Yhteiseksi hyväksi - raahelaisia lahjoittajia

Noista entisajan raahelaisista täytyy sanoa, että heitä yhdisti semmoinen yhteisvastuullisuus, halu toimia ”meijän kylän” hyväksi. Ne, joilla varallisuutta oli, halusivat jakaa sitä saamaansa maallista mammonaa, erityisesti sillä tavalla, että lahjoituksella oli koko kaupunkia hyödyttävät vaikutukset ja monesti hyvin kauaskantoisetkin.

Sofia Franzén (1816-1847) ja siskonsa Helene (1819-1880)

Sofia F. oli jo varhain herännyt huomaamaan varattomien tyttöjen elämän kurjuuden. Sofia oli sitä mieltä, että tietämättömyys oli tie turmioon. Sofia lupasi äitinsä kuolinvuoteen äärellä, 10-vuotiaana, että äidiltä perimillään rahoilla perustaa koulun köyhille tytöille Raaheen.

Isä Zachris Franzén piti ajatusta turhanaikaisena höpötyksenä. Miksi Sofia, kauppaneuvoksen tytär, vaivaisi mieltään mokomalla asialla. Isä Franzén ei aikonut antaa Sofialle lupaa rahojen käyttöön. Tuohon aikaan isä määräsi tyttärensä mahdollisesta omaisuudesta ja naimisiin mentyä omaisuuden määräysvalta siirtyi aviopuolisolle. Sofia päätti, että avioliittonsa ehtona pitää sitä, että tuleva puoliso antaa rahat koululle.

Sofia lähti kotikaupungissaan saadun ”perusopetuksen” jälkeen kolmeksi vuodeksi Tukholmaan yleissivistystään parantamaan. Sofia harjoitteli mm sievää käytöstä, keskustelutaitoa, ranskaa ja tanssia. Sofia asui Tukholmassa setänsä runoilijapiispa Frans Mikael Franzénin luona. Sedän luona vieraili useita tuon ajan sivistyneistöön kuuluvia herrahenkilöitä, joiden keskusteluja Sofiakin varmaan sai seurata ja näin imeä itseensä tiedonmurusia eri aloilta.

Sofian arveltiin jäävän päätöksensä takia ikäneidoksi. Mutta: Ah ja voi, kaupunkiin tuli vapaaherra Georg Henrik Lybecker, komea, sotilaallinen ryhdikäs herra, johon Sofian silmät heti mieltyivät. Ihastus oli molemminpuolista. Sofiaa varoiteltiin, että ”vapaaherra on vaan rahojesi perässä”, olihan Sofialla hyvät myötäjäiset tiedossa. Mutta Amor oli nuolensa ampunut ja he rakastuivat. Sofia pohti, että pystyykö näin kovin rakastuneena pitämään koulunsa puolia, jos vaikka G.H.vastustaakin koko hanketta. Mutta ei. Pariskunnan hääpäivänä (kaksoishäät Helene-sisko avioitui hra Bergbomin kanssa) 14.2.1843 allekirjoitettiin Lybeckerin koulun perustamisasiakirja. Koulu aloitti vuoden päästä.

Lybeckerin koulun, köyhäin tyttöin skoulun, pääsyvaatimuksena oli varattomuus, vain yksi tyttö perheestä kerrallaan, orvoilla etusija. Lahjakirjan mukaan koulussa sai opetusta uskonnossa, laskennossa, kirjoituksessa ja ”sellaisissa naisten käsitöissä, jotka ylimalkaan edistävät köyhemmän kansanluokan toimeentuloa.” Sofian toivomuksesta koulun opettajiksi tulivat Lindmanin sisarukset, taannoiset koulutoverit, (suomenkielisiä, samaa säätyä ja samoista elinoloista kuin oppilaat, puoliorpoja merimiehentyttäriä) eikä ylhäisempää syntyperää oleva, huonosti suomea puhuva mamselli. Sofia oli viisas nuori nainen.

Sofian oma elämä vapaaherrattarena ei ollut kovin pitkä. Hän kuoli jo 1847, neljännen lapsensa synnytykseen.

Sofian sisko Helene Bergbom lahjoitti miehensä kanssa koululle oman talon 1859. Tuo Reiponkadun talohan tunnetaan edelleenkin Lybeckerin entisenä kouluna.

