Silmäyksiä entisajan (vierailu)tapoihin

Raahe, tämä meidän ihana kotikaupunkimme ei suinkaan ollut entisaikaan mikään pahanen syrjäkaupunki, vaan laajaa kansainvälistä kauppaa tekevä dynaaminen toimija. Asukkaita ei ollut kovin paljon, mutta eipä niitä ollut kyllä muissakaan kaupungeissa, lukuun ottamatta Turkua. Asukkaita oli pari ensimmäistä vuosisataa ihan muutamia satoja. 1700-luvun lopulla asukasluku läheni tuhatta asukasta. Sodat, nälkävuodet ja muut kurimukset rokottivat väkilukua välillä. 1800-luvulle tultaessa ja olojen vakiintuessa mm. kaamean kaupunkipalon jälkeen alkoi kaupunki hiljakseen kasvaa. Krimin sodan jälkeen 1860/1870-luvuilla tuli hurja kasvupyrähdys, kiitos mahtavaan kukoistukseen nousseen kauppapurjehduksen.

Entisajan ihmisen elämää ja olemista määritti Katekismuksen ja Lutteeruksen opetusten lisäksi hänen säätynsä, paikkansa yhteiskunnan arvoasteikolla. Neljällä valtiosäädyllä, aateliset, papisto, porvaristo ja rahvas/talonpojat, asema säätyvaltiopäivillä. Näitten lisäksi muita säätyjä, joilla ei ollut poliittista valtaa, esim. palkolliset. Yleisesti puhutaan säätyläisistä tai herrasväestä, kun puhutaan ylempien luokkien edustajista. Yksilön säätyasema määräsi sen, miten hänen oli elettävä. Pukeutuminen, asuminen, syöminen ja juominen määräytyivät syntymässä saadun perusteella. Säätytietoisuutta luotiin kasvatuksella ja korostamalla säädynmukaista elämäntapaa.

Kirkon istumajärjestys oli myös tiukasti sidoksissa tähän säätyajatteluun.

Pukeutumisella tärkeä merkitys yhteiskunnallisen aseman ilmaisemisessa. Jokainen pukeutui säätynsä mukaisesti. 1700-luvulla ylellisyyttä pyrittiin hillitsemään lailla tai nk. ylellisyysasetuksilla. Määrättiin esim. kankaat, materiaalit ja värit mitä kukanenkin sai käyttää. Ja ylellisyyksistä myös verotettiin. Mm. pönkkähamevero, korkein maksu meni kulta- ja hopeavaatteista, kukallisista tai vastaavista silkkikankaista sekä ulkomaisesta sametista. Lisäksi peruukkivero ja puuterivero. Papisto tuomitsi koreilunhalun turmiolliseksi säätyrajojen rikkomiseksi.

Herrasväki seurasi eurooppalaisia muotivirtauksia. Täältä Raahesta tiedetään porvariston rouvien matkustaneen Tukholmaan hankkimaan muotitamineita. Johonkin huusholliin on tullut 1800-luvun puolivälissä muotilehti Journal för Damer, joka esitteli uusinta pariisilaismuotia. Museon kokoelmissa kymmenittäin ihania muotikuvia. Naisten pukeutumiseen kiinnitettiin enemmän huomiota, sillä heidän makunsa ja tyylinsä kertoivat perheen arvosta ja asemasta.

