Museaalinen katsaus vanhustenhoitokeskusteluun
Kun tässä viime viikkoina on uutisoitu noista huonolla, ellei peräti karmaisevalla tolalla olevista vanhustenhoitoasioista, niin mieleen aivan kuin salaa luikahtivat huutolaiset ja vaivaistalot. Kylläpä nyt ollaan täällä edistyksellisessä nykyajassa menty takapakkia, eihän noita uutisia voi uskoa ihan tojeksikkaan!
Museotantti on monikymmenvuotisen uransa aikana tutkaillut myös entisaikaisten vanhusten asioita. Ihmisten eliniänodotehan oli tuolloin kyllä kovasti vähäisempi kuin nykyään. Vanhoista kuolleitten luetteloista löytyy vähän päälle seitenkymppisinä vainajoituneiden kuolinsyynä aika monessa tapauksessa vanhuus ja vaivaisuus. Toki kaikenlaiset rokot ja kuumetaudit kantoivat myös kovaa veroansa. Täytyy aina muistaa, että työ oli raskaampaa, työssäkäynti aloitettiin jotakuinkin esiteininä, ruokapuoli oli ykstoikkosempaa eikä asperiinia saatikka penisilliiniä ollut vielä keksitty. Ihmiset yrittivät kyllä parhaansa mukaan olla yhteisölleen ja perheelleen hyödyksi niin kauan kuin jotenkinkaan pysyi tolpillaan, olihan se elämä sillä lailla mielekkäämpääkin.
Aivan ilman holhousta ei entisajan vanahatkaan olleet. Vuonna 1852 annettiin Armollinen asetus yleisestä vaivaistenholhouksesta Suomen Isoruhtinaanmaassa. Se olikin ensimmäinen yhtenäinen köyhäinhoitoa ja samalla koko yleistä sosiaalihuoltoa koskeva laki Suomessa. Aiemmin köyhäin- ja vaivaistenhoito oli ollut seurakuntien harteilla, varoja kerättiin vaivaisukkojen avustuksella. Uuden asetuksen myötä köyhäinhoidosta tuli yhteiskunnan pakollinen hallintotehtävä. Myös se oli uutta, että asetus määritteli huoltoavun piiriin kuuluvat ihmiset. ”1) hourut ja mielettömät, 2) ruumiilta vialliset, vanhastuneet ja raajarikkoiset, jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään eläkkeeksensä, 3) muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat, jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän ja vähemmän työhön kykenevät, 4) sellaiset, jotka jollakulla avulla vaivaistenholhousvaroista, ilman sen muuta huolenpitoa, voivat välttävästi hoitaa ja elättää itsensä, eli jotka kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa ja 5) turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa.”
Asetuksen mukaan yllämainittuja huoltoapuun oikeutettuja ihmisiä voitiin hoitaa tarkoitukseen rakennetuissa köyhäintaloissa, mutta sellaisen rakentaminen ei ollut vielä pakollista, joten avustaminen täytyi hoitaa toisella tapaa. Yksi tapa oli ruotuhoito eli esim. kyläkunta jaettiin ruotuihin ja jokaisen ruodun velvollisuus oli hoitaa sille määrätyt huollettavat. Muistamme historiantunneilta ruotusotamiehet, systeemi on periaatteeltaan sama. Koska näissä ruotuhoitokustannuksissa yritettiin päästä mahdollisimman halvalla, saattoi se johtaa vanhusten epäinhimilliseen kohteluun tai muuhun karmaisevuuteen. Ruotuhoitosysteemi jäi kaupunkioloissa pois jonkun verran aiemmin kuin maalla. Kaupungeissa käytettiin mieluummin nk elätehoitoa (ite kukanenkin on kuullu sanat: kunnanelätti, kunnanhoijokki). Tähän systeemiin liittyi meistä nykyihmisistä varsin epäinhimillinen vaivaishuutokauppa. Aluksi elätehoito tuntui varsin toimivalta, myöhemmin siitä käytettiin nimitystä sijoitushoito, koska se perustui hoidokkien sijoittamiseen maksua vastaan johonkin yksityiseen huusholliin. Kerran vuodessa kaikki kunnan yksityishoitoon annettavaksi tarkoitetut vaivaiset koottiin yhteiseen paikkaan myymistä varten. Halvimmalla ottaja sai myytävänä olevan hoidettavakseen. Tyypillistä oli, että kuntaa kiinnosti vain se, miten vähillä kustannuksilla hoitoon sijoittamisessa selvittiin, ei se, minkälaiseen huusholliin hoidokki joutui tai pääsi. Yleensä hinnan määräsi se, minkälainen työkyky hoidokilla oli. Pienet lapset ja työkyvyttömät vanhukset olivat ”kalliimpia”, työkykyiset vanhukset ja reippaat rippikouluikäiset nuoret olivat ”halvempia”, koska heidän arveltiin työllään korvaavan osan sijoitustalolle koituvista kustannuksista. Sopimus oli aina vuoden mittainen, sitä ei purettu. Jos kunta kuitenkin havaitsi hoidokin kohtelussa epäkohtia tai jos semmoisia viskaalien korviin asti kantautui, hoidokki voitiin kyllä ottaa pois.