Kun Raahen perustettiin kansakoulu 1872, raatimiehet aikoivat lakkauttaa L:n koulun, muttei vapaaherra suostunut, vaimonsa muisto oli pyhä. Sitten hoksattiin muuttaa koulu vapaaherra L:n suostumuksella käsityökouluksi. Lybeckerin koulun historia onkin naisten historiaa. Koulua on aina johtaneet naiset, upeasti halki vaikeidenkin aikojen. Nuoren Sofia Franzénin kauaskantoinen päätös on vaikuttanut satojen ja taas satojen raahelaisnaisten (ja nykyään miestenkin) elämään.

Huomionarvoisa seikka: Fredrika Runeberg, siis kansallisrunoilijan kirjoittava vaimo, perusti Porvooseen naisyhdistyksen, joka perusti koulun varattomille tytöille ihan muutama vuosi sen jälkeen kuin tämä Sofian koulu aloitti toimintansa. Ihan varpilla oli Fredrikankin korviin tai silmiin kirjeen välityksessä tullut tieto serkun vaimon siskon Raaheen perustamasta koulusta.

Toinen jo aiemmin köyhän kansanosan sivistämiseen herännyt raahelainen oli Salon kihlakunnan tuomariZachris Alopaeus, (1772-1839). Salon tuomiokunnan 16 seurakuntaa saivat lahjoituksen, jonka korkovaroilla oli palkattava opettajia kuhunkin seurakuntaan ”tarpeellisen kristinopintaidon opettamista alimman ja köyhimmän väestönluokan turvattomille lapsille sekä kansalaisavujen kasvattamiseksi niihin” nk Alopaeus-koulut. Alopaeus oli tarkasti määritellyt, mitä opetetaan ja miten, mallia oli otettu nk. Bell-Lancaster-kouluista. Kouluja perustettiinkin tänne Pohjois-Pohjanmaalle, mm. Nivalaan. Lisäksi hän perusti rahaston virsilaulutaidon edistämiseksi ja siten jumalanpalvelusten juhlistamiseksi.

Isak Gellman (1800-1872)

Raaheen Isak, kuten aika moni muukin öregrundilaisheppu, tuli vilkastuvan laivaliikenteen myötä.. Ensimmäinen tiedossa oleva pesti raahelaispaatissa on perämiehenä priki Boreaksella 21-vuotiaana. Isak jatkoi uraansa vuoteen 1839 saakka.

Isak jätti meriuran aika varhain. Osti talon nyk. Kauppakadulta, (Plantingin talo) ja ryhtyi harjoittamaan siinä kauppaliikettä. Kävi kauppaa niin talonpoikien kuin kaupunkilaistenkin kanssa (talonpoikien tuotteita ja siirtomaatavaraa) Isak omisti talon lisäksi kolmanneksen Hourunkosken sahasta ja myllystä Pyhäjoella ja osuuksia tusinassa Reinin &Co oyn laivassa, osuus k.o. firman laivavarvissa ja velkakirjasaatavia ja pankkitalletuksia ja obligaatioita.

Eleli yksinänsä koko ikänsä, oli toki taloudenhoitaja ja palvelija ja huushollinsa oli perunkirjan mukaan varsin hyvin ja mukavasti varusteltu porvariskoti ei siis ollut mikään kittuuttaja. (Lakanoita, täydellinen ruokailuastiasto ja pukuja ja piano!) Isak oli huomioinut oman hyvinvointinsa keskellä vähävaraisempien ihmisten sairaudenhoidon olevan retuperällä. Testamentissaan hän määräsi tietyt summat taloudenhoitajalle ja palvelijalle, samoin kummitytölleen (Ester Mellberg, pikku-Esteri), hautapatsaskulujen jälkeen kolmasosan omaisuudestaan Öregrundin kaupungille ja kaksi kolmasosaa ”määrään sairaalalle Raahen kaupungissa, jossa sairaalassa köyhän ja varattoman väen tulee saada sairautensa aikana vapaa hoito ja elatus, mutta varakas työläisluokan jäsen korvatkoon hoidostaan sopivaksi katsotun vähäisen maksun, samoin on jokaisella kaupunkilaisella oikeus kohtuullisella korvauksella saada sairaalassa hoitoa sairaalle palvelusväelleen.