Tähän väliin nyt yhtäkkiä tämmöistä yleistä muistettavaa: Miehillä aina hattu pois sisätiloissa, nousevat seisomaan, kun nainen tulee huoneeseen, istuvat vasta kun nainen istuu. Vaimot puhuttelivat aviopuolisoa sukunimellä ja/tai tittelillä. Pariskunnat kävelivät peräkanaa, mies edellä, nainen pari metriä perässä. No tästä tavasta toki livettiin kävelemään rinnakkain tai peräti käsikynkkää 1800-luvun kuluessa. Vanhempia teititeltiin, palvelusväkeä puhuteltiin yleensä nimellä tai 3. persoonassa, (Kaisa hakee nyt…). Rouvashenkilöillä eli naiduilla naisilla aina peitetty pää, sisälläkin aina joku lämiskä nutturan päällä, myssy jne. Ulkona tietysti hattu. Neitosilla paljas pää, no tietenkin sään vaatiessa hattu päässä. (Ikäneidot eli n. 30v, alkoivat käyttää myssyä, olivat jo ”hyllyllä”). Tyttösillä tukka valtoimenaan, ehkä letit, vasta neitoiässä ylös päälaelle tai niskaan. Rahvaan neidoilla huivi. Hattu yleisempään käyttöön vasta 1900-luvun kuluessa ja sitähän ei meinattu heti niin vaan niellä. ”Eihän tässä erota kuka on rahvasta ja kuka kunnon ihminen!”

Vierailuista, se olikin varsinainen taitolaji

Vieraanvaraisuus oli itsestään selvää herrasväen keskinäisessä kanssakäymisessä. Säätytietoisuutta lujitettiin vilkkaalla sosiaalisella kanssakäymisellä. Herrasväki järjesti innokkaasti juhlia, illanistujaisia ja tanssiaisia. Seuraelämän vilkkain kausi keskittyi jouluun ja uuteenvuoteen, jolloin sukulaiset ja naapurit vierailivat toistensa luona. Välttämättömien ”kiitos viimeisestä” –visiittien lisäksi oli paljon muita, kuten milloin mistäkin syystä suoritettavia tervehdyskäyntejä jne. Perheen läheisemmän ystäväpiirin oli tehtävä vierailukäyntejä muulloinkin. Niiden laiminlyöminen osoitti välinpitämättömyyttä ja se tulkittiin helposti tarkoitukselliseksi.

Vierailut, ainakin ns. velvollisuusvierailut suoritettiin aina illalla ja aina täydessä paraatipuvussa, herrat frakissa ja naiset mielellään silkkileningeissä. Oli erittäin epäkohteliasta tulla tavallisessa puvussa iltakäynnille. Sitä mukaa kun vieraat saapuivat, heille tarjottiin teetä. Velvollisuusvierailuilla täytyi perheen väistämättä käydä kaikkien niiden luona, joiden kanssa sen katsottiin ”seurustelevan”, kerran alkusyksystä ja kerran uudenvuoden jälkeen.

Suurempien tai suurehkojen kutsujen jälkeen tehtiin ”kiitos viimeisestä” –vierailuja. Useinkaan taannoisten kutsujen isäntäperheet eivät ottaneet vieraita vastaan, silloin suoritettiin vierailu kortin välityksellä ”laatikkoon”. Tämä oli ihan mahtavan kätevä systeemi. Jos ei jostain syystä halunnut tai jaksanut ottaa vieraita vastaan, laitettiin käyntikorttilaatikko oven ulkopuolelle, ulkoporstuaan jne ja vieraat pudottivat käyntikorttinsa siihen. Oishan se ollut meleko piinallista ottaa viikko sitten vierailleet henkilöt taas vastaan ja kuunnella heidän peräjälkeen kiittävän edellisistä kutsuista. Heitä varten olisi pitänyt töröttää koko ilta sohvalla vierailutamineissa ja serveerata teetä tms. Tällä tavoin saattoi säästyä myös vierailulta tylsään tai ikävään huusholliin. No täällä Raahessa nuo vierailut eivät varmaan muuttuneet kovin urakkaluontoisiksi, kun meitä oli niin vähän ja herskapia vielä vähemmän, mutta isommissa kaupungeissa kylläkin. Mutta vaikka kävi niinkin onnellisesti, että kiittämiset tehtiin ”laatikkoon”, seurustelua riitti kyllä vielä useaksi illaksi.

