Kielikysymys Raahessa - saahaanko siihen mittään tolokkua?

To, 17.10.2019 - 11:35

Niinkuin tiedämme, Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, sen itäinen maakunta, tuolta 1100-1300-luvuilta aina vuoteen 1809. Valtakunnan ja lakien kieli oli ruotsi. Suomea käytettiin tarpeen vaatiessa, mutta virallista asemaa sillä ei ollut. Katolinen kirkko kyllä vaati, että tietyt rukoukset luettiin kirkossa kansankielellä ja 1400-luvun loppuvuosina pyrittiin siihen, että suomalaisseuduille nimitettiin suomea taitavia pappeja. Suomen kirjakielen perustan loi Mikael Agricolan ABCkiria 1500-luvun alkupuolella. Jo aiemmin oli julkaistu joitain kirkollisia ja hallinnollisia tekstejä. Kristofferin maanlaki on ensimmäinen suomennettu laki 1580-luvun paikkeilla, erilaisia asetuksia julkaistiin 1600-luvulla. Vasta 1759 painettiin ensimmäinen suomennettu lakikirja, laki oli toki jo vuodelta 1739. Kiitos Pietari Brahen, saimme suomenkielisen Raamatun v. 1642 (PB oli siitä suuren murehen pitänyt.) Brahella oli viisaana ja kauaskantoisena ajatuksena suomen koululaitosta kehittäessään, että itäiseen maakuntaan saadaan suomea osaavia virkamiehiä.

Ruotsin vallan aikana muu kuin ruotsinkielinen aatelisto ja osin porvaristokin omaksui ruotsin kielen. 1600-luvulla, Ruotsin suurvalta-aikana maamme sivistyneet säätyluokat suurimmassa määrässä ruotsalaistuivat. Se tapahtui kuitenkin askel askeleelta, ja suomen kieli edelleen säilytti jonkunlaisen sijan n.s. sivistyneittenkin kesken. Olojen tasaannuttua erisorttisten vihojen ja vaikeuksien jälkeen 1700-luvulla suomenkielinen väestö kasvoi merkittävästi. Suomen talonpoikien edustajat vetosivat valtiopäivillä tulkkaus- ja kääntämisjärjestelyjen saamiseksi sekä suomen kielen taidon huomioon ottamisesta Suomen virkoja täytettäessä. Turun akatemian opetuskieli oli latina, mutta luentoja saatettiin pitää myös ruotsiksi ja ruotsinkielisiä opinnäyteitä julkaistiin myös. Turun akatemian piirissä virisi 1700-luvun lopussa kiinnostus Suomen kansaan, kulttuuriin ja kieleen (fennofilia) pääjehunaan Henrik Gabriel Porthan. Hän oli kyllä lojaali Ruotsille, arveli, että suomen kieli oli kulttuurin levitessä kokonaan häviävä, niin kuin Länsi-Suomen kehityksessä voitiin jo nähdä.

Intressantti huomio: Turun akatemian ensivuosikymmenillä suomen kieltä käytettiin yleisesti yliopiston piireissä ja täällä opiskelevat ruotsalaisetkin siihen perehtyivät. On säilynyt esimerkiksi ruotsalaissyntyisten opiskelijoiden suomeksi laatimia tilapäärunoja. Yhtenä suomen kielen taitajan mainitsin jo edellisellä kerralla. Pormestarimme pojan Jakob Corten kalevalamittaisehkon suomenkielisen runon Upsalan yliopiston uudelle rehtorille 1674. (eka raahelainen runoilija!)

Edellytykset suomen kielen aseman vahvistumiselle syntyivät 1809. Suomen kielen suosiminen oli yksi keino, jolla suomalaisia voitiin kiinnittää uuteen hallitusvaltaan ja etäännyttää Ruotsista. Suomen suuriruhtinaskunnassa ruotsi pysyi virka- ja hallintokielenä. Yleistäen voidaan sanoa, että edelleenkin säätyläiset puhuivat ruotsia ja rahvas suomea ja ruotsia. Suomalaiset säilyttivät vanhat säätyerioikeutensa, lakinsa ja uskontonsa, jotka yhdistivät Suomen entiseen emämaahan.

Miksi ruotsin kieli sitten sai niin vahvan aseman erityisesti sivistyneistön ja porvariston joukossa, siitä ei varmaan koskaan päästä varmaan selvyyteen, mutta aika yleisesti arvellaan, että suomalaiset olivat kansana sinänsä jotenkin hajanainen ja heikkokin yksikkö, että haluttiin liimautua/leimautua mielisnöyris isoon ja vahvaan emämaahan. Ruotsin valtio ei sinänsä painostanut kieliasiassa. Sivistyneistö omaksui ruotsin kielen, osittain siksikin, että vähänkään korkeampi koulutus oli pääsääntöisesti ruotsinkielistä ja yhteydenpito emämaahan vaati kielitaitoa. Tästä huolimatta käsitys Suomen kansasta erillisenä kansana ruotsalaisten rinnalla säilyi ja sitä vaalittiinkin tietyissä piireissä.