Toiminta aloitettiin Gellmanin talossa, sitten Brahenkadun päähän v. 1873 ja lopulta 1912 Pitkäänkariin.

Homppa-Pekka (1830-1872)

Petter Holmqvist Homppa-Pekka, siksi häntä täällä kutsuttiin, oli Ruotsista muuttanut maalarimestari, joka vietti jokseenkin ”pohheemia” elämää,. Oli kyllä taitava ammattimies, maalasi kaupungin hankkimaan Brunowin talon saliin komeat, illusionistiset maalaukset; marmorointia ja pilastereita. Homppa-Pekka, pitkä, musta, synkeännäköinen mies, asui silloisen Aitakadun ja Mentzerinkadun kulmassa, nyk. Koulu- ja Palokunnankatu omassa isohkossa talossaan, sekin jo kertoo, ettei ollut ihan varaton reuhake. Pekka piti maalariliikkeen lisäksi sepän- ja valurinpajaakin. Pihamaalla häkeissä kasvatti sikoja ja kissojakin, joittenka nahkat kuljetti omalla pienellä kaljaasillaan Ruotsiin todellinen monialayrittäjä.

Yksi niistä Pekan kissoista, Herr-Pookeli osasi tehdä temppuja ja niistähän oli iloa Pekan yhden sivubisneksen, kapakan asiakkaille. ”Viimeisen pennin kapakasta” sai vaikka viimeisellä viisipenniselläkin ryypyn.

Homppa-Pekka oli voimissaan ollessaan jumalaton mies, lapsiakin kuulu olleen useampia, vaikkei yhtään virallisesti vihittyä vaimoa ollut. Kuolinvuoteellaan Pekka testamenttasi talonsa ja koko omaisuutensa lastenkotia varten. Raahen rouvasväenyhdistys oli perustanut ja aloittanut lastenkotitoiminnan jo vuonna 1867. Toiminta käynnistyi kituuttaen ja niinpä Homppa-Pekan lahjoitus vuonna 1872 tuli todella tarpeeseen. Lastenkoti lakkasi toimimasta 1981.

Fellmanin poitsut, Johan (1781- 1870) ja Baltzar (1789-1862)

Rovasti Nils Fellmanin poika, Jacob Fellman, veljesten isä, tuli 1775 tienoissa kauppa-apulaiseksi Baltzar Freitagille ja 1780 nai talon tytön Marian. Vuonna 1781 syntynyt Johan lähti nuorena merille, kävi kauppakoulua Englannissa Hullissa, Kohtalaisen nuorena kuollut isä jätti jälkeensä velkoja ja esikoinen Johan joutui ottamaan vastuulleen perheensä, elätti merenkulun ja kaupankäynnin avulla. Baltzar pysyi maissa Didrich Freiatgin (enon) liikkeessä kauppamiehenä ja oppipoikana. Eno lahjoitti B:lle kokonaisen kaupunkitalon. (Isä kuoli 1803 ja eno 1817).

Pojat aloittivat oman kauppaliikkeen; laivanrakennusta ja -varustusta, ostamaan ja lähettämään ulkomaille maakunnan tavaraa. Pojat asuivat ja pitivät konttoriaan isältä perityssä talossa Brahenkadulla. Veljesten taloutta hoiti naimattomaksi jäänyt sisar Sara.

Johan, ”Velemmanin katteini”; olisi kuulemma passannut vaikka sotalaivan kapteeniksi, harvapuheinen ja umpimielinen mies. Johan hoiti koko liikkeen ja kirjeenvaihdon ja Paltsu teki kauppaa maanäijien kanssa ja hoiti talon ja maanviljelyksen. Paltsu oli kaikille Paltsu tai Paltsu-patruuni. Konttorissaan istuivat veljekset, toinen pöytänsä takana jurottaen ja toinen hyväntuulisena valmiina porisemaan asioilla käyvien ukkojen kanssa. Johan oli lyhyehkö, kuivakka mies. Paltsukin oli lyhyt, mutta paksu.

Veljeksille tuli nuorena apulaiseksi Lars Fredrik Leufstadius, olikin sitten koko ikänsä. Veljekset halusivat jostain syystä muokata Lars Fredrikin sukunimeä. Larsin piti poistaa nimestään f-kirjain, mm. hautakivessä Lars Fredrik Leufstadiuksen nimi on tosiaan Leustadius. Lars Fredrikiä sanottiinkin Fellman-Leufstadiukseksi. Peri veljesten kuoltua heidän talonsa Brahenkatu 8 ja myöskin rahavaroja.

