Saanko esitellä Ruununpuojin förvalttari Arvo Lataus
Ruununpuojin eli Kruununmakasiinin förvalttari Arvo Lataus esittäytyi minulle tässä eräänä alkusyksyn iltana, kun olin laittelemassa Kruununmakasiinimuseota yöpuulle iltaopastuksen jälkeen. Meinasin tietysti ”saaha laakin”, kun tyhjäksi oletetusta näyttelytilasta kuului tärkiänpuoleinen rykäisy. Ikkuna-aukon reunalla istuskeli pieni äijänkässy, joka sanoi olevansa herra förvalttari Arvo Lataus. Förvalttari Lataus tiedusteli minulta kuka olen, kun kuulemma niin omistavan oloisesti saapastelin pitkin taloa. Esittelin itseni (niiata niksautin vaistomaisesti) ja kerroin minkä takia siellä saapastelin.
Kysyin herra förvalttarilta, missä hän on ollut, kun vasta nyt tapaamme. Förvalttari Arvo Lataus kertoi, että oli tullut Ruununpuojiin heti sen valmistumisen aikoihin ja huolehtinut siitä, että ovet ja luukut ovat lukossa eikä makasiiniin pääse tunkeutumaan ketään ylimääräisiä ja yleensäkin hän huolehti siitä, että kaikki on niin kuin pitää, ihan niin kuin förvalttarin kuuluukin huolehtia. (Förvalttari tulee ruotsinkielen sanasta förvalttare ja tarkoittaa mm. isännöitsijää, hoitajaa, esim. tilanhoitaja tai tullinhoitaja ET huom). Myöhemmin viljat vaihtuivat toisenlaisiin vahdittaviin, mutta herra förvalttari jatkoi työtään entiseen malliin. Vuosikymmenien jälkeen koko iso rakennus oli muutaman vuoden tyhjillään, mutta sitten huoneisiin ja hyllyille ilmestyi kuulemma merkillistä tavaraa: ruumisvaunuja, piironkeja, arkkuja, muita huonekaluja ja paljon erikokoisia laatikoita. Tuo sekalainen tavarapaljous vaatikin pitkällisiä tarkastuskierroksia, joitten jälkeen herra förvalttarin vanhat koivet kuulemma vaativat oikaisemista. Förvalttari Lataus valitsi yhden mukavan piironginlaatikon tukikohdakseen, jossa kävi tarpeen tullen pötköttelemässä.
Yhtenä syksynä tavaroita sitten alettiin kuljettaa pois. Förvalttari oli kuullut makasiinissa aina vaan tiuhempaan käyvien ihmisten puhuvan remontista ja muutoksista ja oli päättänyt, ettei jää enää taloon, vaan heittäytyy kohtalon (s.o.piirongin) vietäväksi. Eräänä päivänä tukikohtapiironki sitten kiikutettiin makasiinin portaita alas automobiilin kyytiin. Ei tarvitse luulla, etteikö förvalttari Arvo Lataus seuraisi aikaansa, kyllä hän velosipeedin ja automobiilin tuntee! Piironki kuljetettiin jonnekin automobiililla ja kannettiin sisälle johonkin rakennukseen. Tilanteen taas rauhoituttua ja ihmisten lähdettyä pois förvalttari kurkisti piirongin laatikosta ulos, paitsi ettei nähnyt paljon mitään muuta kuin toisen piirongin ja kolme matka-arkkua ja muita vieri viereen asetettuja huonekaluja. Förvalttari Arvo Lataus otti luontonsa ja ammattinsa mukaisesti paikan haltuunsa (Auratien entinen koulu, museon väliaikainen varasto ET huom) ja jatkoi työnsä tekemistä aivan kuin ennenkin. Mutta voi elläisään, kohta se muuttoruljanssi alkoi taas! Förvalttari asettui laatikkoonsa ja odotti, mihin kohtalo kuljettaisi. Kylläpä ilo oli suuri, kun herra förvalttari huomasi automobiilimatkan jälkeen olevansa takaisin omassa rakkaassa Ruununpuojissaan! Pytinkiä oli tosiaan muutettu, muttei ollenkaan huonompaan suuntaan. Nyt hän on pikkuhiljaa tutustunut talon joka kolkkaan ja tarkkailee Kruununmakasiinin toimintoja ja kävijöitä milloin mistäkin. Hän aikoo huolehtia virkansa hoitamisesta edelleen. Ei kuulemma pane pahakseen jos joskus saisi vaikka kaffekupposen tai puuroannoksen.
Ylöskirjasi museuumitantti E.Turunen
Ps. Puhuttelin förvalttari Latauksen laukun komeata ankkurinappia. Herra förvalttari kertoi löytäneensä sen maasta vanhan hirsisen viljamakasiinin luota ihan työuransa alussa. Noin komppaniallinen engelsmanneja oli kuulemma käynyt silloin makasiinien liepeillä tulen kanssa tuuskaamassa. Onneksi heidät saatiin kuitenkin käännytettyä pois. ”Se engelsmannien komentaja oli melekonen kouhake, huusi niin, että napit manttelista irtos”, kertoi förvalttari ”sitä myöten kai tämä nappi siitä maasta sitten löyty. Ompelin sen tuohon veskaan, ku entinen tippu lattialautojen välliin, hiiret sen varmaan vei mennesään, ku sitei löytyny, tai söi, mahto siinä tulla vatta kipiäksi.”
den samma tanten
Blogikirjoitus on julkaistu alunperin 19.11.2014