Entäpä sitten Raahessa?

Vaikka Raahen kaupunki eli se Salo perustettiin vasta 1649 oli alueella vanhastaan aktiivista elämää ja kaupankäyntiä, kiitos 1300-luvulla perustetun Salon seurakunnan. Salon satama oli jo keskiajalta vilkas markkinapaikka, jonne purjehti kauppiaita niin emämaasta, Baltiasta ja hansakaupungeista. Salossa asui jo 1500-luvun puolivälistä lähtien varakkaita ja laajalti liikkuneita laivanvarustajia ja maakauppiaita. Alueeltamme on ”maailman sivu” seelattu näppärästi lahden yli kaupantekoon eli harjoitettiin nk. talonpoikaispurjehdusta. Jotta kaupanteko sujuisi halutulla tavalla, oli ainakin kohtalainen yhteinen kieli tarpeen. Tällä yritän todistella, että emme me missään umpiossa asuneet, vaan yhteydet ympäröivään maailmaan oli olemassa. (Arkeologiset kaivauslöydöt muualta Suomesta kertovat, että kauppayhteyksiä on jo varhaisina aikoina ollut roomalaisen kulttuurin vaikutusalueita myöten).

Ajalta ennen kirjoitettuja asiakirjoja, asujaimiston puhuma kieli on arvailua. Paikannimistö kertoo alueen asukkaista jotain. Paikannimien perusteella tiedetään, että saamelaiset ovat asuttaneet Suomea varsin laajalti. Muun asutuksen levittäytyessä he vetäytyivät pikkuhiljaa pohjoista kohti. Pohjois-Pohjanmaan jokisuut ja niiden kauppapaikat houkuttivat jo keskiajalla vierasperäisiä kauppamiehiä (ruotsalaisia, suomenruotsalaisia, germaaneja, karjalais-novgorodilaisia) asukkaikseen. 1500-luvun veroluetteloista näkyy asukkaiden nimissä läntistä ja etelä-suomalaista vaikutusta.

Henki- ja kirkonkirjoista ja muista asiakirjoista on kuitenkin hyvin vaikea arvella pelkän nimen perusteella henkilön alkuperää. Alueemme perusrahvas oli suomenkielistä, mutta niin kuin jo todistelin asukkaita ja vaikutteita on tullut muualtakin. Pekka Toivonen on tehnyt RTH I:seen vuoden 1679 henkikirjojen perusteella päätelmän, että 55% (89hlöä) asukkaista oli suomenkielisiä, ruotsinkielisiä oli 9%, muita 2%, ja äidinkieleltään tunnistamattomiksi jäi 34%.

Eka pormestarimme oli saksalaissyntyinen (Henkka C.), täällä asui myös Brahen lähettäminä ammattimiehiä emämaasta, jokunen skottikin oli joukossa. Iso osa kaupunkiin muuttaneista oli kuitenkin tätä lähialueen suomenkielistä talonpoikaisperäistä kansaa, joista ainakin jokunen oli kaupantekohommissa tullut ruotsin kielen kanssa tutuksi. Kannattaa muistaa, että asukkaita oli alkuvaiheessa parisensataa. Pormestari Corte puhui saksan lisäksi ruotsia asuttuaan vuositolokulla Tukholmassa ja Oulussa. Mitä luultavimmin hän osasi myös suomea, kävihän hän kauppaa seutukunnan talonpoikien kanssa. Mitä enemmän minä tätä asiaa pyörittelen, sitä luontevammalta tuntuu (oi oi vaarallinen mutupäätelmä!), että suomi ja ruotsi olivat kaikille asukkaille ainakin jollain tasolla tuttuja kieliä.

