Poikavarsain skoulu

”Siellä sortit[1] ja brookit[2] räknättiin  ja taas luettiin ja dikteerattiin[3]...karttakonstitkin oli ja karttakepist’ annettiin kynsille.. ja kun kvartille[4] päästiin ja oltiin lumisotasilla ja viskattiin akkuna rikki, niin saatiin klupua[5]”. Näin muisteli vanha merimies entisaikaista koulumenoa Samuli Paulaharjulle.

Raahen alkeiskoulussa, joka oli tarkoitettu lähinnä pojille, oli kaksi luokkaa. Koulukkailla piti kouluun tullessaan olla ainakin lukutaito hallussaan. Ensi vuoden tulokkaita opetti Viktor Wilhelm Wichmann, jota kutsuttiin yleisesti vain maisteriksi. Koulun rehtori Nils Gustaf Emeleus, jota ”Nutu-Jussiksi” haukuttiin, opetti toista luokkaa.

Tavaamisharjoituksia ja kirjoittamista

Kouluun otettiin semmoisiakin poikia, joilla lukutaito ei vielä ollut aivan sujuvaa. Silloin täytyi tavata. Ja siinä vasta taitoa tarvittiinkin. Mutta ”se oli semmoinen opettaja se maisteri, ettei semmoista olekkaan”. Se pani taitamattoman tavaamaan:

Maisteri:

Lyhyt ii i, ässä ja lyhyt ää sä, isä; äm ja yhtistysäänteet ei mei, tee ja lyhyt ää än tän, meitän; ii ja lyhyt oo jo, koo ja lyhyt aa ka, joka; lyhyt oo o, äl ja lyhyt ee tee let, olet; tee ja yhtistysäänteet ai tai, vee ja pitkä aa vaa, taivaa, ässä ja lyhyt aa sa, taivaasa.

Kirjoittamista opeteltiin sanelemalla eli ”dikteeraamalla”. Joko opettaja eli maisteri tai edistynein oppilas eli ”första” kovalla äänellä luki sanan kerrallaan toisille oppilaille, jotka kirjoittivat sen vihkoonsa:

Första:

 - Iso pukstaavi[6], paimen – teki –komma [7]– mitä –kuningas – käski – punkti[8] – iso puukstaavi, neljä – vuotta – kului – punkti.

Muita oppiaineita

Luettiin biblian[9]historiaa ja katkismusta[10] ja maantietoakin, ja kartasta piti osata näyttää kaiken maailman valtakuntia ja kaupunkeja ja suuria meriä, ja ”maailmanpalloakin” piti ymmärtää, ainakin  näyttää sen ”kuumia ja kylmiä vöitä” sekä ”lempiöitä vöitä” Pienimmät oppilaat eivät kartasta paljoakaan älynneet. Kuulivat kyllä puhuttavan Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta, Amerikasta ja Australiasta, mutta kartasta he luulivat kepillä osoiteltavan värejä. 

Mutta ankarinta ainetta oli ”räknääminen”[11]. Täysi työ oli pojilla, kun piti oppia kaikki ”additsuunit[12], subratsuunit[13], multiplikatsuunit[14] ja divisuunit”[15], ja ”tabula[16]”, jota jo ensi luokalla lyötiin päähän, tuotti monet torat ja paukaukset.

Kirjoittamista harjoitettiin ahkerasti. Oli vartavastinen painettu ”föreskrifti[17]”, jossa oli ”kaikki puukstaimet, ja sana seisoi aina niille puukstaimille”. Kirjoittaminen tehtiin aina hanhenkynällä. Kun kirjoitusmiehen kynä kului huonoksi, vei hän sen maisterille, joka otti liivintaskustaan ”pännäveitten[18]” ja taitavasti ”formeeras[19]” kynän kuntoon, niin ettei se enää ”plumpannut[20]”:

Opetettiin pojille laulutaitoakin. Keskiviikkoisin ja lauantaisin rehtori vei oppilaat ”nuottilinjan tykö” ja näytteli heille nuotteja, puhaltaen niitä flöitillä[21]” ja taas laulaenkin: see,dee, ee, äf, jee, aa, hoo, see”, osoitellen nuotteja ylöspäin sekä jälleen alaspäin. Virrenveisuutakin opetettiin, ja sitä varten oli aikoinaan tuomari Alopaeus lahjoittanut tuhannen riksiä[22].

Opetus tapahtui useinkin kahdella kielellä. Ruotsinkieliset oppilaat istuivat vain eri ryhmässä, ja opettaja sanoi heille ruotsiksi saman asian, minkä oli ensin sanonut suomeksi. Kovin paljon ei ruotsinkielisiä ollut, saattoi joskus olla vain kuusi, seitsemän – ja nekin kaikki ymmärsivät suomea – ja suomenkielisiä oli kolmisenkymmentä.

-Miska Eilola

[1] Luvut

[2] murtoluvut

[3] saneltiin

[4] välitunnille

[5] pajusta punottu patukka/pamppu

[6] kirjain

[7] pilkku

[8] piste

[9] raamatun

[10] Lutherin vähäkatekismus

[11] laskento eli matematiikka

[12] yhteenlaskut

[13] vähennyslaskut

[14] kertolaskut

[15] jakolaskut

[16] kertotaulu

[17] kirjainmalli tai -ohje

[18] kynäveitsen

[19] muotoili

[20] sotkenut

[21] huilulla

[22] Riikintaaleria