Soittelua entis-Raahessa
Keskiviikkona 23.4.2019 vietettiin Soveliuksen talon alasalissa ihanaista soitannollista soireeta Raahen musiikkiopiston nuorten soittajien kanssa.
Musiikkiopiston palasi hetkeksi ikään kuin juurilleen, sillä niin kuin jotkut teistä ehkä muistavat, musiikkiopisto toimi Soveliuksen talossa ennen kuin siirtyi vastaremontoituun Keskuskouluun 1980-luvun lopussa. Erityisesti yläkerran Laivapatruunin kodissa Pekanpäivien ja muiden tapahtumien aikaan käy paljon entisiä musiikkiopistolaisia muistelemassa pianotuntejaan tai säveltapailuja silloin melkoisen ränsistyneissä huoneissa.
Soveliuksen talossa on kyllä soitettu ja laulettu myös ennen musiikkiopiston aikaa, sillä entiseen aikaan hyvin kasvatettujen naisten ja miesten odotettiin osaavan viihdyttää tuttaviaan illanvietoissa laulamalla tai soittamalla. Hyvän käytös- ja tyylikasvatuksen, johon kuului myös taito pukeutua ja ehostaa itsensä säädynmukaisen muodikkaasti, katsottiin suoraan parantavan nuorten naisten mahdollisuuksia avioliittomarkkinoilla, joilla menestyminen oli yksi porvaristyttöjen kasvatuksen keskeisiä päämääriä.
Täällä Raahessa on musiikin opetus aloitettu jo 1600-luvulla. Niin kuin osa teistä ehkä muistaakin, Raahe sai ensimmäisen urkurinsa, kiitos Pietari Brahen, jo 1670-luvulla. Tuota Zachris Palmia en lakkaa hehkuttamasta. Palm on Suomen musiikinhistoriassa merkittävä tyyppi, hän sävelsi vuonna 1678 sen mahetsun Ilo-Laulun, joka on ensimmäinen säveltäjän nimellä varustettu painettu sävellys Suomessa. Palmin Ilo-laulua esitettiin laulaen ja soittaen Raahen kirkossa 4.3.1678. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että Palmilla oli jonkinlainen ensemble, joka biisin esitti ja jota urkuri oli harjoituttanut. (Tuo hittipotentiaalia sisältävä Ilo-Laulu löytyy tätä nykyä myös levytettynä. Opus X ensemble, Baroque Music from Finland: Een lijten Fröghde-Sång)
Raahessa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkuvuosina toimineella urkuri Joachim Lückmanilla oli soitto-oppilaita. Säilyneiden todistusten mukaan Lückman omasi hyvät lahjat ja kärsivällisyyttä musiikin opetuksen tarpeisiin. Joachim soitti urkujen lisäksi erinomaisesti mm. viulua ja klavikordia, opetti myös näiden soittoa sekä laulua ja oli suosittu esiintyjä Pohjanmaan säätyläispiireissä. Urkureilla oli yleensä kaupunginmusikantti–privilegio eli he järjestivät yksinoikeudella musiikkiesityksiä kaupungissa ja saivat niistä palkkion, tehtävä saattoi olla esim. tanssin säestäminen häissä ja muun-sorttinen säestäminen eri juhlissa.
Jossain vaiheessa tuo privilegiosysteemi ilmeisesti muuttui ja muutkin saivat soitella juhlissa. Sääty-yhteiskunnassa aatelisilla ja suurporvareilla ja muillakin porvareilla varallisuuden mukaan oli kotona soittopelejä. Erityisesti jo alussa mainittujen tyttärien kasvatukseen soitonopettelu kuului. Tyttöjen kasvatuksessa tai koulutuksessa ei tietopuolisella oppimisella ehkä ollut niin suurta painoarvoa. Mutta tuo soittamisen harjoitteleminen ja kaikensorttiset käsityöt nästyykin pallistuksineen ja merkkaamisineen oli tärkeä osa kasvatusta. Nuo pitkäpiimäisetkin istunnot kasvattivat nääs kärsivällisyyttä, keskittymiskykyä ja tylsyyden sietämistä sekä kaikkia muita tärkeitä naisille sopivia ominaisuuksia. Toki jo 1800-luvulla herättiin siihen, että myös tytöillä ja naisilla oli ihan oikeat aivot ja ryhdyttiin pikkuhiljaa vaatimaan kunnollista koulutusta tuon pensionaatti-, ”salonkikasvatuksen ” sijaan. No siinähän meni kyllä aikansa, että siihen suovuttiin.
