Korkia ja tärkiä vieras Raahessa

TÄRKIÄ HERRA TULLEE! 

”Kirjoitettiin vuotta 1837 tai jotain sen suuntaista. Kävin siihen aikaan tusinan tai vähän useammankin tytön ja pojan kanssa pastori Anders Helanderin pientenlastenkoulua Raahessa. Jos oikein muistan, oli syystermiinin alku. Kun päivän luvut oli luettu, käännyimme koko koulun voimalla yliopettajan, ukon pojan Viktor Laurentiuksen, nykyään Pedersön rovasti, siihen aikaan ystävällinen mutta vakava viisitoistavuotias puoleen ja anoimme nöyrästi: ”Hyvä Viktor! Saataisko luppaa huomena! Tärkiä Herra tullee.” (Museotantti olettaa, että puhuivat ruotsia, mutta omin luvin käännän raaheksi. Lupa on sama ku vappaa eli loma)

”Kysykää papalta!” (Niinku tiiätte isä oli pappa ennenvanahaan)

”Kyllä kai sinä voit antaa luppaa. Oothan antanut ennenki.”

”Ei, en voi. Kysykää papalta.”

Mutta ukko istui lukukammiossaan koulusalissa eikä sinne saanut ilman pätevää syytä mennä häntä häiritsemään. (Ukko eli gubbe, arvostavassa ja rakastavassa hengessä käytetty ilmaisu). Lupapäivä houkutti kuitenkin ihan liikaa. Hetken keskustelun jälkeen päätettiin arpomalla valita kaksi sanansaattajaa ukon luokse. Koulun vanhin, Apteekkarin Kalle, otti ison piirustustaulun, kirjoitti siihen kaikkien oppilaitten nimet, kertomatta muille, missä järjestyksessä ne tulivat ja käski Postin Heikon sanoa kaksi numeroa, ja katso – arvat osuivat minuun ja koulun nuorimpaan oppilaaseen, pieneen tyttöön. Ujoina ja arkoina astuimme ukon kammariin.

”Mitä haluatte, rakkaat lapset?” kysyi hän katsoen ylös kirjastaan.

”Koko koulu lähetti meidät kysymään, josko saisimme luppaa huomenna, kun Tärkiä Herra tullee.”

”Koska k o k o koulu on lähettänyt teidät ja koska T ä r k i ä herra tulee, täytyy teidän varmaan saada vapaata.” Ja ukon useimmiten ankarat kasvot saivat sen lempeän hohteen, joka veti niin monia sydämiä hänen ja hänen opetustensa ääreen. (No ohoh, tässä voi olla tantilla tulkintavirhe!)

K o k o koulu sai pian kuulla tämän mahtavan uutisen ja lähti ilosta loistaen ulos kadulle. Kiireessä unohdimme härnätä reipslaakaria, joka kiersi hamppua koulun ulkopuolella, unohdimme heitellä kiviä Lundahlskan aitaan, unohdimme jopa irvistellä kirjansitojalle, joka asui naapurissa eikä yleensä koskaan jäänyt tätä kohteliaisuudenosoitusta paitsi; kiirehdimme torille niin nopeasti kuin suinkin. Voitte uskoa, että siellä olikin varpuluudat vauhdissa! Hjerpen Bieto ja Piukka ja Kutilaiska ja Göken Kalle ja Silfwanderska ja Karlholm ja Mathlinin Maja Kaisa ja Nenätön Aappo ja monet muut, jotka olivat kauan sitten tärvänneet talonsa/antaneet talonsa rappeutua (skattat sin gård åt förgängelsen, tämän raamatullisen ilmaisun käännöshämmennyksen takia museotantti pysäytti apua saadakseen Thompsonin rannassa erään viattoman kulkijan, jonka tiesi ruotsin kielen taitajaksi, kiitokset hälle avusta), ahkeroivat hikipäisinä. (Lienevät äläskeleposempia kaupunkilaisia, näin paljasti kurkkaus kirkonkirjoihin. Oisivatko jonkun sortin yhdyskuntapalvelussa?).

Tärkiän Herran oli tarkoitus asua murfaarini (sehän on äidinisä), raatimies Johan Friemanin luona, hänen talonsa oli se torin kaakkoiskulman talo, jossa nykyään on kaupungin kansakoulut, ja siksi naapurusto piti puhdistaan mahdollisimman hyvin. (Sama talo oli keisari Aleksanteri I:n etappi v. 1819.)  Pieni sali ja porttikamari oli varattu Tärkiän Herran yksityiskäyttöön; isossa salissa hän vastaanottaisi kunniatervehdykset ja förmaakissa tapaisi niitä, joiden kanssa halusi keskustella kahden kesken.