Isonvihan jälkeen Raahessa kaplakoitiin niistä kaupunkioikeuksista, jos muistatte. Kauppias Jaakko Simelius, (tuo ainutlaatuinen riidankylväjä) n.s. vastustuspuolueen eli suomalaisesta puolueen päämies halusi että, Raahen kaupunkioikeudet lakkautettaisiin ja porvaristo saisi muuttaa johonkin toiseen kaupunkiin. tai ainaski Raahen maistraatti lakkautettaisiin ja porvaristo alistettaisiin Oulun maistraatin hallintovaltaan. Tuohon vastustuspuolueeseen kuului iso osa Raahen porvaristosta. Simeliuksen mielestä kaupungin valta muukalaisten tai muukalaismielisten käsissä. (Vihapuhetta viljeltiin jo tuolloin). Muukalaisten kärkipäässä oli Simeliuksen mukaan pormestari Corte (siinä vaiheessa jo kolmas Corte-pormestari ja toinen Suomen maankamaralla syntynyt) ja toinen silmätikku oli kauppias Freitag, joka oli perheineen muuttanut tänne 1700-luvun alkuvuosina. Suurin synti heillä oli se, että pakenivat venäläistä miehittäjää isonvihan ajaksi Ruotsin puolelle, niin kuin muuten suurin osa Raahen porvaristoa. Syynä lakkautuspyynnölle oli isonvihan aiheuttama kaupungin elinkeinoelämän lamaantuminen sekä kaupungin ja porvariston köyhyys, vastustuspuolue halusi päästä maksamasta runsaita palkkoja maistraatille. Puolue ei saanut ajatuksiaan läpi.

Raahessa kaplakoitiin myös jumalanpalvelusten järjestämisestä molemmilla kielillä. Vuonna 1725 maistraatti pyysi tuomiokapitulilta ruotsalaista saarnaa joka sunnuntaiksi, rukoushetkiä joka päiväksi ja katkismussaarnaa joka keskiviikoksi. Piispa ja tuomiokapituli sanoivat, että koska ruotsia puhuvia on vain kymmenesosa kaupunkilaisista (asukkaita 1727 kaikkiaan 382hlöä!!), ei ole syytä vaivata papistoa niin monella saarnalla, vaan papisto saarnaa ruotsiksi silloin kun heille passaa. Rukoushetki piti pitää joka sunnuntaiaamu, mutta kuulijoiden enemmistön kielellä. Ei ollut tarpeen selittää sunnuntain suomalaista saarnaa keskiviikkoisen katkismussaarnan yhteydessä, vaan ruotsalaiset saivat selityksensä jumalanpalveluksen jälkeen sakaristossa. Toivottavinta olisi, että ruotsia puhuvat oppivat niin paljon suomea, että saattavat seurata suomalaista saarnaa kirkossa.

Ruotsinkielisten jumalanpalvelusten todellista tarvetta vaikea arvioida, sillä kieliolosuhteista ei saa täsmällistä kuvaa. V:n 1726 rovastintarkastuksen perusteella ruotsia puhuvat eivät tarvinneet omaa jumalanpalvelusta. Rovasti Nils Mathesiuksen tarkastuksessa Raahen kirkossa oli läsnä seitsemän ruotsinkielistä kaupunkilaista, joista kaksi sellaista, jotka eivät ymmärtäneet suomea.

Ruotsinkieliset jumalanpalvelukset siis tyystin unohdettiin. Tämähän passas suurelle osalle porvaristoa. Alma Söderhjelmin mukaan nuo syntyperältään ja harrastuksiltaan suomalaiset porvarit eivät osoittaneet minkäänlaista hienotunteisuutta ruotsinkielistä vähemmistöä kohtaan ja oikeastaan he pitivät ruotsia tarpeettomana sekä kirkossa että muualla. Papisto tuki heitä ainakin jossain määrin. Korkeampi porvaristo, varakkaammat kauppiaat ja virkamiehet, semminkin pormestari, asettuivat ruotsia puolustamaan. Maaherrojen tuella. Maaherra Frölich kirjoittaa: ”kaupungin asukkaat eivät ainoastaan taida ruotsia, vaan myöskin ruotsalaisen jumalanpalveluksen kautta kasvava nuoriso saa enemmän tilaisuutta kehittyä ruotisin kielen taidossa, joka muuten aikaa myöten häviää, koska sekä opettajat että kuulijat niin vähän käyttäjät tätä kieltä.” Asian vielä noustessa esiin vedottiin siihen, että kaikki kuitenkin ymmärtävät suomea. Maistraatti valitti 1736, että saattaa mennä kuusikin viikkoa ilman ainoatakaan ruotsalaista saarnaa ja se oli haitaksi kaupungin edistykselle, koska hyvien ja varakkaitten kauppiaitten luku ei tätä myötä lisäänny eikä maistraatti voinut hankkia kykeneviä käsityöläisiä; ruotsalaiset eivät halunneet asettua Raaheen, koska ruotsalaisten jumalanpalvelusten pitäminen oli niin epävarmaa. Meneteltiin kuulemma hyvin kohtuuttomasti, koska kaupungissa oli enemmän miehiä, naisia ja lapsia, jotka puhuivat myös ruotsia kuin sellaisia jotka puhuivat ainoastaan suomea.

