Kaupunginhaavurin sukukuntaa

Ensimmäinen Raahen Wichmanneista oli vuonna 1784 kaupungin-haavuriksi eli välskäriksi saapunut Martin Christian Wichmann. Martin Christian syntyi Stralsundissa 12.12.1753. Tuo Pommerissa sijaitseva Stralsund kuului tuohon aikaan Ruotsin valtakuntaan.

Martin Christianin isä oli räätäli, mutta jostain syystä poika ei tuolle alalle hakeutunut, vaan lähti välskärin oppiin. Kisällinkirjan saamisen jälkeen hän lähti Kööpenhaminaan täydentämään opintojaan mm. kirurgian alalta kolmeksi vuodeksi. Sen jälkeen hän harjoitteli välskärin hommissa hollantilaisessa sotalaivassa parin vuoden ajan. Sotalaivahommien jälkeen hän siirtyi vieläTukholmaan kaupunginlääkäri Styzerin oppiin ja lisäksi toimi Serafiimisairaalassa, joka oli maan vanhin sairaala. Wichmannilla oli taidot harjoittaa niin lääkinnällisiä kuin kirurgisiakin operaatioita. sen ajan mittapuulla varsin pätevä lääkäri.

Raahen kaupunki kutsui kolmekymppisen Wichmannin kaupunginhaavurikseen (tuohon aikaan puhuttiin välskäreistä).

Muutaman vuoden päästä Wichmann avioitui Siikajoen kirkkoherran tyttären Marian kanssa. Onni oli kuitenkin lyhyt, sillä nuori vaimo kuoli ensimmäisen lapsen synnytykseen, myös lapsi menehtyi. Seuraavana vuonna kaupunginhaavuri avioitui uudelleen, nytkin vaimo oli kirkollista sukua. Toinen vaimo oli Oulun kirkkoherran tytär Anna Christina Ståhle (1768-1837). Välskäri oli siis yhteisössään arvostettu mies, koska morsmaikutkin olivat korkeampaa säätyä.

Kaupunginhaavuri osti talon asuttuaan alkuvuodet vuokralla. Perhe ilmestyy kirkonkirjoihin neljännen korttelin tontille nro 111. Wichmannin talo on edelleen olemassa siinä kirkkoa vastapäätä. Raahen vanha apteekki toimi siinä vielä 1900-luvun alussa.

Taloon syntyi viisi lasta, josta neljä eli aikuisiksi asti. Lapsista kaksi avioitui. Isän kuollessa vuonna 1804 lapset olivat ihan vielä hyvin nuoria.

LAPSISTA

Toisen avioliiton vanhin lapsi, tytär Maria Christine (1791-1856) eleli naimattomana Raahessa, joskin lyhyen aikaa veljensä huushollissa. Sukukirjan mukaan oli vilkas ja iloluontoinen sekä soitannollinen ja aivan lyhyt varreltaan.

Pojista Johan Christian (1794-1848) lähti vähän toisella kymmenellä (1807) Saloisten kihlakunnan kruununvoudin, hovineuvos Bergbomin kirjuriksi. Asui Ollinsaaren kartanossa vuoteen 1821. Suoritti kameraalitutkinnon ja lähti 1821Tornion kihlakunnan henkikirjoittajaksi ja sieltä Kajaaniin ja lopulta Ouluun.

Nuorin poika Martin Henrik (1796-1848) suoritti merikapteenin tutkinnon. Hän toimi seitsemässä raahelaisessa paatissa kapteenina ja myös kauppiaana ja Raahen kauppaseurassa. Kuoli koleraan Pietarissa.

Raahelaisittain merkittävä heppu on apteekkariksi päätynytCarl Wichmann (1792-1856)

Carl sai alkuopetuksen Raahessa ja meni sitten Raahen apteekkari Galeniuksen luokse oppiin vuonna 1804 eli 12-vuotiaana. Carl siirtyi heti kohta Kristiinankaupunkiin sikäläisen apteekkarin oppiin. Raahen apteekkari Galenius siirtyi Gotlantiin Visbyhyn ja kutsui Carlin sinne harjoittelijaksi. Visbyssä Carl harjoitteli (palkatta) useamman vuoden. Hän suoritti ”Pharmaciae studiosi” –tutkinnon 18-vuotiaana ja jäi vielä pariksi vuodeksi Galeniuksen palvelukseen ja siirtyi sieltä toiseen Visbyyn apteekkiin ja parin vuoden päästä Tukholmaan, jossa suoritti proviisorin ja apteekkaritutkinnon.