Ajatus kaupallisen oppilaitoksen perustamisesta Raaheen vaikuttaa kypsyneen veljesten mielissä pitemmän aikaa. Tähän vaikutti osaltaan Johanin opiskelu Englannissa sekä kotikaupungin vajavaiseksi koettu koulutustarjonta. Veljesten keskinäisen testamentin mukaan perustettiin ”Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahasto” Baltzar Fellmanin kuoleman jälkeen v.1863. Raahen kauppaseura sai rahaston hoidettavakseen (74 582 hopearuplaa ja 1000 ruplan talo). Kun korot olivat kertyneet miljoonaan markkaan, saattoi koulu aloittaa toimintansa perusteellisten tutkimusten ja valmistelujen jälkeen. Veljekset tukivat muitakin raahelaisia kulttuurihankkeita niin museota, kuin kirjastoakin, etenkin viimemainittua varsin huomattavalla summalla.

Baltzar ja Johan Fellman perustivat koulunsa, jotta nuoriso saisi korkeampaa kauppaopetusta kotikaupungissaan. Veljekset olivat kouluhankkeessaan kaukonäköisempiä kuin ehkä arvasivatkaan. RPKKn käynnistäessä toimintaansa Raahen voittoisimmat vuodet kauppapurjehduskaupunkina olivat jo ohi. Koulun merkitys kasvoi entistäkin suuremmaksi. Sen antaman koulutuksen turvin moni nuori varmisti tulevaisuutensa, moni löysi tiensä myös maailmalle. ”Raahen Porvari- ja kauppakoulu enemmän kuin mikään muu esti merenkulun lakattua ja suuruudenajan päätyttyä Raahea vaipumasta vähäpätöiseksi ja unhoon jääneeksi seuduksi.” Näin kirjoittaa Alma Söderhjelm v.1911 ilmestyneessä Raahen kaupungin historiassaan. Koulu aloitti toimintansa 1882 ja toimii edelleen.

Porvarikoulu sai myöhemminkin lahjoituksia; mm.Maria Christina Möller os. Kaarakainen lahjoitti koululle 75 000 mk. Tämä nk. Möllerin rahasto lie edelleenkin olemassa, se on osana Raahen Porvari- ja Kauppakoulun Stipendirahastosäätiön pesämunaa. Maria Möllerin edesmennyt mies Gustav Herman Möller kuului Kauppakoulurahaston hoitokuntaan ja lahjoitti koululle sen alkuvuosina mm kookospähkinä ja muuta eksoottista esineistöä sekä kirjoja.

Leufstadiukset Hans Johan (1829-1906), Lars Fredrik (1835-1889), Anna Helena (1840-1901)

Isä Johan L. tuli Raaheen Öregrundista kasvavan merenkulun houkuttelemana. Avioitui raahelaisen kauppiaan Hans Hallbergin tyttären Katharinan kanssa. Seelasi useilla raahelaisilla laivoilla vuosien 1815-1848 välisenä aikana. Maihin jäätyään ryhtyi tupakkifabrikööriksi: tuotatti Venäjältä lehtitupakkia ja alkoi kasvattaa sitä suojaisella pihallaan Cortenkadun ja Rantakadun kulmatontilla ja kenties Rantakadun länsipuolisessa kasvitarhassaan. Entinen pakaritupa muutettiin tupakkitehtaaksi ja ”tupakkienkelit”, nuoret poikaset valkoisissa paidoissaan jalostivat kessut parhaaksi Virginian tupakaksi.

Vanhempi poika Hans Johan eli Janne lähti myös merille, suoritti parikymppisenä perämies- ja kapteenin tutkinnot ja palveli Raahen ja vähän Oulunkin laivastoa useamman vuosikymmenen ajan. Jäi suhteellisen nuorena meriuraltaan ”eläkkeelle”, harjoitti sitten ilmeisesti jonkinlaista kauppaa. Asui lapsuudenkodissaan sisarensa Annin kanssa. Lars Fredrik yritteli hänkin meripojan uraa, muttei ilmeisesti tuntenut sitä omakseen, sillä meni kauppias- ja laivanvarustajaveljesten Johan ja Baltzar Fellmanin palvelukseen puukhollariksi, kauppa-apulaiseksi ja kaikenmoisiin konttoritöihin.