Kielikysymys vaikutti myös kirkkoherranvaaleihin. Vaalissa oli ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia vastustava ehdokas, joka sai äänet maalaisilta (eikä ehkä ihan rehellisin keinoin). Maaherra esitti, että nyt pitäisi kuitenkin valita semmoinen, joka EI vastusta ruotsalaisia jumalanpalveluksia. No, virkaan valittiin 1737 pappi, joka kannatti ruotsalaisia jumalanpalveluksia. Lopulta sovittiin, että joka pyhäaamu saarnattiin ruotsiksi kello 7 ja suomeksi klo 10. Papeille urakka oli raskas ja välillä ruotsinkielisestä saarnasta luovuttiin. Lisäksi pappi saarnasi paaston aikana keskiviikkoisin kärsimyshistoriasta ja muina aikoina pidettiin ruotsalaisia rukoushetkiä. Edelleen suurina rukouspäivinä oli vuorotellen joko ruotsinkielinen tai suomenkielinen iltakirkko. Nämä kolme ylimääräistä rasitetta poistuivat kyllä jo vuonna 1740. 1700-luvun toisella puoliskolla ruotsalainen jumalanpalvelus tuli tärkeämmäksi, kun Raahe vähitellen ruotsalaistui ja ruotsi tuli valtakieleksi. (RTH II s. 377) 1830-luvulla jumalanpalvelukset järjestettiin Raahen kirkossa niin, että ruotsinkieliset alkoi klo 9. Viisitoista min. sen päättymisen jälkeen alkoi suomenkielinen jumalanpalvelus. Jouluna kirkon ovet avattiin ruotsalaisille klo 6 ja suomalaisille klo 8.

Suuri osa raahelaisista puhui siis kumpaakin kieltä ja ”maalaiset” lähinnä vain suomea. Raahe oli kasvavana purjelaivakaupunkina etenkin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa kohtalaisen riippuvainen Ruotsinmaalaisista kapteeneista, koska raahelaisilla kapteeneilla ei ollut koulutusta ja kokemusta seelaamisesta maailman merillä. OItiin pyöritty vain täällä "sisävesillä", Tanskansuntin sisäpuolella. Laivojen päällystön imussa tänne muutti jonkin verran muutakin meriväkeä Ruotsista ja alan ammattilaisia ruotsinkielisiltä seuduilta. He sitten kotiutuivat, perheellistyivät ja sen myötä ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri levisi ja juurtui. Ruotsista 1800-luvulla muuttaneita on esimerkiksi merikapteeni, sittemmin tupakkitehtailija Johan Leufstadius sekä merikapteeni Isak Gellman Öregrundista. Muita tulijoita on esimerkiksi reipslaakari Johan Petter Westberg.

Raahessa oli kyllä intoa suomenkielisyyteen tai paremminkin suomalaiseen kulttuuriin. Muutama raahelainen oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (per. 1831, yksi perustajista Raahen taannoin piirilääkäri Ticklén) jäsen. Laivanvarustaja, kauppias Zachris Franzen jo vuonna 1834 ja vuonna 1840 siihen liittyivät tullinhoitaja Brunow, pastori Gregorius Gummerus, kruununvouti Hårdh ja räytyjä Johan. Kansalliseepos Kalevala (1835/1849) innoittaa laivojen nimiä keksittäessä heti ilmestymisensä jälkeen.

Söderhjelm kirjoittaa v. 1911 eli asian on vielä tuoreessa muistissa Raahessa, että ennen on puhuttu siitä, kuinka ruotsalainen aines kaupungissa 1800-luvun alussa ja keskivaiheilla lisääntymistään lisääntynyt ja vähitellen miltei ottanut sen haltuunsa. Tämä ei tietystikään tapahtunut syrjäyttämällä suomen kielen, jota kaikki puhuivat. Vuosisadan keskivaiheilla nousi täällä kuten muuallakin suomenkielinen liike, jonka pohjana oli oikeudenmukaisuuden vaatimus, että kaikkien etuja oli pidettävä silmällä. Esimerkkeinä Södis mainitsee suomalaisen kansankirjaston perustaminen, katukilpien muuttaminen (suomalaisetkin nimet mukaan) ja erityisen suomea puhuvan opettajan ottaminen alkeiskouluun umpisuomalaisia varten.

Kouluasiaa vähän takautuvasti

Alkuun nk. lukkarinkoulussa opetettiin lapsille lukutaidon alkeet, muuttuu eräänlaiseksi alkeiskouluksi pedagogiolle; sinne aikovien lasten oli syytä aloittaa alkeisopinnot lukkarinkoulussa tai kotona, jonka jälkeen pedagogion opit olisi helpompi omaksua.

