Velosipedilla veivataan, pyörällä päästään

Uusi Suometar 15.4.1869

Welocipedi eli suomeksi ”pikajalka” on erään uuden kuljetus-neuwon nimi, joka joku aika takaperin on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hywin yksinkertainen. Siinä ei ole paljon muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan, toinen etu- toinen takapuolelle, aivan niin kuin waunuista toisen sivun pyörät. Etumainen pyörä on wähän suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, leweillä rauta-telineillä. Kulkemaan saadaan welocipedi siten, että satulassa istuja jaloillaan polkee kaksi etupyörän akselista löytywää polinta, jotka panewat pyörän liikkeelle. Samassa pyörässä löytyy wielä kahwa, jolla welocipedin kulkua ohjataan ja pysähdytetään. Selwää on, että kun molemmat pyörät owat samassa linjassa, täytyy niitten pystyssä pysyäksensä seisoa ihan tasapainossa. Tässä tasapainon kannattamisessa onkin suurin konsti welocipedillä ajaessa. Harjaantumisella siihenkin sentään pian opitaan. – Mikä suuri hyöty näistä uusista kuluneuwoista on, woipi arwata siitä, että niillä tasaisella tiellä pääsee kulkemaan enemmän kuin peninkulman tunnissa, niinmuodoin yhtä nopeasti kuin hyvällä kyytihewoisella. Tästä syystä käytetäänkin welocipedejä jo hywin yleisesti Ranskassa, warsinkin Parisissa. Näillä ei ainoastaan olla lystiä ajamassa, niillä toimitetaan kaikenlaisia asioitakin. AIwan tawallista on nähdä jonkun asiamiehen, kauppiaan, kaupunginpostin tai muun semmoisen pidättäwän welocipedinsä kauppapuodin eteen… Ranskasta owat welocipedit lewinneet jo Englantiin, Amerikaan, Italiaan, Ruotsiin y.m. ja kuuluupa tänne Suomeenkin semmoisia saatawan, jahka waan jäät lähtewät ja meri tulee höyrylaiwakululle awoimeksi.

Kätevät suomalaiset tekivät ensimmäiset polkupyöränsä itse. Kuvia nähtiin sanomalehdissä tai joku tunsi jonkun joka oli nähnyt jossain jne. Kesällä 1869 pyöriä nähtiin jo eri puolilla Suomea, mutta varsinainen valloitus jäi myöhempään ajankohtaan. 
Innokas pyöräilijä, toimittaja ja valokuvaaja Into Konrad Inha (aik. Nyström) teki v. 1886 pyöräretken Saksan läpi Sveitsiin. Inhan kolmiosainen matkakertomus ilmestyi Uusi Suometar -lehdessä. Inha lanseerasi sanan ”polkupyörä”. Ennen Inhan luomaa uutta nimeä käytettiin nimitystä velociped tai pikajalka.

Polkupyörän lyhykäinen historia

Polkupyörän ensimmäinen versio 1700-luvun lopulla oli oikeastaan potkupyörä. Varhaisten versioitten runko saattoi olla peräti hevosen mallinen ja istuin pehmustettu. Potkupyörät olivat painavia ja ne piti itse nostaa haluttuun suuntaan, jos mieli kääntyä. 

Jotakin itua tässä vempaimessa kuitenkin oli, sillä sitä kehiteltiin kätevämmäksi eri puolilla Eurooppaa. Seuraavaksi keksittiin ohjattava etupyörä. Menestys ei ollut mainittava, sillä potkimalla mentiin edelleen. Sitten kehitettiin takavetoinen pyörä, jossa oli jaloin painettavat polkimet. Vielä oli kovin raskasta ja vaivalloista. Parin vuosikymmenen päästä kokeiltiin laittaa polkimet etupyörään. Heureka! Näillä pyörillä oli jo jonkinlaista menekkiäkin.

Vauhtia lissää!

Tämäkin versio oli hidas, yksi polkimen pyörähdys pyöräytti rengasta yhden kierroksen. Pyöräilijät janosivat lisää vauhtia. Ja sitähän saatiin isontamalla eturengasta ja pienentämällä takarengasta. Syntyi nk. kengurupyörä, englantilaiset kutsuivat sitä nimellä penny-farthing paikallisten kolikoiden koon mukaan. (Englannissa on Penny Farthing Club, joka järjestää mm. pyöräkisoja samaisilla ajolaitteilla). Kengurupyörä kukoistusaika oli lyhyt, vain kymmenisen vuotta 1870–1880-luvuilla. 