Carl Wichmann osti 1.8.1817 Raahen apteekin. Ruotsin kansalaisen ei ollutkaan ihan helppo noin vain siirtyä synnyinkaupunkiinsa ammattia harjoittamaan. Carl joutui osoittamaan pätevyytensä apteekkarina ja vannomaan uskollisuuden valan Suomen hallitsijalle ja tietysti myös anomaan Ruotsin kunkulta lupaa muuttaa Suomeen. Lopulta keväällä 1819 hän sai apteekkioikeudet Raahesta. (Haa, näkiköhän uusi apteekkarimme sitten hallitsijansa Allun, kun se samana syksynä tuli Raaheen.)

Carl avioitui Kalajoen kirkkoherra Johan Frosteruksen tyttären Beata Gustavan (1800-1871) kanssa vuonna 1821. Beatasta kerrotaan, että hän oli kovin voimakastahtoinen vaimo ja äiti ja vaikutti mm. lastensa avioliittoihin/naimattomuuteen varsin voimallisesti. Beatalla oli kyllä antelias luonne, hän avusti avokätisesti heikompiosaisia, se kerrottakoon. Beatan veli oli Kuopion piispa Robert Valentin Frosterus, jonka vaikutuspiirissä Wichmannin lapsosetkin kävivät.

KESKEN KAIKEN KATSAHDUS WICHMANNIEN KIRJALLISUUSHARRASTUKSIIN

Wichmannin sukukunnan miehet olivat mukana monissa kaupunkiamme elähdyttäneessä kirjallisuushankkeessa

Martin Christian Wichmannin kuoltua pojalla Johan Christianilla oli kaupallinen lainakirjasto, jonka kokoelmaan kuului v. 1818 painetun luettelon mukaan ruotsinkielistä kirjallisuutta yht. 424 nimekettä. Puolet nimekkeistä on romaaneja, viidennes näytelmiä ja lähes kolmannes historiaa, matkakuvauksia, elämäkertoja ja muita seka-aineisia teoksia.

J.C.Wichmannin kirjastolla on painettu luettelo sääntöineen: kirjastoa säilytetään rouva W.n eli Beata W.n luona, kirjoja sai lainata ja palauttaa ma, ke ja la klo 9-11. Lainanottajan oli jätettävä omakätisesti allekirjoitettu, päivätty tilaus, jossa mainittiin lainaksi halutut kirjat. Tämä siksi, ettei lainailtu toisen nimissä. Tilauksiin kehotettiin merkitsemään useita kirjoja, jotta varpilla sais jotain, jos osa on lainassa. Lainaajalla piti olla kirjastoon tullessaan mukanaan puhdas liina tai paperia, johon kirjat voitiin kääriä niitä otettaessa tai palautettaessa.

Säännöissä oli määritelty myös kuinka monta kirjaa sai kerrallaan lainata ja kuinka pitkäksi aikaa. Asian ratkaisi asiakkaan asumisetäisyys kirjastosta. Joka ei laina-aikoja noudattanut, sai maksaa sakkoa. Myös kirjojen sotkeentumisesta tms sakotettiin. Jokaiseen kirjaan oli merkitty lainausmaksu.

Raaheen perustettiin vuonna 1821 lukuseura. Ainakaanvielä ei ole selvinnyt, kuka sen perusti ja ketkä olivat alkuun jäseninä. Vuodelta 1830 on tieto, että osakkaita oli kymmenen ja lukukirjasto oli Carl Wichmannin kodissa. Hänen isänsä on mitä ilmeisimmin tuonut Stralsundista mukanaan pienen kirjaston sekä myös tiedon lukuseuroista ja lainakirjastoista.

Samana vuonna kun lukuseura perustettiin, Johan Christian muutti Tornioon. Carlin huomaan jäi sekä veljensä nimissä ollut kirjasto, että lukuseuran kirjasto.

Lukuseuran jäseninä olivat kauppiaat ja laivanvarustajat Fredrik Sovelius vanhempi, Zachris Franzén ja Baltzar Fellman, piirilääkäri Anders Johan Hjertman, merikapteenit ja kauppiaat Adolph Dauers ja Gustaf Ferdinand Granberg, kaupunginnotaari Carl Gustaf Svanljung, hovineuvos Gabriel Bergbom sekä kaupunginviskaali Lundahl.

Carl Wichmann sai joulukuun lopulla v. 1831 luvan perustaa Raaheen yksityisen lainakirjaston. Myös tästä kirjastosta saatavilla olevat tiedot ovat kovin vähäisiä. 1840-luvun lopulla Reinhold Frosterus piti kaupungissa kaupallista kirjastoa. Reinhold oli Carlin serkku ja kauppaneuvos Zachris Franzénin sisaren Margareta Frosteruksen os Franzén poikapuoli (yhteydet Raaheen siis ihan selvät!). Varmuudella voinemme olettaa, että Wichmannin kokoelmia siirtyi Reinholdin kirjastoon.