Pedagogiossa opetusta annettiin ruotsinkielellä, varakkaammat oppilaat tai oppilaitten vanhemmat ostivat oppikirjoja Tukholmasta. Koulun varastossa oli myös muutamia lainakappaleita. Useimmat pedagogion oppilaista olivat kaupungin ruotsinkielisen säätyläisten ja porvarien lapsia. Vasta vuonna 1801 kouluun kirjattiin kuusi laivakirvesmiehen poikaa, he saivat opetusta suomeksi. Vuonna 1841 vanhasta pedagogiosta muodostettiin ala-alkeiskoulu, pääsyvaatimuksena oli lukutaito, opetusta annettiin ruotsiksi ja suomeksi. Vuonna 1863 oppilaita 53, heistä 13 oli ruotsinkielisiä. Nk. privaattipuolella kävivät herrasväen lapset. Raahessa oli myös sunnuntaikoulu (al. 1841), joka oli tarkoitettu lähinnä käsityöläisten ja manufaktuuristien kouluttamiseksi eli kisälleille ja oppipojille, jotka olivat viikolla töissä sekä yleensä kaupunkilaisten lapsille.

Lisäksi kouluopetusta sai nk. mamsellikouluissa ja pikkulasten kouluissa. Tärkeä edistysaskel oli Sofia Lybeckerin os. Franzén perustama Lybeckerin köyhäin tyttöin skoulu, jossa opetettiin suomeksi. Oulun läänin ensimmäinen kansakoulu aloitti Saloisissa vuonna 1869 ja Raahessa 1872. Alkuun kansakoulu oli kaksikielinen, mutta ruotsinkielinen osasto loppui oppilaitten vähyyteen vuonna 1903. Ruotsinkielisiä lapsosia varten perustettiin Svenska småbarns skola samana vuonna. Koulu toimi aina vuoteen 1931 saakka.

Fellmanin laivanvarustajaveljesten testamenttivaroin perustettu Brahestads borgare- och handelsskola aloitti toimintansa 1882. Alkuun koulun opetuskieli oli ruotsi. Vivahteikkaan riitelyn jälkeen koulun opetuskieleksi vaihdettiin suomi 1908/1909 ja samassa yhteydessä koulun nimi suomennettiin nykyiseen asuunsa.

Ruotsinkielisiä tyttöjä varten perustettiin Fruntimmersskola vuonna 1881. Kouluun otettiin sittemmin oppilaiksi myös poikia. Tämä yhteiskoulusysteemi herätti kyllä pahennusta! Koulu lopetti toimintansa vuonna 1910.

Kaupunkiimme suunniteltiin perustettavaksi suomenkielistä opettajatarseminaaria. Hanketta vastustettiin ankarasti. Kiitos Wilhelm Rehnbäckin sitkeä lobbauksen opinahjo perustettiin vuonna 1896. Seminaarilaiset asuivat hyyryllä kaupunkilaisten kamareissa. Jotkut raahelaiset ottivat mieluummin vuokralaisekseen mieluummin porvarikoululaisia. Eräskin rouva oli lausunut: ”Pitääkö minunkin, joka olen huoneessani pitänyt ihmisten lapsia, ruveta pitämään seminaarilaisia?” Onneksi asenteet lientyivät ja semiskat saivat asuinsijat.

Se kouluista. Museomme perustaja piirilääkäri Carl Robert Ehrström oli myös innokas suomen kielen kannattaja. Aate tuli jo kotiperintönä. Isä, Kruununpyyn kappalainen Anders Ehrström opiskeli suomea omin päin kieliopin ja sanakirjojen avulla ja oli pahoillaan siitä, että oli suomalainen osaamatta kunnolla suomen kieltä, joka kuitenkin oli Suomen varsinainen kansalliskieli. Vanhin veli Erik Gustaf kuului nk. Turun romantikoihin, joiden tavoitteena oli suomalaisen kansallistunteen ja suomalaisen kulttuurin herättäminen. Hän teki aloitteita, että suomen kieli korvaisi tulevaisuudessa ruotsin kielen suuriruhtinaskunnan hallinto-, kulttuuri- ja koulukielenä. Ruotsinkielisten virkamiesten ja asukkaiden ei toki tarvitsisi omasta äidinkielestään luopua. Toisaalta Erik Gustaf Ehrström puolusti venäjän kielen taidon tarpeellisuutta suuriruhtinaanmaassa, mikä aiheutti epäsuosiota ja hankausta ympäristön ja erityisesti akateemisen nuorison hengen kanssa. Turun Akatemiassa ja sittemmin Helsingissä Aleksanterin yliopistossa opiskellut Carl Robert E. ehdotti opiskelutovereilleen Vapun päivänä 1834, että yliopistosta valmistuneiden pitäisi suorittaa näyte suomen kielen taidosta. Päätettiin, että kokeen voi suorittaa vapaaehtoisesti. 28 nuorukaista allekirjoitti lupauksen suorittaa tutkinnon suomen kielessä ennen yliopistosta eroamista. No eihän sitä tutkintoa monikaan suorittanut, ei ainakaan aloitteentekijä Ehrström eikä tuleva suomen kielen professori M.A.Castrén. Ehrström ei itse koskaan oppinut suomea täydellisen hyvin. Erään muistokirjoituksen mukaan hän kuitenkin vaivojaan säästelemättä sitkeästi opetteli suomen kielen ja pystyi lukemaan suomenkielisiä tekstejä ja puhumaan kieltä, mikä oli ammatin harjoittamisen kannalta jokseenkin välttämätöntä. Ehrström lähetti ystävälleen Elias Lönnrotille erilaisia sanakeräelmiä Lönnrotin sanakirjahankkeita varten ja toimi aktiivisesti suomen kielen puolesta.