Lars testamenttasi Raahen kaupungille 400 000 mk yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Rahat sai ottaa käyttöön sitten, kun sitä korkoineen oli kertynyt puoli miljoonaa. Raaheen tarvittiin kohta uusi köyhäintalo, mutta kaupungilla ei ollut rahaa, silloin muistettiin Larsin lahjoitus ja ruvettiin tutkimaan korkojen kertymistä. Mutta voi, summasta puuttui 30 000 mk, no silloin tulivat apuun sisarukset Janne ja Anni, jotka lahjoittivat puuttuvan summan. Talo valmistui 1898 ja vihkiäisjuhlaan kutsutut Anni ja Janne pistouvasivat vielä kaikille nisukaffet.

Anni ja Janne perustivat testamenttimääräyksin vanhainkodin säätyläisnaisia varten (nimeltään ”de Gamlas hem”). Koti aloitti toimintansa v. 1909 Jannen 80-vuotispäivänä. Vanhainkoti lakkautettiin väliaikaisesti kannattamattomana 1.7.1946, jolloin se joutui vuokralle.

AUGUSTA DURCHMAN (1835-1911)

Augusta os Hårdh oli viettänyt monia onnellisia lapsuutensa kesiä isänsä tilalla Kesälässä Pattijoella. Augustallekin lienee sitä kautta tullut tutuksi Pattijoen vanhusten

ja vaivaisten olot. Augustalle oli koko elämänsä ajan vähäosaiset ja heidän auttamisensa lähellä sydäntä. Hän tuki mm. Raahen Rouvasväen yhdistyksen ylläpitämän lastenkodin toimintaa vuosikymmenien ajan.

Augusta D. testamenttasi 60 000 markkaa Pattijoen seurakunnalle turvakodin

perustamista ja ylläpitoa varten. Pattijoen kunta osti Ojalan maatilan, kunnosti ja lahjoitti sen turvakotia varten. Virallisesti käyttöön 1913. Turvakoti oli vuosikymmeniä kunnan ainoa kunnalliskoti. Asukkeina vanhukset, köyhät ja orvot. Oli toimiva maatila, jossa pehtorin johdolla tehtiin töitä omavaraisuuden eteen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lahjoitus alkoi menettää arvoaan ja laitos tuli yhä riippuvaisemmaksi kunnan tuesta. Turvakoti vanhuksille ja vaivaisille muutettiin 1957 Pattijoen kunnan ylläpitämäksi kunnalliskodiksi.

1970-luvulla Pattijoen kunnalliskodin asukkaat muuttivat Raaheen ja Ojala jäi tyhjilleen.

YKSITTÄISIÄ LAHJOITTAJIA VIELÄ MUUTAMA

Ilman Sovion Heikkua (1817-1904) olisi Raahe kyllä kuivahtanut kokoon, sillä Heikun mahtilahjoituksen turvin yksityinen rautatieosakeyhtiö sai rakennettua rautatien Raaheenkin vihdoin vuonna 1899. Vuonna 1897 Heikku lahjoitti 200 000 kultamarkkaa Raahen-Lapin rautatiehanketta varten. Lahjoitus oli 20 % koko hankkeen hinnasta. (Ja esim Krimin sodanjälkeen tal.vaikeuksiin joutunut Oulun kaupunki lainasi Heikulta v. 1873 30 000 mk 6 % korolla.)

Susanna Lovisa Pietilä, taloudenhoitaja, neiti 1841-927 palveli tohtori Staudígerilla 20 vuotta ja Jurveliuksella tal.hoitajana 43 vuotta. Lahjoitti omaisuutensa n. 70 000 ”vanhain palvelijain apurahastoksi”

Artur Lagerlöf 1860-1930 lakimies ja valtiopäivämies ja vaikka mitä muuta perusti 60-vuotispäivänään vanhempiensa nimeä kantavan rahaston ”Johan Isak ja Katarina Sofia Lagerlöfin rahaston” miljoona markkaa. Rahastosta piti jaettaman avustuksia ruumiillista työtä tehneille raahelaisille. Avun saamiseen ei saanut olla esteenä uskonto, politiikka tai mikään vakaumuksellinen seikka.