Tavallisimpia soittimia porvarishuusholleissa olivat 1700-luvulla viulu, huilu, sello. Erityisesti huilu ja jousisoittimet olivat miehenpuolten soittopelejä, tytöt soittivat sitraa/luuttua ja kun klaveerit alkoivat yleistyä, sitä soittivat erityisesti tytöt. Miehet soittelivat viulua joskus omaksi ilokseen, mutta harvemmin yleisölle muuten kuin tanssin säestämiseksi. Tanssin säestäminen antoikin herroille mahdollisuuden tarjota daameille miellyttävää viihdykettä. Erilaisten vierailujen yhteydessä oli varsin tavallista, että perheen tyttäret lauloivat vieraille, samoin viihdyttivät vieraita klaveerinsoitolla. Huilun soittelua harrastivat niin omaksi iloksi, perheen kesken kuin myös vieraiden viihdyttämiseksi ne herrahenkilöt. Herrat toki lauloivat toisinaan, suosittuja olivat esimerkiksi Bellmanin laulut, meillekin tutut Fredmanin epistolat, joita ei kuitenkaan ihan kaikelle yleisölle sopinut laulaa. Nuo viisut eivät sopineet alkuunkaan nuorten, viattomien naisten korville.
Isommissa juhlissa oli erikseen tilatut soittoniekat tanssia säestämässä. He lienevät olleet paikallisia pelimannityyppisiä soittajia. Jos juhlissa aterioitiin, oli pelimanneilla oma pöytä ruokailua varten. Juhliin osallistuvat lapset söivät pelimannien pöydässä, he eivät syöneet samassa pöydässä eivätkä edes samassa huoneessa aikuisten kanssa.
Raahelaiset porvaristyttäret opiskelivat paikallisissa mamsellikouluissa ja jotkut lähtivät jatkamaan tai syventämään opintojaan esimerkiksi Tukholmaan pensionaattityyppiseen nuorille neitokaisille tarkoitettuun opinahjoon. Jotkut lähetettiin peräti Sveitsiin asti. Tietopuolinen opetus lie ollut kohtalaisen köykäistä, historiaa, maantiedettä, laskentoa ja niitä käsitöitä sekä vieraita kieliä, joista tuon ajan seurustelussa oli tärkeimpänä ranska. Musiikkiopinnot kuuluivat tasokkaiden pensionaattien valikoimiin. Yleisin soitin lienee ollut piano tai paremminkin sen esiäidit, vasaraklaveeri, klavikordi, fortepiano. Tukholmassa hankittiin myös tottumusta seuraelämään,
seurustelutaitoa, yleensä hieman pääkaupungin hienostusta, jollei muuten, niin palvelemalla hienoston perheissä. Tai asumalla jonkun sukulaisen tahi isän kauppakumppanin huushollista. Sofia Franzénista tiedetään, että hän asui joitain aikoja runoilija-piispasetänsä luona saamassa loppusilauksen sivistykselleen.
Ehkä kuuluisin Tukholmassa opiskellut pianonsoitto-oppilas oli hovineuvos Bergbomin tytär Margaretha Catharina eli Carin. Hän opiskeli Tukholmassa ainakin vuonna 1812. Kaupunkilegendan mukaan hän toi mukanaan soittopelin, jolla soitetiin keisari Aleksanteri I:n vierailun yhteydessä tervetuliaissoittona se aivan väärä biisi, niinku tiijätte. Vuosikymmeniä on tuolla Pakkahuoneen museolla kerrottu erään 1810-luvulla valmistetun vasaraklaveerin ääressä tätä keisarilliseen vierailuun liittyvää tarinaa, mutta harmillisesti se meidän soittimemme ei ole SE, jolla keisarille soitettiin, vaan se on Kansallismuseon kokoelmissa. Upea, maalauksilla koristeltu klaveeri tai oikeammin Cembal d’amour. Eli lahjoittajilla väärät tiedot. Ehkei heitä kuitenkaan oo huijattu.
Carin Bergbom jakoi soiton jaloa taitoa myös antamalla soitonopetusta. Mm. serkkunsa Fredrika Tengström, sittemmin rouva Runeberg, olisi Ollinsaaren kartanossa Bergbomin huushollissa oleilleessaan saanut Carinin soitto-opetusta, mutta Fredrika kieltäytyi, koska heillä kotona ei ole varaa moiseen ylellisyyteen kuin pianoon. Pianotunneilta säästynyt aika käytettiin hyötyisämmästi muihin opintoihin.