Ehrström perusti Tornion piirilääkärinä toimiessaan sinne sunnuntaikoulun eli käsityöläisille tarkoitetun opinahjon. Hän piti paranevaa kansan luku- ja kirjoitustaitoa kansallisen kehityksen ja suomen kielen aseman parantamisen kannalta keskeisenä tekijänä. Kirjeessään 6.3.1866 hyvälle ystävälleen J.V.Snellmanille Ehrström kirjoittaa: ”…Et näytä antavan mitään arvoa ehdotukselleni, että rahvasta olisi opetettava kirjoittamaan, mutta minun vakaan käsitykseni mukaan se merkitsisi kuitenkin suurta askelta eteenpäin. Kirjoitustaidon hankkiminen vauhdittaa tarvetta oikeudenkäyntien pitämiseen ja asiakirjojen kirjoittamiseen suomeksi. Talonpoika oppii kirjoittamaan, hän pystyy saamaan ajatuksensa paperille, hän pystyy hoitamaan kirjanpitonsa, käymään kirjeenvaihtoa, kymmenkunnan vuoden kuluttua hän osaa itsekin pyytää oikeudenkäyntiasiakirjat omalla kielellään kirjoitettuna…” Ehrström suomii kirjeessä erilaisia virastoja ja virkamiehiä, joiden hän katsoo peräti jallittavan lukutaidotonta kansaa. Ehrström oli innokkaasti perustamassa kansakoulua myös tänne Raaheen/Saloisiin. Toimi monin tavoin koulun hyväksi mm. rekrytoimalla opettajan.

1800-luvun lopun tunnelmia

Vuosi vuodelta suomalaisuuspyrinnöt syvenevät. 12.2.1897 maistraatti päätti ottaa suomen kielen kaupungin viralliseksi kieleksi. Erittäinkin vuoden 1899 jälkeen kielikysymys on

vaikuttamassa Raahen sekä julkiseen että yksityiseen elämään ja kieliryhmät joutuvat yhä jyrkemmin toisiansa vastaan. Kaivettiin lähestulkoon poteroita. Ruotsinkielismieliset perustivat Svenska Bildningens Vänner -nimisen yhdistyksen, jonka tarkoituksena on puolustaa isiltä perittyä kulttuuria ja kerätä ystäviä ruotsalaisille sivistyspyrinnöille. Vuokrasivat lukaalin Soveliuksen talosta. Esimerkiksi Aina Frieman oli henkeen ja vereen ruotsalaisen, ruotsinkielisen kulttuurin ja kielen ystävä ja kannattaja. Siksi Ainan ihana nukkekoti varmaankin lahjoitettiin Kansallismuseoon. Raahen museon perustaja Ehrström kun oli kovasti suomenmielinen mies, joten se lienee selitys lahjoituksen tälle suunnalle. Aina ja veljensä Ivar testamenttasivat omaisuutensa Ruotsalaiselle sivistysrahastolle, Uppsalan yliopistolle ja Ruotsalaisen kansakoulun ystäville. Suomenkielismielisillä oli oma klubinsa.

Raahessa ilmestyneet sanomalehdet olivat alusta asti suomenkielisiä. Ensimmäisenä ilmestyi Raahen Sanomat vuosina 1889-1890. Vuosisadan vaihteessa oli useampiakin yrityksiä paikallislehdeksi. Seminaarin ensimmäinen johtaja Kosti Raitio innokas suomalaisuusmies, hän perusti kaupunkiimme Raahen Lehti –nimisen sanomalehden, joka ilmestyi vuosina 1896-1906.

Suomalaisuutta ajavissa sanomalehdissä alkoi näkyä ajoittain kiivastakin hyökkäystä ruotsalaisuuden puolustuksen musertamiseksi. Kissanhännän veto näkyy sanomalehtien jutuissa. Raahelainen porvaristo ei kannattanut Oulun suomenkielistä lyseota, ei antanut rahnaa hankkeeseen. Suomenmielisten mielestä taas ruotsalaista kulttuuria tuettiin enemmän. Raahessa oli vuosisadan vaihteessa asukkaita n. 3000, heistä ruotsinkielisiä oli 100-200 henkeä. Suomenmielisyys valtasi alaa, mutta ruotsinkieliset sitkeästi puolustivat asemiaan. Snellmanin syntymän 200-vuotisjuhlan yhteydessä monet suomalaiset ja raahelaiset suomensivat sukunimensä. Raahelaisten nimilistat julkaistiin Raahen Lehdessä toukokuun 15. ja 17. päivä.