TAKAISIN ”ASIAAN”

Apteekkarien piti vuosittain lähettää raportteja lääkintöhallitukselle apteekin lääkevaroista ja hankituista rohdoista ja niiden valmistuksesta. Niiden perusteella raahelainen lääkevalikoima ei kovin monipuolinen tuolloin 1800-luvun alkupuolella ollut, eivätkä ihmiset kovin usein lääkkeitä kuulemma ostaneetkaan. Turvautuivat ennemmin omiin troppeihin tai kotoisten poppamuorien, parantajien hoitoihin. Lääkkeiden hankinta ulkomailta oli riskialtista, sillä pitkät merimatkat ja myrskyt saattoivat turmella lähinnä Tukholmasta ja Lyypekistä ostetut lääkkeet. Apteekkarilla oli oma puutarha, jossa kasvatettiin kasveja rohdoksia ja lääkkeitä varten ja tietysti alueella kasvavia yrttejä hyödynnettiin.

Apteekkari Carl Wichmannin kerrotaan olleen laajasti lukenut ja valistunut mies, kovin musikaalinen ja soittaneen viulua. Perheen lapset olivat myös musikaalisia. Tämä tieto herättää sitten ajatuksen siitä raahelaisesta musisoinnista, josta taannoisessa Pienessä barokkituokiossa oli puhetta. Oiskohan joku Wichmann soitellut Lückmanin jousikvartetissa…

Carl Wichmannille ja vaimolleen Beata Gustavalle syntyi kaikkiaan kaksitoista lasta. Kahdeksan eli aikuisiksi, mutta vain neljästä suku jatkuu. Äidin voimakas tahto kielsi esimerkiksi perämiehenä toimineen pojan Robert Benjaminin (1838-1892) avioliiton merimiehen tyttären kanssa. Poika muutti sitten San Fransiscoon. Samoin tytärten avioliitot ja urasuunnitelmat olivat äidin torpedoimia. Vanhin tytär Selma(1822-1884) oli kuulemma lähes kihloissa pastori Helanderin pojan kanssa ja asustelikin jonkun aikaa Saloisten pappilassa, mutta äiti sitten jostain syystä esti avioliiton.

Yleensä ottaen lapset kasvatettiin ja koulutettiin hyvin. Ajan tavan mukaan pojat kävivät kotiopetuksen jälkeen Raahen ala-alkeiskoulun ja lähtivät sitten jatkamaan kuka minnekin. Tytöille oli hommattu kotiopettajatar neiti Helga Fröberg ihan Ruotsista asti. Wichmannin suvun tulevien sukupolvien pojista aika monet suuntasivat joko apteekkialalle tai kirkonmiehiksi.

Pojista Johan Valentin (1823-1866) ja Axel Theodor (1828-1895) tulivat isänsä oppiin apteekkiin noin kymmenvuotiaina. Johan Valentin jatkoi apteekkarina isänsä apteekissa, mutta lähti sittemmin Joroisiin. Johan Valentinista mainitaan, että hän oli kyphoottinen eli hänellä oli jonkin sortin kyttyrä. Johan Valentinin vaimo oli muuten arkkitehti Anders Fredrik Granstedtin tytär Teresia Sofia Wilhelmina, joka leskeydyttyään aika varhain muutti Ouluun ja piti siellä ruotsinkielisille tytöille valmistavaa koulua. ”Den Wichmannska skolan” oli kolmivuotinen valmistava koulu. Bergholmin sukukirjan mukaan se oli suurenmoisen valmisteleva koulu! Oulun kaupungin historiasta ei löytynyt sanakaan tuosta suurenmoisesta opinahjosta.

Axel Theodor suuntasi sittemmin rannikkoa etelämmäs Pietarsaareen ja Kokkolaan.

Raahelaisittain merkittävä vaikuttaja oli Viktor Wilhelm Wichmann (1826-1894), jonka entisajan raahelaiset tunsivat maisterina. Oli toki pappismies, mutta heidän velvollisuuksiinsa kuului myös opettaminen. Vanhassa Raahessa on monia muisteluksia ahkerasti klupua käyttäneestä ankarasta maisterista. Viktor Wilhelm oli opettajana Raahen ala-alkeiskoulussa ja ns. privaattipuolella, jossa erityisesti merikapteeniksi tähtäävät pojat saivat jopa yksityisopetusta laskennossa, geometriassa ja trigonometriassa. Maisteri Wichmann opetti myös sunnuntaikoulussa eli siellä opiskelivat eri alojen oppipojat, jotka olivat viikot töissä.