Melkoista taiturointia kulkeminen tuolla umpikumirenkaisella keikkanalla oli. Tämä vehje oli lähinnä urheilullisten nuorehkojen miesten huvitus. Naisille polkupyörällä ajo ei ollut alkuunkaan sopivaa, vrt naistensatula ratsastuksessa. Turvallisemman pyöräilyn takaamiseksi kehiteltiin myös kolmi- ja nelipyöräisiä malleja. Museotantti muistelee jostain lukeneensa, että maailmanluokan trendisetteri kuningatar Viktoria hyväksyi kolmirattaiset pyörät myös naisväen käyttöön. Sanomalehtien mukaan ensimmäinen, toki jo kaksirenkainen naisten polkupyörä saapui Helsinkiin ”eräälle reippaalle neitoselle” kesäkuussa 1889.

Nykyiselle mallille

Matalat, ketjuvetoiset pyörät tulivat 1880-luvulla markkinoille kengurupyörän rinnalle. 1880-luvun lopulla polkupyörä sai ilmakumirenkaat, jotka lisäsivät ajon miellyttävyyttä huomattavasti. Vapaanavan myötä 1890-luvulla päästiin siitä vaivasta, että polkimet pyörivät aina takapyörän nopeudella ja alamäessä piti ottaa jalat pois polkimilta, muuten kävi hassusti. Samalla vuosikymmenellä samankokoiset pyörät tulivat vakiovarusteeksi. Velosipeedi oli saavuttanut tuntemamme olemuksen. 

Mitenkäs meilläpäin?

Oulun Wiikko Sanomat 12.6.1869

Welocipedi (pikajuoksija) kolmella rattaalla on jo saatu Ouluunkin; mutta harjaantumattomuus sen käyttämiseen lienee syynä, ettei se wielä ole wastannut niihin toiweisiin, joita siitä on pidetty.

Polkupyörä, pikajalka taikka velosipedi näkyy oululaisten sanomalehtien uutisissa enenevässä määrin 1880-luvulta lähtien. Pyörä valloittaa kaupungin. Tuontipyörien lisäksi markkinoilla oli myös taitavien kyläseppien tai muiden mestareiden tekemiä ajokaluja. 

Todistettavasti myös Raahessa on pyöräilty. Onhan meillä kopsakka kengurupyörä museomme kokoelmissa. Harmillisesti ei ole tiedossa, milloin ja mistä se on Raaheen saapunut. Raahessa 1890-luvulla ilmestyneissä sanomalehdissä on runsaasti polkupyörämainoksia. Ensin on asiamiehinä välitetty tilauksia ja kohta otettu pyöriä myös omaan myyntiin. Huhtikuussa 1897 joku myi käytettyä polkupyörää 60 markalla. Tuon summan tienaamiseen olisi tavallisen työmiehen pitänyt työskennellä yli 220 tuntia. Nykyrahassa summa on n. 336 € ja keskimääräisen työmiehen palkan mukaan sen olisi saanut parinkymmenen tunnin töillä. 

Oi aikoja, oi tapoja

Polkupyöräilyyn ei suhtauduttu aivan varauksettoman ihastuneesti.  Sanomalehdissä julkaistiin paljon juttuja pyöräilyn vaaroista ja vaarallisesta vaikutuksesta ihmisiin.

Raahen Lehti 20.8.1898

Paholaisen keksintö. Tällä nimellä ei tietysti tarkoiteta muuta kuin polkupyörää, kirjoittaa erässaksalaisen lehden kirjeenwaihtaja. Ainoastaan paholaisen keksimä kone woisi aikaansaada semmoisen muutoksen olewiin oloihin kuin minkä polkupyörä on waikuttanut.

Ei mikään kuume, kultakuumekaan wedä wertoja polkupyöräkuumeelle. Teollisuushaarat, jotka owat olleet kuolemaisillaan nousewat jälleen uuteen eloon. Wiisi wuotta sitten walmistettiin Englannissa 60 tuhatta polkupyörää, nyt niitä tehdään miljoonia. Eräs englantilainen pappi walittaa surkeasti ”paholaisen kärryn” tuottamista muutoksista. Kirkko on unhotettu, huutaa pappi. Sunnuntai ei ole enää Herran päiwä, waan polkupyöräilijän. Kaikkia pidetään wanhentuneena. Koristeet, puwut ovat hullutuksia. 25 markkaa maksawa urheilupuku riittää.

Tupakka? Kuka woisi polkupyörän selässä tupakoida? Wiiniä? Ken juo wiiniä, taittaa niskansa noustessaan pyörän selkään. Ei kukaan harrasta enää kirjallisuutta, siihen ei pyöräileminen suo aikaa. Hurskaus, jumalan pelko, kaikki on loppunut. Itse papitkin jo käyttäwät tätä uutta kulkuneuwoa.

Lopuksi museotantti haluaa suosittaa paria polkupyörä -aiheista elokuvaa: Jacques Tatin hilpeä Lystikäs kirjeenkantaja ja T.J.Särkän ihastuttava Katupeilin takana. Vähemmän hilpeää sorttia on  Vittorio de Sican Polkupyörävaras.