Vähitellen nämä julkiset ihmishuutokaupat alkoivat arveluttaa, ensin purettiin se sääntö, että alin tarjous piti aina hyväksyä, lopulta sijoitussopimuksia alettiin tehdä myös ilman huutokauppoja, käytännössä se tarkoitti usein sitä, että hoitosopimusta jatkettiin ja huutokaupalta näin vältyttiin. Koko tämä vaivaishuuto-kauppajärjestelmä oli kuitenkin ihan laillinen vielä 1900-luvun alussa. Se kiellettiin vasta vuonna 1912 koko maassa.
Uusi asetus vuodelta 1879 määritteli kuntien velvollisuuden järjestää köyhäinhoitoa ”alaikäisille, heikkomielisille, raajarikoille sekä pitkällisempää tautia sairastaville tahi vanhuuttansa heikoille, jotka ovat toisten holhousta vailla”. Samalla kunta oli harkinnan mukaan velvollinen antamaan apua myös muille hätää kärsiville. Lisäksi asetuksessa todettiin, että suoraan ylenevän tai alenevan polven sukulaiset olivat velvollisia hoitamaan ja elättämään henkilön, joka oli tullut kykenemättömäksi huolehtimaan itsestään. Vasta sitten kun sukulaisista ei huoltamiseen enää ollut, siirtyi velvollisuus yhteiskunnalle. Työnantajan velvollisuus palkollisia kohtaan oli tärkeä, se oli jo vuoden 1852 asetuksessa. Vuoden 1879 asetuksen mukaan palkollisella oli oikeus vähintään 25 vuoden palveluksesta saman isännän luona saada elatus loppuiäkseen isännältään tai hänen jälkeläisiltään. Tämä vuoden 1879 köyhäinhoitoasetus oli voimassa vuoteen 1922 saakka.
Asenteet huutolaisia kohtaan muuttuivat vuosikymmenien aikana inhimillisemmiksi ja monissa kaupungeissa ym. ryhdyttiin kaavailemaan köyhäintalojen rakentamista. Siitäkin huolimatta, että köyhäintaloja alettiin rakentaa, ei köyhien ja vaivaisten olot monessakaan tapauksessa suuresti parantuneet. Tämän köyhäinhoitolaitoksen nimityksenä oli ensin vaivaistalo, sittemmin vähitellen 1800-lopulla se muuttui köyhäintaloksi ja ensimmäisen maailman sodan vaiheilla kunnalliskodiksi, joka nimestään huolimatta oli ihmisten mielissä se karmaiseva vaivaistalo. (Museuumiblogin lukijat kenties muistavat Vaahteramäen Eemelin, vaivaistalon ja sen kamalan Kommentooran.) Monelle vielä 1900-luvun alussa syntyneelle ihmiselle kunnalliskotiin meneminen tarkoitti kunnalliskotiin joutumista ja kunnan hoijokiksi joutumista ja se oli kaikin puolin nöyryyttävää.