Ilta meni järjestelyissä ja askareissa, yö meni levätessä ja mukavia unia nähden, seuraava aamu levottomuudessa; ei nimittäin tiedetty, mihin aikaan Tärkiä Herra tulisi. Kello 12 lähetettiin kaupungin viskaali Abraham Lundahl isäni renkipojan Jeremias Hiitoliinin kuskaamana vahtimaan Mettalanmäelle, neljännespeninkulman päähän kaupungista etelään. Hän viipyi siellä tuntikausia. Sinä aikana kerääntyi koko ajan enemmän kaupunkilaisia tulliportille, katuvierille (rotuaareja ei tuolloin ollut, tämän kertoo Erik Teräs) sen kadun varrelle, joka johtaa isoisäni talolle ja torille. Jemndahlska ja Pecklinska ja Herralaiska ja Krååsu-Jurwelinska ja Philipska ja Palinin Brito ja Greto ja Anno ja Wedbäckin Fiken ja Pitzénska ja Awinska ja Bromanska ja Piippu-Anna ja Kanténska ja moni muu torin pohjoispuolella asuva tapasi siellä matami Törnqvistin ja Aspenin muorin ja Wirppiskän ja Laurilaiskan ja Lassilaiskan ja Salmelinskan ja Tipuli-Mathlinskan ja Unaeuskan ja Rollinskan ja Strandskan ja Häthenskan ja Julinskan ja Sjulinskan ja Andelinskan ja Hahtelan Britan ja Kastellin Grevinnan ja Jahlmannin Lisan ja koko joukon muita eteläpuolen asujia; kielet lauloivat ja nuuskarasiat kiersivät ja katseet olivat kohdistuneet tiukasti Haaralan suuntaan. (Tuo Kastellin Grevinna ei ollut kreivillistä syntyperää oleva daami, vaan nimitys oli yhen sortin liikanimi. Grevinna myi enemmän tai vähemmän luvattomasti viinaa ja nautti sitä itsekin, oli ”spinhuusisa käytetty” eli kärsi rikoksen uusijana, tuomion kehruuhuoneessa. Syynä julkijuopumus ja viinan myynti. Joskus kauan aikaa sitten oon hänestä luennolla jorissut).

Vihdoin tuli Lundahl hyvää vauhtia, kääntyi pappani (pappa eli isä on kaupunginnotaari Karl Gustaf Svanljung) pihaan, joka oli viistosti vastapäätä isoisäni taloa, astui alas vaunusta ja asettui hajasäärin seisomaan murfaarin porttikongiin. Suurin osa Helanderin koululaisista ja joukko muitakin lapsia oli asettunut pihan nurmikentälle. Naisväki yritti sinne myös, mutta Lundahlin hiljainen ärähdys pysytti heidät sijoillaan. Nyt tuli etujoukko. Siihen kuuluivat Salon pitäjän nimismies Erik Johan Hedberg sonnustautuneena univormuun kuskinaan lautamies Junnila. Pian hänen jälkeensä ajoi Tärkiän Herran vaunu verkalleen pihaan. Hänen lisäkseen vaunussa oli nuorempi virkamies ja kuskipukilla kyytipojan lisäksi vanha partainen hahmo, jolla oli kolmenlainen rooli, hän toimi kuskina, kokkina ja kamaripalvelijana. Jälkijoukkoon kuului Pyhäjoen nimismies Johan Jakob Frosterus (p.o. Jakob Johan Frosterus, museotantti tarkisti), hänkin univormussa, kuskinaan lautamies Karjaluoto. Kerrottiin, että kun Tärkiä Herra tapasi molemmat nimismiehet Piehingin kestikievarissa ja tarkasti heidän univormunsa, Hedbergin kaulus oli ohjeistuksen mukaisesti vadelmanpunainen, Frosteruksen kaulus sen sijaan oli ristiriidassa ohjeistuksen kanssa, se oli purppuranpunainen. Frosterus oli kuulemma selittänyt, ettei hän olisi saanut purppuranpunaistakaan kaulusta, ellei serkku Frieman Raahesta olisi antanut hälle kaistaletta pyhähameestaan, Tärkiä Herra oli selitykseen tyytyväinen.

Lapsilauma nousi, kumarsi ja niiasi, Tärkiä Herra vastasi tervehdykseen ystävällisesti. Rappusilla seisoi murfaari ja murmuuri. Tärkiä Herra kätteli ensimmäistä ja suuteli jälkimmäistä kädelle. Huolimatta kasvatuksesta Kustaa III:n ajan Tukholmassa ja taipumuksesta suureellisiin elkeisiin, hämmentyi mumma tästä odottamattomasta kunnianosoituksesta. Siihen aikaan oli talon edessä olleella isolla verannalla Tärkiän Herran otti vastaan maistraatin jäsenet, pormestari Gregorius Gummerus, raatimies, karvarioltermanni Johan Löfwenmarck, kauppias Johan Laureus, kauppias ja miljonääri Johan Sovelius, kauppaneuvos ja miljonääri Zacharias Franzén ja isä, joka oli kolmessa roolissa, raatimies, maistraatin sihteeri ja kaupunginnotaari. Tärkiä Herra kyseli kaupunginjohdon voinnit, pyysi sitten pormestarin ja pappani astumaan sisään ja antoi muiden mennä menojaan. Sen jälkeen hän puisteli matkatomut vaatteistaan ja kunniatervehdykset alkoivat.