Muitakin soitonopettajia täällä sittemmin oli. Mamselli Eva Charlotta Heickell, joka piti täällä 1860-luvulla mamsellikoulua herrassöötingin tytöille, antoi erikseen opetusta fortepianon soitossa. Heickellin mamsellihan perusti sittemmin Raahen ensimmäisen kirjakaupan, kun tänne perustettiin kansakoulu ja mamsellikoulut kävivät tarpeettomiksi.
Helena Ahlholm ja Sofia Mellin kävivät hekin Tukholmassa sivistäytymässä ja oppimassa soittamisen taitoa. Heidän kerrotaan olleen aikoinaan Raahen parhaimpia tanssi- ja juhlamusiikin mestareita, samoin Hårdhin mamsellien. Gretel Salmi kertoo eräässä muisteluksessaan erään vanhan tätinsä kertoneen, että kun Hårdhin Jenny ja Cajanuksen Sofia soitti fortepianolla katromäänkyä, niin koko salonki oli kananlihalla. Ja tässä osoitus raahelaisten ranskantaidosta: katromäänky= quatre mains eli nelikätisesti.
Yleensä tuolloin entiseen aikaan tanssiaisten ensimmäinen tanssi oli poloneesi, johon vanhatkin ottivat osaa. Pian vanhat väsyivät ja vetäytyivät seinustan sohville istuskelemaan ja seurustelemaan. Ja sen jälkeen vasta alkoi nuorten varsinainen tanssi. Tanssittiin menuettia, sitten taas moniosaista angleesia ja välillä taas pyörähdeltiin kevyesti valssin tahdissa. Polskaa ja polkkamasurkkaa ei myöskään unohdettu, vaan hypittiin välillä vaihteeksi. Varmasti tuossa hypellessä hiki virtasi, varsinkin kun muistaa minkälaiset kostyymit erityisesti naisväellä oli päällään. Tanssimusiikkia soitettiin viululla ja klarinetilla. Joskus kuitenkin Ahlholman ja Mellinin mamsellit tai Hårdhin mamsellit soittivat nelikätisesti klaveeria ja silloin jokainen tunsi tanssivansa kuin jossakin suurkaupungin salongissa. Tanssien välillä tarjottiin syötävää ja juotavaa. Tanssiminen ja ilonpito kesti puoleen yöhön, toisinaan aamupuolelle yötä ja rengit hevosineen odottivat ulkona, sillä heidän piti olla isäntäväkeänsä pitopaikalta pois noutamassa.
Eivätkä raahelaiset soittotaiturit olleet pelkästään naisia. Henrik Soveliuksesta eli tuosta naapuritalossa asuneesta Heikustahan kerrotaan tarinaa, että aiheutti laivansa haaksirikon, kun ei perämiehen pyynnöstä huolimatta tullut ohjaamaan laivaansa kiperän paikan tullen, vaan halusi soittaa taffelipianollaan sonaatin loppuun. Laiva ajoi karille ja veljensä Mats August kielsi Heikulta sen jälkeen kapteenin hommat. Heikku soitteli myös esimerkiksi Ilolinnan hupipaikan tanssiaisissa poloneeseja sun muita. Heikku saattoi kyllä yhtäkkiä lopettaa soittamisensa vaikka kesken kappaleen eikä hänestä sen takia ihan hirviästi tykätty. (Tuo kovan onnen taffelipiano on Sibelius-museon kokoelmissa). Heikun pesänselvityksestä vuodelta 1904 selviää, että hänen valtavaan omaisuuteensa kuului kaiken muun lisäksi mm. 132 hopeaista lusikkaa, 144 erilaista tuolia ja 35 erisorttista pöytää ja posetiivi (positiiviurut?), piano, kaksi kitaraa ja kolme viulua.
Heikun lisäksi kitaraa soitteli Mathilda Lacke eli ”Himmelska-Mathilda”, paikallinen persoonallisuus. ”Himmelska Mathilda” oli hienosti sivistynyt kaunotar, joka soitteli kitaraa ja kulki maantiellä ja kaduilla kantaen soitikkoa silkkinauhasta kaulassaan. Hän kirjoitteli tilapäärunoja eli tunteellisia värssyjä ystävättäriensä nimi- ja syntymäpäiviksi ja hoiteli alituisesti kauneuttaan. Vielä vanhanakin Mathilda voimisteli ahkerasti, kävi meressä uimassa ja käytti ”Eau de Colognea”, että silmät säilyisivät kirkkaina ja säihkyvinä. Mielellään Mathilda puheli ja haaveili monista ihailijoistaan, joita luuli itsellään kaikkialla olevan.