Raaheen alettiin puuhata köyhäintaloa vuonna 1887 pormestari Luoman aloitteesta. Hanke kuitenkin kaatui taloudellisiin seikkoihin: näin kirjoitti sanomalehti: ”Köyhäin kartanon perustamisesta kaupunkiimme ei tulekaan niin mitään, eivät ainakaan valtuusmiehet katsoneet nykyään aihetta löytyvän ruveta mihinkään toimiin siihen suuntaan…urakalla myydyt 37 henkeä maksoivat kaupungille ainoastaan 19,5 penniä päivältä hengen kohdalta, josko ylipäätään voitaisiin halvemmalla hoitaa vaivaiskartanossakaan, koska halvin päiväkustannus moisesta laitoksesta on 17 penniä…” Hanke kaatui liian pieniksi arvioituun säästöön!
Köyhäinkartano piti unohtaa, mutta asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi muutaman vuoden päästä ja vihdoin tammikuussa 1893 valtuusto päätti perustaa köyhäintalon. Syitä muutokseen olivat mm. 1) uusi köyhäinhoitoasetus määräsi talon rakennettavaksi ja 2) nk. huutolaiskustannukset olivat nousseet ja 3) Raahen Kauppaseura tarjosi omistamaansa Tervahovin inspehtorin eli isännöitsijän taloa kaupungille edulliseen hintaan. Uusi köyhäintalo otettiin käyttöön 1895 tai ainakin maaherra hyväksyi talon ohjesäännön, mutta jo seuraavana vuonna Raahessa vieraillut köyhäinhoidon tarkastaja, insinööri G.A. Helsingius ehdotti kuitenkin kaupungille uuden köyhäintalon rakentamista. Raahelaiset olivat arvelleet selviävänsä pelkällä laajennuksella, mutta päätarkastaja kehotti rakentamaan kokonaan uuden, ajanmukaisen ja kaikki asetukset täyttävän talon. Kunnanisien mielessä heräsi kysymys: Mistä rahat?
No, tässä vaiheessa kuvaan tulee raatimies Lars Fredrik Leufstadius, joka oli vuosikymmenet Fellmanin laivanvarustaja- ja kauppiasveljesten palveluksessa puukhollarina ja yleensäkin luottomiehenä kaikenlaisissa konttoritöissä. Lars Fredrikiä sanottiinkin Fellman-Leufstadiukseksi. Hän peri veljesten kuoltua heidän talonsa ja myöskin rahavaroja. Vuonna 1889 kuollut Lars Fredrik testamenttasi Raahen kaupungille 400 000 mk yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Rahat sai ottaa käyttöön sitten, kun sitä korkoineen oli kertynyt puoli miljoonaa. Tämä Leufstadiuksen lahjoitus muistettiin uutta köyhäintaloa kaavailtaessa. Kertyneitä korkoja ruvettiin syynäämään ja räknäämään tarkasti. Mutta voi, summasta puuttui 30 000 mk! Apuun tulivat Lars Fredrik vainaan veli merikapteeni Hans Johan ja sisko Anna Helena, jotka lahjoittivat puuttuvan summan. Talo valmistui 1898 ja vihkiäisjuhlaan kutsutut Anni ja Janne pistouvasivat höylisti vielä kaikille juhlijoille nisukaffet. Tässä köyhäintalossa, jota pikkuhiljaa alettiin kutsua kunnalliskodiksi, viettikin sitten moni entisen Raahen vanhus elämänsä ehtoota, yhä vähenevässä määrin oltiin enää ruotulaisina tai huutolaisina. Ja tämän kunnalliskodin moni iällisempi raahelainen kyllä hyvin muistaa elikoineen ja asukkeineen.
Leufstadiuksen Lars Fredrikin sisarukset, nuo edellä mainitut Anni ja Janne perustivat testamenttimääräyksin kotitaloonsa säätyläisnaisia varten vanhainkodin nimeltään ”de Gamlas hem”. Anna Helena kuoli vuonna 1901 ja Hans Johan 1906. Koti aloitti toimintansa v. 1909 Jannen 80-vuotispäivänä. Säätyläisnaisille tarkoitetussa vanhainkodissa oli tarkasti säädetty, ketä sinne kelpuutettiin asukeiksi ja talon säännöt olivat kovasti jämptit.