Ensin saapui kunnia-arvoinen papisto, rovasti Johan Gyllenberg, hänen poikansa apupappi Johan Gyllenberg nuorempi, kappalainen Anders Helander ja pitäjänapulainen Zachrias Toppelius; heidän jälkeensä siviilivirkamiehet piirilääkäri Johan Fredrik Ticklén, tullinhoitaja Gustaf Robert Brunow, posti-inspehtori Johan Henrik Peron ja joitain muita, joita en nyt tarkkaan muista; sen jälkeen kaupungin vanhimmat ja porvaristo keulassaan Johannes Fellman ja Erik Lundström; viimeisenä rummunlyöjä Holmberg, vuoden 1808 veteraani, pukeutuneena harmaaseen univormuun. Hän sai yksityisaudienssin, taputettiin olalle ja palkittiin kahden ruplan setelillä.

Sitten tarjottiin Tärkiälle Herralla komea illallinen, jonne hän kutsui pormestarin ja isäni, itse hän nautti vain muutaman palan leipää ja pari lasia teetä. Illallisen aikaan pyrki vielä yksi kunniatervehtijä paikalle, Salon tuomiokunnan kihlakunnantuomari, alueen ainut ritari - jopa kolmen tähdistön. Zacharias Alopaeus, joka oli aivan liian kopea/pöyhkeä esiintyäkseen muiden virkamiesten kanssa. Häntä ei otettu vastaan ja niin hän sai lähteä nolona kotiinsa. Tärkiä Herra kävi levolle telttasängylle.

Aamurummun soidessa kello 4 oli hän jo jaloillaan ja teki yksin kierroksen kaupungissa ja sen ympäristössä. Syötyään aamiaisen katsasti hän kirkon, raatihuoneen, joka silloin piti majaansa Fontellin, nykyään Krankin talossa, ja Brunowin uudisrakennuksen, joka nykyään on kaupungin raatihuone. Sen jälkeen teki hän matkan laivavarveille, jossa vastikään oli laskettu Franzénin Suomi-laivan köli, missä Cereksen kaaret olivat pystyssä, missä Soveliuksen Fredric oli valmiina vesillelaskettavaksi ja Fellmanin Toivo oli jo vesillä parhaillaan takiloitavana. Kerjäläiset, jotka piirittivät hänet tiellä, saivat jokainen kahdeksan skillingin setelin käärittynä siniseen viittaan (museotantti kummastelee tätä, huijattiinko polosia kerjäläisiä?) eli matkan päästä se näytti viisiruplaiselta.

Takaisin tultuaan nyökkäsi hän seuralaisilleen, kätteli murfaarin, suuteli murmuurin kättä, asettui vaunuunsa ja jatkoi matkaa kohti Oulua. Kansa juoksi kilvan kyytihevosten kanssa ja toteutti halukkaasti hurrauskäskyn, jonka kaupungin poliisivoimat eli kaupunginpalvelija Rosenfors antoi.

Kuka oli tuo Tärkiä Herra? kysyy mahdollisesti yksi tai toinen nuorempi lukija; vanhemmat tuntevat/tunnistavat hänet kyllä. Hänen nimensä oli Alexander Amatus Thesleff ja hän oli tuolloin v.t. kenraalikuvernöörinä maassamme.”                                         

Museotantti vielä vähän jatkaa. Tuo nimimerkki Erik Teräs on raahelaissyntyinen Johan Kristian Svanljung (1829-1891). Hän on Raahen kaupunginnotaari Karl Gustaf Svanljungin ja Katarina Serafia Friemanin (se keisari Aleksanteri I:een ihastunut neito, jonka kraapuuttelema ikkuna on Pakkahuoneen museossa) poika, joka teki elämäntyönsä Vaasassa. Tässä viehkossa muisteluksessa mainitut henkilöt ovat olleet oikeasti olemassa, hieman heitä kirkonkirjoista tutkailinkin. Erik Teräksen kerronta on polveilevaa ja kiemuraistakin, olen tarkoituksella seurannut aika tarkasti hänen kiemurointejaan.

Ah armaat museuumiblogin lukijat ja museon ystävät! Museotantti vetäytyy huhtikuun alusta lähtien puoleksi vuodeksi syventämään konttikielen opintojaan. Aurinkoista kevättä ja kesää kaikille! Kolataanpantti koksylläsyntti kosiaanantti!