Jos haluttiin ottaa vastaan vain lähimpiä tuttavia, valaistiin joku pienemmistä huoneista, perhe istui sinne, myös joku salin kruunun kynttilöistä sytytettiin merkiksi, mutta kuitenkin jätettiin käyntikorttilaatikko ovelle ottamaan vastaan pelkkiä velvollisuusvierailuja. Kävijät, jotka nyt tulivat sisään n. klo 19. tai aikaisemmin, suhtautuivat tavallisesti asiaan varsin tuttavallisesti ja saattoivat viipyä jonkin tunnin. Heille tarjoiltiin pari kupillista teetä, ehkä omena tai hilloa ja lasillinen punssia, mutta ennen klo 21 illallishetkeä täytyi ilman muuta jokaisen vieraan lähteä. Kutsumattoman vieraan pyytäminen osallistumaan perheen ateriaan ei voinut milloinkaan tulla kysymykseen.

Jos tuntui siltä, että halusi ottaa vastaan enemmänkin vieraita eli pitää nk. suuren vastaanoton, nostettiin käyntikorttilaatikko sisälle. Salin kattokruunun ja pöytäkandelaaberien kynttilät sytytettiin. Talon emäntä ja tyttäret istuivat leningeissään salin sohvalle vieraita odottamaan. Tämän sorttinen vierailu oli täysin seremoniallinen. Kuta hienompia oltiin, sitä lyhyempi aika viivyttiin: keskusteltiin kiireessä säästä, uusimmista kihlauksista ja nimityksistä jne, juotiin kupillinen teetä ja sitten kiirehdittiin toiselle vierailulle ja tekemään tilaa uusille vieraille. Lapset saivat olla läsnä, näkyivät, eivät kuuluneet, ellei kysytty.

Suuret vastaanotot olivat runsaimmillaan pääasiallisesti uudenvuoden aikaan. Niistä riippumattomia olivat varsinaiset uudenvuodenvierailut, jotka tapahtuivat uudenvuodenpäivän aamupäivällä. Samuli Paulaharjun Vanha Raahe kertoo komerssi Soveliuksen lähipiirin vuodenvaihteesta seuraavaa: Soveliuksen sukukuntaa kerääntyi komerssille eli Fredrik Soveliuksen luo (Langin kauppahuoneen taloon) vastaanottamaan uuttavuotta, valvottiin puoleen yöhön, valettiin tinoja ja tiirailtiin tinojen lupauksia.

Seuraavana aamuna jo kuuden aikaan tuli Soveliusten työnjohtaja Frosterus lausumaan komerssille kaunopuheisen uudenvuoden tervehdyksen. Hälle tarjotiin nisukahvit. Jo seitsemän aikaan aamulla tulivat suvun nuoremmat, miehet frakeissa, neidot juhlapuvuissa, komerssin luo uudenvuoden onnittelulle. Sieltä sitten siirryttiin koko suvun voimalla Heikku Soviolle samoille asioille. Istahdettiin juomaan kahvit, sitten siirryttiinkin asessori Hårdhille (rouva Emilia Sovelius) ja sieltä Kivi-Soviolle ja sieltä Franzénille. Hätäseen saatettiin kaffet tai viiniryyppy ottaa. SILLÄ kello kymmeneksi piti jo olla takaisin komerssilla aamiaisella, sinne tulivat myös Raahen parhaat herrat. Väkeä piisasi, kaikille ei riittänyt istumapaikkoja. Uudenvuoden päivälliset vietettiin sitten Kivi-Soviossa, siellä istuttiin iltaan asti, miehet tupakoitsivat ja joivat hieman punssia isännänhuoneessa, naiset omassa huoneessaan kahvin äärellä seurustellen.

Anna-Maria Tallgrenin kirjoituksessa Elämää raahelaisessa porvariskodissa puolivuosisataa sitten (ilmestyi v. 1914) kerrotaan näin: Varsinkin uudenvuoden aikana uhrattiin noin viikon verta kokonaan seuraelämälle. Jo Uudenvuodenpäivänä aamuhämärässä aloitettiin nämä onnitteluvierailut, jotka ensimmäiseksi suunnattiin suvun vanhimman jäsenen luo.

