Ajatuksiani 1980-luvun lukiolaisena.
Minä olen syntynyt aikakaudella, jolloin suomalainen pitää koulutusmahdollisuutta itsestäänselvyytenä. Eipä juolahtanut minunkaan mieleeni jäädä sivistyksen ulkopuolelle, kun peruskoulu loppui. Raahen lukio vakaine vanhoine seinineen odotti tulokasta.
Olin vaivautunut narisevista pulpeteista. Yläasteen kalustuksen kiiltävästä tehokkuudesta ei lukiorakennuksessa näkynyt jälkeäkään. Ajattelin harmistuneena, ettei tällainen ympäristö sovi 1980-luvun teknologiaan tottuneelle. Tarkemmin katseltuani huomasin, että oppilaat korostuvat vaatimatonta taustaansa vasten. Intomielisesti opiskellen käyttävät välitunnitkin hyödykseen. Tähän asti olin tuntien välissä tottunut kuulemaan vain suunnitelmia opettajien päänmenoksi. Nyt jouduin säälien katselemaan hermostuneita kolmasluokkalaisia. Lukiossa näköjään opiskellaan tulevaisuutta varten joka hetki, jotta aikaa ei jäisi pohtia maapallon ontuvaa tulevaisuutta. Tunsin itseni pieneksi ja mitättömäksi opettajien edessä, joiden silmissä näin vain kasoittain hohtavia valkolakkeja.
Läksyjen, kokeiden ja esitelmien pino kasvoi kauhistuttavasti opintojen edistyessä. Vilkuilin vihaisena opettajia, kunnes aloin huomata sanan ”ylioppilaslautakunta” toistuvan heidän puheissaan. Puheet loppututkinnosta osoittautuivat tietoja syventävien opettajien puolustuskeinoksi. ”Teidän on osattava nämä säännöt. Ylioppilaslautakunta vaatii…” Vaatimushirviö siirtyi mielessäni opettajan pöydän takaa lautakuntaan kasvottomaksi olennoksi. Aloin vaistota opettajien ja oppilaiden välistä yhteishenkeä. Sama hirviö pelottaa molempia. Opettajat vetoavat oppilaisiin tasa-arvoisina työtovereina. Sinuttelu on luonnollista. Opettajat opettavat, ja oppilaat hyväksyvät, kysyvät tai väittävät vastaan. Sain ilokseni todeta lukion olevan aikuisten ihmisten työpaikka, jossa yhteispeli toimii ilman ankaraa kurinpitoakin.
Sälekaihtimien takaa auringonsäde tunkeutuu väkisin pöydälleni. Kuulen pikkulasten naurun pihalla. Itse tuijotan loputonta kirjapinoa ja selailen koevarausten täyttämää kalenteria. Mistä enää taioin aikaa lukuisille rakkaille harrastuksilleni? Auringon elinvoimainen paiste ei auta läksyihin tukehtuvaa. Ei ole aikaa hymyillä auringolle.
”Nykyajan ihmiset valittavat ajan puutetta”, jyrisi uskonnonopettaja seuraavana päivänä. Kohotin nuokkuvaa päätäni ja kuulostelin jatkoa. ”Aikaa ei ole koskaan liian vähän, ihmiset eivät vain osaa käyttää sitä oikein”. Sen tunnin läksyksi määräsin itselleni ajankäytön alkeet. Ilmeisesti jokainen lukiolainen joutuu selvittämään työn ja rentoutumisen rytmin. Elämän vedelle, asioille joista nauttii, on löydyttävä tilaa. Koulu vaatimuksineen pitää voida unohtaa hetkeksi ja antaa sielun kylpeä vapaudessa. Lepohetkien jälkeen jaksaa koota itsensä arkisten probleemien edessä ja selviytyä niistä nopeammin, kuin jos jatkuvasti antaisi ongelmien painaa. Aikaa oppii käyttämään oikein.
Kun katselin ympärilleni koulun ruokalassa, jäin etsimään vastausta kysymykseen, miksi olen tässä. Miksi istun ruokaa ahtavien ihmisten keskellä, kun toisella puolella maapalloa ihmiset tarvitsevat alkeellisinta koulutusta saadakseen ravintoa maastaan? Keille on iloa ajankäyttötaidostani, jota äsken pidin niin tärkeänä? Kuinka merkitsevää on opettajien ja oppilaiden viihtyvyys Raahen lukiossa, kun ikäiseni tyttö Afrikassa itkee nälkään kuolevia lapsiaan? Minä paahdan kokeesta toiseen. Saan opiskelupaikan ja valmistun virkailijaksi, joka tuhannen muun tavoin uskottelee itselleen tekevänsä tärkeää työtä koneiden ääressä. Entä jos nyt lähtisin auttamaan hädänalaisia? En tietäisi maataloudesta paljoakaan. En voisi tehdä muuta kuin säälien katsella afrikkalaisia ja kuolla lopulta itsekin nälkään.. Viimeinkin minulle alkoi valjeta, miksi lukiolaiset jaksavat päntätä teoreettista tietoa loputtomat määrät. Lukiostahan meillä on vapaat tiet arvovaltaisiin asemiin. Täältä saamme edellytykset valtaan, jolla voimme muuttaa maapallon epäoikeudenmukaisuuden. Tulevaisuutta ei tarvitse tyytyä katselemaan pelokkain silmin.
Tullessani Raahen lukioon olin lapsi. Vierastin ympäristöä, joka poikkesi ulkonäöltään, tavoiltaan ja vaatimuksiltaan aikaisemmista opinahjoistani. Lukioaikanani olen joutunut etsimään motivaatiota opiskeluun ja kasvanut sen myötä. Olen saanut rakkaita ystäviä, jotka toivon saavani pitää kauan. Lukiovuodet muistan harmaapäisenä mummona aikana, jolloin tunsin itseni vanhaksi ja viisaaksi. Hymyilen muistoille, jotka ovat muistamisen arvoisia.
-Virpi Isomäki: Raahen oppikoulu 1884 – 1984. Historiikki ja matrikkeli