Raahe ei toki ollut kokonaan itsetuotetun musiikin varassa. Kauppakadulla sijainneessa Girsénin salongissa pidettiin erilaisia soitannollisia soireita ja siellä vieraili kiertäviä soittajaryhmiä aivan Keski-Euroopasta saakka.
Soittaminen ja tanssahtelu ei ollut pelkästään yläluokan harrastus. Myös tavallinen kansa tanssi. Purjelaivakaudella Olutpruukin tanssisalongissa pidetyt merimiesten tulotanssit oli odotettu tapahtuma etenkin kaupungin ei-porvarillisten neitosten keskuudessa. Soitosta huolehtivat paikalliset pelimanit. ”Antti Pekuri, entinen merimies, sittemmin unilukkari oli pillinsoittaja (klaneetti). Vanha vahtimestari Villmanni soitti fiulua ja maalta oli toinen fiulun soittaja. Hanuria myös soitettiin. Yksi ja toinen sitä soitti” näin kerrotaan.
Merimiehet tanssivat myös Lassurissa Mettalassa ja Riihimäen talossa kaupungissa. Merimies Antti Pyyn mukaan ”–Purppuria paljo tanssattiin. Häissä tanssattiin kaksi purppuria, mutta tansseissa ei kun yksi, polska tanssattiin ja polkkaa ja sotteisia ja valssia. Polska oli vanhain ihmisten ja pyhäjokisten tanssi. Valssi oli myös vanhain ihmisten. Tantuli oli yhtä sorttia sottiisia…Laivan täkillä monesti tanssattiin kesäiltasin. Ja haminoissa ollessa myös merimiehet keskenäänkin. Engelskalaivalla on koko musiikki: viulut, harmonikka, konstanttiini, joka on kaheksankanttinen, kuin harmonikka. Ja muuan löi kahta malspiikkiä yhteen ja se on oikein kaunista.”
Raahelaisilla merenkulkijoilla oli muistoinaan musiikkielämyksiä myös ulkomailta. Näin kertoo merimies Matti Orava ”Fantankku tanssia tanssattiin Portukalissa ja Spanjassa. Miehet sitä tanssasivat, heittelivät koipiaan ja paukauttelivat takapuoliaan. Jonkunlaisia klinkutuksia oli, joilla ne klinkuttivat, mandoliineja ne oli. (ET huom. oiskohan kuitenkin kastanjetteja?)
Mathilda Langlet kirjoittaa Täydellisessä käsikirjassaan perheenemännille maalla ja kaupungissa myös kasvatus- ja koulutusasioista. (Taannoin kerroin joulun järjestämisestä täydellisesti Mathildan Langlet’in opein). Rouva Langlet oli sitä mieltä, että kaikkien olisi hyvä osata soittaa edes vähän, sillä siten ymmärtää kuulemaansa musiikkia paremmin, mutta rajansa soitonharjoittelullakin on. Näin sanailee Mathilda v. 1885:
”Sitä vastoin ei voi kyllin varoittaa sitä pianohulluutta vastaan, joka tuntuu nykyaikaa haittaavan. Tytöt, jotka paljon paremmin voisivat käyttää aikansa, istuvat pianon ääressä 4-5- tuntia päivässä, kun ei heidän milloinkaan pitäisi tähän hyödyttömään, korvia vihlovaan rimputukseen uhrata enemmän, kuin yhtä monta tuntia viikossa. Yhtä vähän kuin ikeen alle taivutettu raskaasti ja hitaasti kulkeva härkä voipi kilpailla vilkkaan ratsun kanssa sievin ja nopein liikkein, yhtä vähän voipi paukutteleva pianon oppilas kilpailla taiteellisen, todellisen neron kanssa. Ei ole ainoastaan pelkkää hulluutta, vaan selvää tyhmyyttä, kun keksinkertaisen taidon saavuttamiseksi tuhlataan kallista aikaa ja ehkä yhtä kalliita voimia – painonsoitto suuresti jäytää hermostoa. Koeteltakoon sen vuoksi taipumus ja sovellutettakoon opetus sen mukaan.” Ihan järkevästi sanailtu. Miksi tuhlata aikaa pianon klinkutukseen, jos lahjoja alalle ei suuremmasti ole, kun sen voisi käyttää niin paljon tuottoisamminkin. Esimerkiksi niitä joka tytölle niin tärkeitä kapioita laatien.