Myöhemmin päivällä vierastulva yhä kasvoi – herrat olivat frakkipuvuissa, rouvat komeissa silkkisissä röijyleningissä (rockklädning) silkkimantiljat harteilla. Kenenkään porvarisrouvan vaatevarastosta ei sivumennen sanoen saanutkaan puuttua silkkileninkiä – usein – oli hänellä niitä monta kappaletta – jotka suurissa perhejuhlissa otettiin esille. Ne olivat muutoin samanlaisia vuodesta toiseen, sillä silkkileninkejä ei kukaan ajatellutkaan muodistaa. Kun uudenvuodenvierailijat saapuivat määräpaikkaansa, odottivat heitä katetut pöydät ja virvokkeet. Oli viiniä, oli laivojen tuomia etelän hedelmiä, oli hienoja konvehteja, joita aikaisemmin tuotettiin Tukholmasta, vaan myöhemmin olivat raahelaisen Jurveliuksen rouvan valmistetta. Ja vieraita tuli ja toisia meni, vanhat rouvat niiasivat ja vanhat herrat tekivät syvän kumarruksen, käsisuudelmia jaettiin ja kysyttiin ”rakkaan serkun” kuulumisia, leikittiin viimeisiä kertoja Kustaa kuninkaan aikoja, joskin sävy oli porvarillistunut, haalistunut ja samalla tullut kodikkaammaksi.”

Yleensä ottaen jokainen joka katsoi olevansa jonkinmoisessa kosketuksessa jonkun toisen kanssa, piti velvollisuutenaan käydä tämän luona esittämässä uudenvuodentoivotuksensa. Koska kaikkien piti käydä kaikkien luona ei kukaan oikein voinut olla kotona. Kaikki ajelivat ympäri katuja ja jättivät korttinsa kaikkien käyntikorttilaatikoihin. Vähitellen huomattiin, että oli turha ajella ympäriinsä sillä tavoin, laitetaan palvelija juoksuttamaan käyntikortit tuttavien laatikkoon. Tästä tuli yleinen tapa. Lopulta järkevöitettiin tapaa niin, että julkaistiin lehdessä uudenvuodentoivotus ja annetiin palvelijan juoksuttamisesta ja korttien painattamisesta säästynyttä rahaa hyväntekeväisyyteen. Nykyäänhän tämä on ikään kuin rationalisoitu joulukorttien uudenvuodentoivotuksiin.

Kaikista kutsuista kiistämättömästi kunniasijalla olivat kahvit.

Rouvien ja mamsellien iltavierailut eli iltapäiväkäynnit. Päivällä kello kahden ja viiden välillä saatettiin pistäytyä kahvikutusilla, ja iltavierailut toimitettiin viiden, kuuden jälkeen Ne jakaantuivat ”suuriin kahveihin” ja ”pieniin kahveihin”. Suuret, milteipä viralliset tilaisuudet koskivat kaikkia seurustelupiirin naisia, sekä naineita että naimattomia, pienet vain kulloinkin valittua rajoitettua piiriä. ”Suuret kahvit” olivat kunnon talossa pakolliset vähintään kahdesti vuodessa, kerran syksyllä, kerran keväällä. Suurille kahveille kutsuttiin tosiaan kaikki oman säädyn naisväki. Kahvipäivän koittaessa talon isäntä luikahti ulos. Matamit ja mamsellit istuivat salia reunustaville sohville ja tuoleille, jotkut nuoremmat neidot saattoivat vetäytyä johonkin sivuhuoneeseen koruompeluksineen. Kunniavanhukset ”pelihuoneeseen”, jos semmoinen oli. Kestitys ja keskustelu jatkuivat taukoamatta aina lähtöhetkeen saakka. Ja perheen illallispöydässä sitten puhuttiin kahveilla kuulluista uutisista. Erään kertojan mukaan naisväen suuret kahvit olivat kaupungin tiedonvälittämisessä sangen suuressa asemassa.

