kotiasioita ennen kaikkea, ja rakkaudessa, jotta kirjeet merimiehiä ilahuttaisi ja virkistäisi. Puhuja kehotti myös toimeenpanemaan niin sanottuja ompeluseuroja merimiesten hyväksi. Ei näitä tosin vielä päätetty pidettäväksi, vaan uskon että sellainen pannan toimeen. Onnea Toivotan! Lopuksi möi past. Bergroth merimieslähetyksen kirjasia. Erinomaisen vaikutuksen teki alhaisossa hänen käyntinsä täällä. Toivomme hänen useinkin tulevan kehottamaan meitä työhön sielujen elähyttämiseksi.”

Raahen Sanomat 14.12.1889 lauwantai

”Ompeluseuroja on kaupungissa jo pidetty keskiviikkoiltaisina merimieslähetyksen hyväksi.”

Rosa Sovelius ja Walleniuksen sisarukset

Permin 100-vuotisjutussa kerrotaan, että monet arvon rouvat jatkoivat siiten Marian ja kumppaneiden harrastusta. Huomattavimpana hän mainitsee konsulinna Rosa Soveliuksen. Rosa oli Fredrik Oskar Soveliuksen vaimo. 

Raahen museo kuva-arkistossa on Rosan kuvan yhteydessä teksti: Vanha konsulinna oli papin tytär, oli hieno ihminen ja saanut hyvän kasvatuksen, ollut mm. Saksassa tietojaan ja yleissivistystään kartuttamassa. Oli kirkon ystävä ja teki kirkolle useita lahjoituksia ja tuki lahjoituksillaan uskonnollista ja sosiaalista työtä paikkakunnalla sekä oli lähetysasian kannattaja. 

Rosa Sovelius oli Raahen ja Saloisten kirkkoherran  Edvard Wilhelm Borgin ja Temmeksen kirkkoherran Herman Malmbergn tyttären Hilman esikoistytär. Ja kodistaan Rosa varmaan sen kipinän sai Malmbergien kautta (Niilo Kustaa Malmerg oli isosetä) ja isänsä suvun Borgien kautta.

Evankeliseen liikkeeseen ja siten ollen yhdistykseen kuuluvat raahelaiset Walleniuksen sisarukset Emilia ja Wendla, pitivät ompeluseuroja Jaappaninlähetyksen hyväksi 1910-luvulla. Julkaisussa ”Autuus Pakanoille” kerrotaan kuvan kera tästä asiasta. Nuo Emilia ja Wendla olivat tullitarkastaja Walleniuksen tyttäriä, olen kerrattain puhunut herra Walleniuksesta, taitavasta puleeraajasta, enkä silloin tiennyt tytöistä muuta kuin että toinen oli opettaja ja toinen ilm. hänen huushollerskansa. Myöhemmin Evankelisen yhdistyksen julkaisussa ”Nuorison Ystävä” v. 1916 Isidor Eeriksson kertoo vierailustaan Fredrik Gabriel Hedbergin kotitalossa, joka silloin on tyhjillään. Oppaana hällä neiti Wallenius.

Mutta mitä sille Jurvelinille sitten tapahtui?

Raahen lehti 12.2.1897

”Muistosanoja vainajasta

Sähkölennätinvirkamies, nimineuvos Karl Jurvelin, joka t.k.2 p:nä kuoli Viipurissa 52 vuoden vanhana, oli syntyisin Raahesta. Vainaja lähti jo nuorena 16 vuoden vanhana kahden muun nuorukaisen mukana Suomen Lähetysseuran kustannuksella tunnetun pastorin Ludvig Harmsin lähetyskouluun Hermansburgiin (Hannoverissa), jossa hän oleskeli v. 1861-67, jolloin hän palasi Suomeen. Seuraavana vuonna 1868 lähetettiin hän opintokumppaniensa kanssa Suomen Lähetysseuran työalalle Owambomaahan Etelä-Afrikkaan. Olot olivat siellä silloin niin tukalat, että hän kyllästyneenä kutsumukseensa palasi Seuran johtokunnan luvatta jo 4 vuoden kuluttua kotimaahan. Josta syystä hän joutui pois Lähetysseuran palveluksesta ja asettui kotikaupunkiinsa asumaan. Vainaja meni sitten sähkölennätinlaitoksen palvelukseen ja nimitettiin 1877 IV luokan telegrafistiksi Raaheen, josta hän jo samana vuonna siirrettiin Turkuun, ylennettiin 1881 II luokan telegrafistiksi ja siirrettiin samana vuonna Jekaterinburgiin, 1890 Viipuriin, 1891 Helsinkiin ja 1895 uudestaan Viipuriin.

Vainajaa suree lähinnä sisar.”

Blogikirjoitus on stilisoitu Eija Turusen lähetystyötä käsittelevän luentomateriaalin pohjalta.