Raahessa puhuttiin ruotsinsekaista murretta pitkälle 1900-luvulle. Joitakuita tämä ihana Raahen murre tuntui aivan puistattavan. Murretta mollaavia lehtijuttuja ja pakinoita näkyy vuosisadan vaihteen paikallislehdissä. Yksi niistä on julkaistu vapunaattona 1897.

RAAHEN LEHTI 30.4.1897 ”Kodin sanasto” ja Raahen suomi

Jutun aluksi kerrotaan, että Werner Söderström on julkaissut kirjasen nimeltään ”Kodin sanasto”, hinta 2 m. 25 penniä. Kirjasen takana oli n.k. Kotikielen Seura Helsingissä. ”Aiheena siihen on ollut se seikka, että jokapäiwäisessä elämässä esiintywien esineiden ja asiain suomenkieliset nimitykset owat olleet kowin ruotsinwoittoisia tai muuten wakaantumattomia; käytetään ruotsista lainattuja nimityksiä tarpeettomasti silloinkin, kun omassa kielessä kyllä löytyisi hywät sanat niitä wastaamaan tai ainakin olisi helppo niitä muodostaa. Juuri tällaisten jokapäiwäisessä elämässä esiintywien ”kodin sanojen” wakaannuttamiseksi ja rikastuttamiseksi on mainittu pikku sanakirja ilmestynyt. Sen toimittajina on pääasiallisesti ollut kaksi suomenkieltä harrastawaa naista, rouwa Ilmi Hallsten ja Lilli Lilius. He owat tällä teoksellaan epäilemättä toimineet suuren palveluksen kaikille niille kodeille, jossa oman kielemme puhtaudelle ja rikastuttamiselle pannan arwoa. Waikka tämä sanasto wastaisuudessa tarvinneekin täydentämistä, on se tässä ensimmäisessäkin muodossaan terwetullut apukeino tekemään äidinkieltämme käyttökuntoiseksi sillä tärkeällä alalla, jota siinä etupäässä on silmällä pidetty.”

Ja sitten aloitettaan raahelaisten moitinta: ”Raahelainen ”räknää”, kun hänen pitäisi laskea; hän ookkaa, kun muut suomalaiset ajelewat; hänellä on ”herskapia” muilla herraswäkeä (wallaswäkeä); ”komes-rootia”, kuin muilla on kauppaneuwoksia; ”roomannia”, kuin muilla on neuwos- eli raatimiehiä. Hänen tawaransa ”kamsiilaantuwat”, kun ne muualla hankautuwat; hänellä on ”systerit” ja ”mosterit”, ”far-muurit” ja ”murmuurit”, kun muilla on sisaret, tädit ja isoäidit (mum-mot). Häntä toisinaan ”förtryyttää”, kun muita yksinkertaisesti waan suututtaa. Hän lähettää Amerikkaan ”preiwiä”, muut kirjeitä; hän on ”frii” ja ”sääkeri”, kuin muualla ollaan wapaita ja warmoja. Hän ”skarwaa”, kun muut jatkawat jne. Hän syö ”löökiä”, muut sipulia; ”muuruutia”, muut porkkanoita; ”koolruutia”, muut lanttuja; ”rööpet-teriä” (mikä ihmeen ihana sana!), kun muut punajuurikkaita (ruot-siksi ”rödbeta”, josta sitten suomalaisen suussa on tullut tuo ihmeen lystikäs ”rööpetteri”, joka merkitsisi lähinmiten ”Punapekkaa”). Seuratkoon tästä wielä muutamia tällaisia äpäräsyntyisiä sananäytteitä, warustettuna wastaawilla oikeammilla nimityksillä.