Pienehköt kahvitilaisuudet, jotka eivät kyllä aina ihan pieniä aina olleet, olivat riippuvaisia erityisistä tilanteista: jonkun tutun matkustavaisen saapumisesta, jostain muusta iloisesta tapahtumasta tai mutkattomasti siitä, että haluttiin nähdä tuttuja ympärillä ja sen vuoksi niitä saatettiin pitää varsin usein. Jos taloon tupsahti joku tuttava kutsumatta, lähettiin neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, sukulaisrouvia ja muita rouvia ja mamselleja, ”jotta olisi seuraa”. Ja neitsyt kävi näitä vieraita kutsumassa, niiata niksautti ovella ja sanoi ”Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis mamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.”

Pienille kahveille saattoi joskus pyrkiä pari kolme nuorta herraa, talon omaa väkeä, sukulaisia tai läheisiä tuttavia. Ja sehän oli nuorista neidoista mukavaa. Ja oli hyvin tärkeätä muistaa, ketkä matameista olivat hyvissä väleissä ja ketkä eivät samaan huoneeseen mahtuneet. Eikä tietenkään saanut jättää jotain tuttavaa kutsumatta, ettei vaan olisi loukannut häntä. Ja rouvat ja mamsellit tulivat hienoissa vierailupuvuissaan. Kohteliaasti ja arvokkaasti niiaten tervehdittiin talon emäntää ja toisia vierailijoita. Nuorilla vierailijoilla oli mukana ridicyli eli itsetehty hienosti kirjottu käsityöpussukka, josta otettiin esille vaikka virkkuus tai koruompelus. Jouten ei saanut istua. Vanhat rouvat istuivat arvokkaasti jouten.

Vieraille tarjottiin pari kuppia kahvia vehnäleivän ja sokerileivosten kera. Jotkut mamma olivat taikauskoisia: salaa tipautettiin lusikallinen kahvia tassille, ettei mitään pahaa tarttuisi. Vähän ajan päästä tarjottiin hilloa, punaista ja keltaista, esim. hilla- ja mesimarjahilloa- tai inkiväärisylttyä. Viime mainittua tuotiin Englannista ja se oli tosi hienoa ja väkevää. Voi sitä, joka ei osannut sitä pokerina pistellä. Toisinaan tarjottiin teetä ja oikein fiineissä kutsuissa viiniäkin. Puhetta piisasi, ruodittiin mm. ihmisten pukeutumista, mahdollisia aviokumppaneita, hankintoja maailmalta jne. Rouvashenkilöt puhuivat taloussasioista, joku oli laittanut niin ja niin monta kymmentä purkkia sylttiä jne.

Kaupungin yövahti pärryytteli kadulla yhdeksän aikaan hätyytelläkseen ihmiset koteihinsa. Silloin vieraista vanhin nousi sohvalta, niiasi ja sanoi: ”Aftontrumman går!” Ja silloin piti kaikkien lähteä. Niiattiin, sanottiin jäähyväiset ja lähdettiin. Yksin ei toki kadulla kuljeskeltu, vaan palvelustyttö odottivat vierastalon köökissä emäntiään). Pimiän aikaan neittyellä oli kädessään nk. mamsellilyhty, jonka kynttilä valaisi kulkijoiden tietä. Palvelija kulki edellä valoa näyttäen.

Kahvinkeitto oli (ja on kyllä ehkä edelleenkin) tarkkaa hommaa. Näin kirjoittaa museotantin suuresti fanittama Mathilda Langlet Täydellisessä käsikirjassa perheenemännille vuonna 1885. ”Vihdoin vielä yksi seikka, jonka tahtoisin lukea perheenemännän välttämättömäksi velvollisuudeksi vieraitansa kohtaan, nimittäin hyvän kahvin tarjoaminen. Tämä ei ole pilaa, uskokaa se, vaan täyttä totta! ei mikään tuota niin huonoa ajatusta perheenemännästä, eikä mikään tee vieraita niin alakuloiseksi kuin huono kahvi! Ei ole noin vaarallista, jos paisti on hiukan kuivaa tahi kala liian kauan kiehunutta – nehän ovat tavallisia vastoinkäymisiä; mutta huono kahvi ilmaisee arveluttavia vaillinaisuuksia koko talouden hoidossa. Hyvää kahvia ja hyvää leipää – niiden kautta voittaa jokainen perheenemännät itselleen hyvän maineen.”