Raahen Lehti raportoi ”de Gamlas hemin” avajaisista seuraavanlaisesti: ”Eilen oli siis se päivä, jolloin Leufstadius-sisarusten kaunis, jalo aate ja toive toteutui. Kodissa, jossa elivät yksinkertaista, moitteetonta elämäänsä vanhuuden päivänään palvelijain hoitamina – sillä molempainkin niin hyvin neiti Annan, kuin kapteeni Jannenkin terveys oli murtunut – tulivat he ajatelleeksi, että löytyy ehkä monta vanhaa yksinäistä naista maailmassa, jotka ovat pakoitetut vanhuutensa päivät viettämään sivistymättömäin, usein jopa sydämettömäin palvelijain hoitamina. Näin ajatellen antoivat he määräyksen, että heidän kotinsa taloineen, irtaimistoineen on heidän manalle mentyään järjestettävä kodiksi turvattomille, yksinäisille, säätyluokkaan kuuluville naisille, jossa he vanhuuden päivänsä voivat huolettomina viettää ja näin tehden ovat he nimeensä liittäneet unhoittumattoman muiston.” Vanhainkoti lakkautettiin väliaikaisesti kannattamattomana 1.7.1946, jolloin se joutui vuokralle. Jonkinlainen kytkentä Raahen seurakuntaan talolla on, sillä seurakuntakodin entisen Raahe-huoneen huonekalut, astiat ja taulut ovat ”De Gamlas Hemin” peruja. Tätä asiaa pitäisi joskus ehtiä selvittelemään.
Kyllähän meiltä löytyy kolmaskin yksityisellä rahalla käynnistetty hoivapaikka. Kruununvouti Hårdhin tytär Augusta, joka oli naimisissa kauppias Frans Zachris Durchmanin kanssa, oli herännyt hänkin köyhien ja vanhusten asialle. Augusta oli viettänyt monia onnellisia lapsuutensa kesiä isänsä huvilalla Pattijoen Kesälässä. Augusta testamenttasi Pattijoen seurakunnalle 60 000 mk varattomille vanhoille, iäkkäille ja sairaille perustettavaa kotia varten. Asiaa hoitamaan perustettiin ”rouva Augusta Durchmanin Turvakoti -säätiö”. Pattijoen kunta osallistui hankkeeseen ostamalla Ojalan maatilan, jonka kunnosti ja lahjoitti turvakotia varten. Turvakoti otettiin käyttöön 1914. Asukkeina turvakodissa olivat vanhukset, köyhät ja orvot. Turvakoti muutettiin 1957 Pattijoen kunnan ylläpitämäksi kunnalliskodiksi. 1970-luvulla Pattijoen kunnalliskodin asukkaat muuttivat Raaheen Pikiruukinmäelle. Ojalassa on tätä nykyä Pattijoen kotiseutumuseo. Siellä keltaisessa päärakennuksessa käyskennellessä on hyvä pohtia kunnalliskodin aikaa. Nykyisessä ”kahvikuppihuoneessa” majoitettiin aikoinaan kodin miesasukkaita, huoneessa oli petipaikat kahdeksalle asukille.
Se seikka kannattaa muistaa, että ainakin nuo kunnalliskotien asukkaat tekivät päivittäin kaiken sorttisia töitä, esimerkiksi hoitivat kunnalliskodin elikoita, kutoivat mattoja, auttoivat huushollihommissa voimiensa ja kykyjensä mukaan, eivät suinkaan olleet aivan petipotilaita tai muuten liikkumattomia. Vielä 1980-luvulla Kauppakadun apteekissa kävi kunnalliskodin tai ehkä silloin jo vanhainkodin asioilla kaikkien kaupunkilaisten tuntema kunnalliskodin-Kalle, joka mielellään jäi tärkiänä seistä töröttämään esimerkiksi Brahenkadun ja Rantakadun kulmaan ja seuraamaan kaupungin liikennettä.