Viktor Wilhelm toimi elämänsä aikana Lumijoen kappalaisen apulaisena, Saloisten kappalaisena ja lopulta Kuusamon kirkkoherrana. Sukutiedoissa luonnehditaan Viktor Wilhelmiä vilkkaaksi, kiivasluontoiseksi ja musikaaliseksi. Matti Aukusti Orava kertoi Samuli Paulaharjulle, että ”ennen joulua Wichmann opetti säärnapoikia laulamaan. –”

Tuo kiivas luonto ja musikaalisuus tulevat monien lasten ja sittemmin tulevien sukupolvien kohdalla esille.

EMMA MARIA 1836-1900

Apteekkari Carl Wichmannin nuorin tytär Emma Maria oli kuulemma älyltään pirteä ja sydämeltään lämmin. Emma oli saanut hyvän, perusteellisen kasvatuksen sen ruotsalaisen kotiopettajan hoivissa. Emma hallitsi kuulemma useita kieliä. Soitannollisena ja vilkasluontoisena hän herätti seurapiireissä varsin suurtakin huomiota. Muistelusten mukaan Martin Wegelius (suomalaisen musiikkikasvatuksen isä ja Helsingin musiikkiopiston, sittemmin Sibelius-akatemian perustaja) matkusti hänen kanssaan Kokkolaan ja Pietarsaareen ja Uuteenkaarlepyyhyn laulukonsertteja pitämään. Wegelius olisi halunnut kouluttaa Emmasta konserttilaulajattaren, mutta äiti Beata Gustava ei tähän suostunut. (Tätä lausuntoa minä kyllä hieman epäilen, siis tätä Wegeliuksen kanssa konsertoimista. Wegelius on syntynyt 1846 ja tuli v.1864 ylioppilaaksi, ellei hän sitten aivan polvihousuissa jo toiminut alalla.)

Emma lähetettiin enonsa, Kuopion piispa Robert Frosteruksen luo vuosiksi 1860-63. Piispan talossa Emma hoiti niin seuraneidin kuin taloudenhoitajattaren tehtäviä. Suvun kirjoissa kerrotaan, että piispa mieltyi nuoreen sisarentyttäreensä siinä määrin, että suositteli häntä Aurora Karamzinille seuraneidiksi. Aurora oli kuulemma ehdokkaita hältä kysellyt.

Ja niin Emma sitten meni Auroran seuraneidiksi. Oleminen Helsingissä jäi lyhytaikaiseksi. Kirkkoherra Julius Immanuel Bergh oli vastikään perustanut orpokodin Liminkaan ja pyysi Emmaa orpokodin johtajattareksi. Aurora antoi Emmalle luvan lähteä. Orpokoti oli perustettu nälkävuosien jälkeen, kun niin moni lapsi oli jäänyt vaille huoltajaa.

Vuonna 1872 kertoi Morgonbladet Limingan orpotyttöjen kodista, johon oli ensi otettu ihan muutama tyttö. Olot olivat ahtaat, mutta pian saatiin isommat tilat ja tyttöjä oli kaikkiaan 25. Kotiin otettiin myös puolitoistavuotias poikalapsi, että tytöt saisivat hoitaa/harjoitella hoitamaan pientä lasta. Kaikki kotiin otetut lapset olivat hädänalaisia. Tuossa Morgonbladetin jutussa kiitellään Emman työtä: erinomainen föreståndarinna, uskollinen, lempeä ja uuttera, niin fyysisesti, moraalisesti kuin uskonnollisestikin esikuvallinen. Ja lapset olivat iloisia ahkeria ja siveellisiä… Paikalliset olivat sitä mieltä, että ”se on paras kouluistamme”. Lainaus suomeksi ruotsinkielisessä lehtijutussa.