Naisten kahveja vastasivat herrojen illalliset. Suuri illallinen syksyllä, samanlainen keväällä ja sillä välin vähäisempiä illallisia aiheenaan jonkun matkalaisen käynti tai muut satunnaiset tapahtumat tai muuten vaan. Näillä pelattiin ”bostonia” tai ”kontraa”, poltettiin tupakkaa hopeahelaisissa merenvahapiipuissa, sikarien aika tuli vasta 1800-luvun puolivälissä ja savukkeet vielä myöhemmin. Juotiin punssia ja lämmitettyä viiniä, aina kotitekoista, tietenkin ensisijaisesti teetä, ja lopuksi syötiin itse illallinen.

Raahessa herrahenkilöt kokoontuivat yksityiskotien lisäksi mm. Montinin kellarin päällykseen, jossa herrat saattoivat syödä ja juoda. Muita paikkoja olivat Girsénin salonki sekä myöhemmin Gellinin paviljonki. Paulaharjun Vanhassa Raahessa kerrotaan eräistä isoista vain miehille tarkoitetuista juhlista. Ne olivat komerssi Fredrik Soveliuksen kesäiset nimipäivät, joita vietettiin komeasti kaupungin humun ulkopuolella komerssin maapaikassa Fredriksbergissä. Tuo Fredriksberg muuttui aikaa myöten varttuneempien raahelaisten muistamaksi Rientola-nimiseksi huvittelupaikaksi. (Moni nuorempi muistaa Rientolan puiston. Tätä nykyä puistikon nimi on Sofia Lybeckerin puisto Ouluntien ja Lybeckerin opiston välimaastossa.)

Eräs kahvikutsujen myöhemmin kehittynyt sivulaji olivat kahvitanssiaiset. Näihin kutsuttiin nuoria herroja nuoria naisia vastaava lukumäärä, niissä tanssittiin pianomusiikin säestyksellä. Pianoa soitti yleensä joku seurueesta. Kun Tukholmassa klaveerin soittoa opiskelleet Ahlholman ja Mellinin mamsellit tai Hårdhin mamsellit soittivat katromäänkyä klaveeria, niin silloin tunsi jokainen tanssivansa kuin jossakin suurkaupungin salongissa. (katromäänky=nelikätiseti, (Raahen)ranskaksi nimittäin). Välillä esitettiin myös muuta musiikillisia ja laulullisia sulosointuja.

Assembléet olivat (julkisia) tanssitilaisuuksia, joissa tarjottiin erilaisia virvokkeita ja pientä syötävää, joskus illallinen. Raahessa näitä kyllä kutsuttaisiin baaleiksi. Sivuhuoneissa mahdollisuus piipunpolttoon ja keskusteluun. Erityiseen huoneeseen oli lisäksi sijoitettu pelipöytä tai -pöytiä. Erilaiset korttipelit olivat tosi suosittua ajanvietettä. Assembléen ohjelmaan saattoi kuulua myös konsertti.. Osanottajille tarjottiin teetä, punssia, totia, limonaadia, rusinoita ja manteleita.

Tanssiaisia pidettiin suurehkoissa taloissa säännöllisesti joka vuosi.Tanssahtelua säesti isommissa juhlissa tilatut soittoniekat, monesti pelimannit. Tanssimusiikkia soitettiin viululla ja klarinetilla. Osallistuminen edellytti salonkielämän taitojen kuten muotitanssien, keskustelun, pukeutumisen ja käyttäytymissääntöjen hallitsemista. Tanssiaisiin vanhan Raahen herrassöötinkien naisväki valmistautui huolella, päälle puettiin monta rynkättyä ja tärkättyä alushametta, päällimmäiseksi hieno silkkileninki. Juhulaläninkihän ei saanut rypistyä ennen juhliin menoa, niinpä kerrotaan eräästäkin mamsellista, joka oli tuotu juhlapaikalle tyhjässä heinähäkissä seisoaltaan, ettei vaivalla värkätty ihanuus menisi tärviölle.

