”Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu”
Vanhan Raahen joulunodotus alkoi Annanpäivänä, kaksi viikkoa ennen joulua. Kristillisessä perinteessä 9. joulukuuta on Pyhän Annan, neitsyt Marian äidin juhla. Anna olikin keskiajalla arvostettu leskien ja kauppiaiden suojeluspyhimys. Päivän kristillinen merkitys oli kuitenkin jo ajat sitten hämärtynyt vanhassa Raahessa ja muuttunut remujuhlaksi. Annanpäivän vieton syytä emme ole onnistuneet jäljittämään, eikä ainakaan vielä ole tullut vastaan muita kaupunkeja, joissa Annanpäivää olisi vietetty tai vietettäisiin. Mutta siis kun ”Annanpäivä lankesi sisään”, raahelaiset vallan riehaantuivat.
Annanpäivän aamuun kuului ”rumpaus”. Jo aamuyöstä kokoontui Katinhännän, Nätterporin ja Uudenkaupungin nurkilta joukko hullunkurisesti pukeutuneita nuoria miehiä ja naisia yhteen.
Samuli Paulaharju kertoo:
”Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan ”ulospuki” itsensä vanhaksi ”Kreeta-muoriksi”, pannen päähänsä ruskean bahytin, hartioilleen vanhan ”slafrokin”, silmilleen viheriän harson ja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon. Åkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset myllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin ”Mylläri-Juusona”. Pariskunnan perään liittyi vielä puolitusinaa resuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat nuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia ”ulospuettuja”, kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta karanneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin.”
Kolmen, neljän maissa lähti nuorisojoukko liikkeelle trumpaamaan kaupungin Annoja hereille mukanaan kaikenlaisia mahdollisia värkkejä, esimerkiksi aisakelloja, kulkusia, kattiloita ja padankansia, joista vain saatiin paha ääni lähtemään. Laulu ja mekastus aloitettiin vasta Annan ikkunan alla.
"Olipa kerran vuuesa se Annanpäivän aamu/ silloinpa ne russakatkin rommiryypyn saivat", ruukattiin huutaa tahi laulaa. Kaikki "annalat" kierrettiin, niin nuoret kuin vanhat, rikkaat kuin vähäisemmätkin. Moni päivänsankari tarjosi trumpaajille kahvit, päästipä sisälle asti kädestä pitäen ”kratuleeraamaan”. Annat olivat huomiosta hyvillään, ja jos joku jäi huomioimatta, saattoi hän siitä kovasti ottaa nokkiinsa.
Remuaminen saattoi säikäyttääkin sivullisia. Kerran eräs alavieskalainen isäntä oli tulossa Raaheen jauhoja myymään. Hevosellaan yöaikaan liikkeellä ollut isäntä pysähtyi kaupungin portille kuullessaan hirveää meteliä, huutoa ja pärinää. Vasta kun sai tietää, että ”Annanpäivää siellä vain fiirataan”, lähti hän ajelemaan kaupunkiin.
Päivän valjettua rumpauskierros oli saatettu loppuun ja juhlijat lähtivät kukin askareihinsa.
Annanpäivän vietto vanhassa muodossaan loppui noin sata vuotta sitten. Lakkauttamisen syyksi kerrotaan, että eräs Anna meni pappilaan meteliä pakoon, mutta trumpaajat löysivät sinnekin. Mölinästä suivaantunut pappi olisi kuulemma lopettanut koko touhun. Tästä eivät ”oikiat raahelaiset” olleet laisinkaan hyvillään. ”Ois sitä lystiä saanu kerran vuuesa olla”, todettiin. Lovisa Jokelin (k. 1924) tosin kertoi Samuli Paulaharjulle ”Fiskaali Lagerstamsen menon vasta lopetti” (Mårten Lagerstam, 1846-1914). Miksi, sitä haastattelussa ei kerrota.
Pienoisena mysteerinä säilyy siis se, miksi Annanpäivän vietosta luovuttiin. Perinne säilyi kuitenkin tiedossa ja muutamat opettajat pitivät sitä hengissä oppilaidensa kanssa 1960-70-luvuilla. 1980-luvulla Raahe-seura elvytti Annanpäivän vieton ja se sai vähitellen nykyisen muotonsa.
Lähteet:
Samuli Paulaharju: Wanha Raahe. 1925.
Matti Lackman: Annan päivän vietosta entisajan Raahessa. Raahelainen 17.2.1982.
Eija Turunen: Entisraahen joulusta. Esitelmä 16.12.2008