Aurora Karamzin oli jo Emman ”seuraneitiaikana” ollut perustamassa Diakonissalaitosta Helsinkiin. Aurora halusi Emmasta diakonissan ja niin Emma sitten taas reissasi Helsinkiin ja hän on toden totta ensimmäinen Suomessa vihitty diakonissa. Vihkimys tapahtui 1.11.1873. Emma joutui eroamaan tehtävästään sairaalloisuutensa vuoksi. Sukukirjan mukaan Emma sairasti epilepsiaa. Emma palasi jälleen Liminkaan. No, vuonna 1874 Emmaa pyydettiin Diakonissalaitoksen johtajaksi. K.o. laitoksen alkuaikoja leimaa johtajattarien vaihtuvuus. Laitoksen pääjehuna oli aina joku mies, mutta ne olivat kiireisiä heppuja eli päävastuu oli naisilla. Kenties velvollisuudentunnosta kasvattilaitostaan kohtaan Emma siis lähti Diakonissalaitoksen johtajattareksi. Emma kuitenkin luopui tehtävistä parin vuoden päästä, sillä hän oli ajautunut riitoihin muiden sisarten kanssa. Lisäksi johtajattaren hommiin kuului ylihoitajan tehtävät, mm. leikkauksissa avustaminen ja se oli osoittautunut hänelle vastenmieliseksi.

Diakonissalaitoksen sisarluettelossa oli Emman kohdalle merkitty: ”puuttuu rakkautta diakonissakutsumukseen ja elämään sisaryhteisössä.” Emma palasi Liminkaan ja luopui jäsenyydestään sisarkodissa.

Erään lehtiartikkelin mukaan Emma hoiti orpokotia ystävällisen vakavasti ja säntillisen hartaasti ja lapset rakastivat häntä aivan ylen määrin. Hän ei ollut vain kodin ylin pää, vaan paljon enemmän, kasvattaja ja opettaja. Sisar Emmalla oli näet suuret pedagogiset lahjat ja täysi-ikäiseksi tultuaan saivat hänen lastenkotinsa lapset useinkin varsin vastuullisia tehtäviä yhteiskunnan moninaisilla eri aloilla, pääasiallisesti tietenkin kotiapulaisina ja taloudenhoitajina, mutta myös laupeudensisarina. Suloisen kauniina kajahti hänen tosi kaunis sopraanonsa. Emma toimi orpokodin johtajattarena vuoteen 1894 saakka, jolloin perin väsyneenä ja raihnaisena erosi toimestaan ja muutti syntymäkaupunkiinsa Raaheen. Erikoislaatuinen nainen sisar Emma oli, kauniin elämän työn hän suoritti.

Emma Maria Wichmann kuoli keuhkokuumeeseen Gelmannin sairaalassa 2.4.1900.

Muistokirjoitus sanomalehti Kaiku 6.4.1900

”Tämän kuun 2. pv kuoli Raahessa Limingan lastenmajan entinen johtajatar, neiti Emma Wichmann. Tunnemme itsemme, me joilla on ollut onni saada nauttia hänen hellää ja alttiiksi antavaa huolenpitoa, velvoitetuksi julki lausumaan kiitollisuuden tunteitamme niistä lukuisista omaantuntoon tunkeutuvista opetuksista, neuvoista ja varoituksista, joita tuo rakastettu vainaja meille antoi elämän evääksi. Hänen virheitään ja inhimillisiä heikkouksiaan emme joutaneet punnitseman. Tunnemme vain sydäntä särkevän kaipuun rakkaan kasvattiäitimme kuolemasta ja pyydämme että korkein palkitsisi häntä vanhurskasten ylösnousemisessa.

Että tähän kaipuun ja kiitollisuuden osoitukseen yhtyvät kaikki neiti Emma Wichmannin entiset kasvatit, toivomme vallan varmaan.

Limingan lastenmajan entisiä kasvatteja”

Entiset kasvatit pystyttivät muistomerkin hänen haudalleen Haaralan hautausmaalla.

Emma Wichmann oli elämänkatsomukselleen uskollisena vaatimaton ihminen. Kerran Emma sai kuitenkin ”virkansa puolesta” kutsun Oulun läänin maaherran uuden vuoden kutsuille. Ajatus kutsuille osallistumisesta soti Emman ajatusmaailmaa kohtaan, mutta toisaalta hän tunsi sen velvollisuudekseen, sillä ajatteli sillä olevan vaikutusta orpokodin toimintaan tai rahoitukseen tms, olihan se maaherran valvonnan alinen laitos. Emma siis meni kutsuille, ja kun maaherra lähti viemään Emmaa ensimmäisenä naisena päivällispöytään, oli se Emmalle kauhistus. Hänhän oli neiti-ihminen, vieraitten joukossa oli Emman mielestä korkeampia ja tärkeämpiäkin naisia, rouvasihmisiä. Maaherra Gripenberg ei Emman voimallisesta kursailusta piitannut, vaan puoleksi piloillaan sanoi: ”Sisar Emma, olen varma, että Te taivaan portillakin kursailette!” Siinä ei sitten muu auttanut, kuin tarttua isännän käsivarteen ja seurata tätä pöytään.