Yleensä tanssiaisten ensimmäinen tanssi oli poloneesi, johon vanhatkin ottivat osaa. Pian vanhat väsyivät ja sitten alkoi nuorten karkelointi. Tanssittiin menuettia, sitten taas moniosaista angleesia ja välillä taas pyörähdeltiin kevyesti valssin tahdissa. Polskaa ja polkkamasurkkaa hypittiin välillä vaihteeksi. Valssia ja polkkaa pidettiin 1800-luvun alussa säädyttöminä uutuuksina. Tanssien välillä tarjottiin syötävää ja juotavaa. Tanssiminen ja ilonpito kesti yleensä pitkälle yli puolen yöhön, ja rengit hevosineen odottivat ulkona, sillä heidän piti olla isäntäväkeänsä pitopaikalta pois noutamassa.

Intressantti kasvatusmenetelmä oli nk. lastentanssit. Vastaan ei ole kyllä tullut tietoa, että sellaisia olisi täällä Raahessa järkätty, mutta mikä ettei ois, oltiinhan täällä kaikin puolin valveutuneita ja seurattiin suuren maailman tapoja ja muoteja. Sekä lukumäärän että eleganssin puolesta lastentansseista yritettiin tehdä mahdollisimman tarkoin suurten kaltaisiksi. Mielellään useampi soittaja säesti tanssia. Haluttiin jo varhaisin istuttaa lapsiin korkeatasoisen seuraelämän vaatimuksia. Sehän oli myös eräs puoli kasvatusta.

Raahessa järjestettiin baalien lisäksi mm. maskeraadeja ja soireita. Juhlahuoneustona oli usein tullinhoitaja Brunowin tilava sali eli nykyisen raatihuoneen sali. Maskeraadien aikaan Raahen rahvas ällisteli Raatihuoneen pihassa niitä ihmeellisiä hahmoja, jotka illan hämärtyessä vaelsivat kohti juhlahuoneustoa. Raatihuoneen salin lisäksi muuallakin järjestettiin myös muunlaisia soireita, tanssiaisia ja teatteriesityksiä. Järjestämisen syynä ei aina ollut pelkästään hauskanpito, aika monesti ne olivat varainkeruutilaisuuksia. Esimerkiksi tuota Pehr Brahen patsasta varten kerättiin rahaa eri sorttisten baalien järkkäämisellä. Kiivaimmillaan konsääreja ja muita tilaisuuksia järjestettiin parin viikon välein, mutta niin vaan saatiin komia patsas kaupunkiin.

Posteljooni Johan Westerback raportoi Raahesta Oulun Lehdelle monenlaisia asioita 1800-luvun lopulla. Huhtikuun alussa vuonna 1883 hän uutisoi seuraavaa: Oulun Lehti 4.4.1883 ”Raahe 31.3. Pääsiäisenä pidettiin täälläkin monenlaisia hupeja. Ensin pääsiäisyönä valvottiin arvaten monissa paikoin, eri joukoissa, kukin tietysti kaltaistensa kanssa. Sitten tois-sa pääsiäispäivänä oli herraväellä iso baali Pehr Braahen patsaaseen Raastupasalissa, (i tidens anda) ajan hengessä sanottiin programmissa. Maarian päivänä oli samassa raastupasalissa keskinke-taisella väestöllä (pienellä herskaplilla) arpajaiset yhden lyseolaisen hyväksi. Arvoilla oli ollut hyvä meno, että arvaten oli usian sadan markan tulo. Sitten oli käsketty yleisön mennä, ja muutamia valittuja oli jäänyt huvittelemaan, josta poiskäsketyistä oli moniaat oikein pahoillansa. Alhaisella kansalla, merimiehillä, rengeillä ja piikoilla oli huveja, tavalliset tanssit Olutruukissa. Ja hihhuleilla oli heidän ilonsa ja riemunsa, arvaten.”

Huhtikuun lopussa Westerback: Herrasväki pitää taas soireen, näytännön ja hypyn raastupakartanossa 25.4 hyvään tarkoitukseen.