”Stryykerska” (”ryykkäri”) = silittäjä. (ET:kin ryykää tyykiä tai porstuan kartiineita ryykirauvalla) ”Lyysään” = walaisen. ”Freistaan” = koetan, yritän. ”Krööni” =wihriä. ”Pruuwi” = näyte (koulupoikain ”pruuwi-kirjoitukset” tai ”pruuwi-laskut” siis näyte- eli koe-kirjoituksia j.n.e. ”Raastupa” = raatihuone. ”Skooli” = malja. ”Talrikki”= lautanen. ”Pryynään” = käristän, paahdan. ”Jillaan” = hywäksyn. ”Seeli” = purje. ”Teekat” = tikapuut. ”Retari” = laiwan-isäntä. ”Uurmaakari” = kelloseppä. ”Tyyrmanni” = perämies. ”Kippari” = laiwuri. ”Töti” = tukewa. ”Paakari” = leipuri. ”Timperi” = kirwesmies. ”Onka” = höyry. ”Prännäri” = paahdin. ”Uunöödi” = tarpeeton. ”Pläkkihoorna” = mustetolppo. ”Brinka” = rintakappale, rinnuke. ”Siukka” = kipeä. ”Soosi” = kostike. ”Jästi” = hiiwa. ”Rotuaari” = jalkakäytäwä, (katukäytäwä). ”Tikkelpääri” = karwiaismarja j.n.e. j.n.e. Luetteloa woisi jatkaa wäsyttämiseen asti.

Toimittaja jatkaa: Herraswäki puhui ruotsia ja käytti ruotsalaisia sa-noja suomalaisiakin puhutellessaan ja nämä kaikkein nöyrimmästi ottiwat ne oikein herrasjanoisina wastaan. Mutta meillä suomalaisilla on tähän asti myöskin ollut erinomainen taipumus halweksia kaikkea omaa ja ihailla wierasta. Niinpä meidän mielestämme nuo wieraat sanatkin owat tuntuneet ”fiinimmiltä” kuin omat sanat.

Siten on paljon turhamielisyyskin ja oman kanssallisuutemme ja kielemme halpana pitäminen ollut syynä siihen, että meille on tullut niin wiljalti tällaisia wieraita sanoja kieleemme samoin kuin myös ruotsalaisia sukunimiä supisuomalaisille henkilöille. Nykyinen aika on alkanut kieltämme jalostaa, warustaa sitä omilla sanoilla, missä wieraat sanat owat tarpeettomia. Ja tähän hywään pyrintöön sopisi meidänkin täällä Raahessa oikein sydämen halulla liittyä.

Tällä kaikella emme tietysti ole tahtoneet wäittää, että kaikki wierasta alkuperää olewat sanat olisiwat käytännöstä poistettawat. Löytyy esim. koko joukko niin sanotuita kansainwälisiä siwistyssanoja, joita joka kielessä täytyy lainattuna käyttää ja joita ilman mekään emme voi tulla toimeen. (esim. ”senaatti”, ”kapteeni”, ”tohtori”, ”lehtori”, ”apteekki”, ”professori”, ”insinööri” ja monilukuiset muut). Ja onpa kieleemme monet ruotsalaisetkin sanat jo niin syöpyneet, saaneet niin sanoaksemme kansalaisoikeuden suomenkielen alalla, että niitä olisi turha ruweta pois karsimaan. (Sellaisia ovat esim. ”katu”, ”tali”, ”peili”, ”lamppu”, ”hylly”, ”tuoli” j-n-e-) Mutta kaikki sellaiset sanat, joille löytyy hywät wastineet omasta kielestämme tai joille sellaiset wastineet on helppo muodostaa, joutawat käytännöstä pois, sen parempi, jota pikemmin. Mutta hywän asian harrastusta tähänkin tarwitaan, ja tarwitaan etupäässä tajuntaa siitä, että olemme – Suomalaisia.”

Jos palataan sinne valtiollisiin asioihin, niin tuossa edellisen vuosisadan vaihteessa suomen kielen asemasta väännettiin useampaan otteeseen. Routavuosien aikaan esitettiin vaatimuksia venäjän kielen laajempaan käyttöön. No, me tiedämme, kuinka hyvin se onnistui. Vuoden 1902 kieliasetuksen mukaan suomi sai virallisen kielen aseman ja tuli yhdenvertaiseksi ruotsin kielen kanssa. Siitäpä se suomenkielistyminen sitten pikkuhiljaa vahvistui.

Ja takaisin Raaheen: Muistan hämärästi jostain 1960-luvun lopusta kesäisen päivän Hassisen kaupassa, jossa aina asioimme. Siellä oli asiakkaina pari huolellisesti pukeutunutta vanhempaa mammaa, rouvashenkilöä, molemmilla somat kesähatut harsoineen ja vaaleat hanskat käsissä. Kyllä piti höristää korviaan, kun ei meinannut saaha tolokkua, mitä tätit puheli. Äiti sitten sanoi, että nuo fiinimmät rouvat puhuivat ruotsia. Sen koommin en oo tainnut ruotsia pahemmin kaupassa tai kadulla kuulla. Tätä nykyä ruotsia kotikielenään puhuvia taitaa Raahessa olla pari, kolme henkeä.

Ruotsin kielen vuosisatainen vaikutus kuuluu puheessamme edelleen, harmillisesti vähenevässä määrin.