Naisen eloa entis-Raahessa
Entis-Raahessa, niin kuin varmaan muissakin merikaupungeissa, merimiehet olivat kovasti tyttöjen suosiossa. Noissa merenkulkijoissa oli jotain samankaltaista taianomaista vetovoimaa kuin nykyään esim. muusikoissa, kuulemma. Talvisaikaan, kun laivat seelasivat maailman merillä, Raahen neitokaisille kelpasivat kyllä tanssikavaljeereiksi ja riiustelukumppaneiksi kaupungissa asustelevat renkipojat, sepänsällit tai muut maajalassa elelevät. Mutta ootahan vaan, kun laivat palasivat vesien vapauduttua ja joku kaupungin pikkupojista laitettiin asialle viemään merimiesten tulotanssien kutsuja, unhottuivat maakravut oitis. Kyllä ne meripojat vaan oli niin ihania!
Kaikilla tytöillä oli kyllä hyvinkin tarkasti tiedossa, minkälaista oli merimiehen vaimon elämä, yksinäistä ja huolen ja työn täyteistä. Vihille ei kuitenkaan heti törmätty, vaikka tiedossa oli, että se Jaako lähtee viimeistään syksyllä taas uudelle reissulle ja hyvässä lykyssä palaa vasta kolmen vuoden päästä. Toisinaan saattoi käydä ”vanahanaikasesti”, että Kaisalla alkoikin maha kasvaa, vaikkei papin aamenta oltu kuultukaan. Aviottoman lapsen saaminen oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin helppo juttu. Tyttö joutui lapsen syntymän jälkeen kirkkoon papin ripitettäväksi salavuoteudesta ja usein myös kirkkoon nk. mustalle penkille istumaan. Taru saattoi useinkin päättyä onnellisesti, kunhan se Jaako ensin palasi sieltä reisultansa ja vei Kaisansa vihille ja tunnusti lapsen omakseen. (Jos Jaako ei vaikka palannutkaan, oli Kaisalla kirkonkirjoissa ikuinen merkintä q eli qvinnoperson tai dejan, jotka merkitsevät au-lapsen äitiä ja niin ollen lähes automaattisesti löyhätapaista naista)
Ja meleko varmasti Jaako taas syksyn tullen lähti reisun päälle ja Kaisa jäi lapsen kanssa kaipaamaan, niin kuin niin monet muutkin merimiehen muijat. Hyvä jos preivi tai kaksi sieltä maailmalta tuli kotiin koko reisun aikana. Onneksi varustajan konttorista saattoi jotakin tietoa saada tai muitten merimiesten vaimoilta. Merellä vaanivat monet vaarat, myrskyt, haaksirikot, raa’alta tippumiset, trooppiset taudit, satamatappelut. Onnettomuuksista ja ikävistä uutisista tuli kyllä tieto hyvinkin nopeasti. Eikä siinä auttanut haikailla ja murehtia, vaimon piti huolehtia perheen perusrutiinien pyörityksestä. Naisten vastuulla oli perheen selviäminen päivästä päivään.Kodin lisäksi tavallisten merimiesten vaimoilla oli melkein pakko olla joku työpaikka, kuka kävi pyykkäämässä kuka palvelijana tai seelinompelijana tai lossaajana l. laivan lastin purkajana. Työpäivät olivat pitkiä, kymmenen tuntia ei ollut vielä paljon mitään. Monet kävivät vielä iltasella leipomassa, pyykillä tai muissa töissä porvarishuusholleissa. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, lauantai oli pikkusen lyhyempi päivä ja pyhähän oli tietenkin vapaata. Silloin pyykättiin ja paikattiin ja tehtiin niitä omia huushollihommia. Lepopäivää ei siis ihan kokonaan pyhitetty. Lapset olivat yleensä päineen, isoin paimensi pieniä tai jos vanha äiti tahi anoppi oli kopellaan, hän hoiti lapsia, tai lähinnä se lienee ollut sitä, että vahti ettei tapahtunut mitään suurempia vahinkoja. Toisella kymmenellä olevat lapset lähtivätkin sitten jo työelämään, tytöt vaikka lapsenpiioiksi ja pojat merille. Merimiehen vaimo sai kyllä aina määrän perästä hakea merimieshuoneen konttorista (eli meijän nykyiseltä Pakkikselta) osan miehensä palkasta perheen elatukseksi, ettei onneksi aivan tyhjän päällä oltu.
Jos sitten sattui rakastumaan kapteeniin (niin, jos oli joku röökynä tai mamselli), niin saattoi lähteä miehensä mukaan laivalle. Raahestakin tiedetään useampia tällaisia rouvia. Esimerkiksi yksikin pariskunta lähti parin päivän päästä vihkimisestä seelaamaan raahelaisella fregatilla. Perheen esikoinen syntyi joulukuussa 1876 matkalla Bristolista Philadelphiaan. Toinen poika syntyi toukokuussa 1878 Shieldsissä eli Newcastlessa laivassa, ei maissa. Aatelkaapa sitä pyykkäystä ja muuta vauvan elämään liittyvää niissä olosuhteissa! Steriiliys oli kaukana. Merimiehet, siis miehistö eivät kyllä tykänneet naisväestä laivassa, heidän mielestään se toi huonoa onnea paatille. Vaimoihmisen elo ja olo laivalla oli kovin rajattua. Kapteenin hytistä tai kajuutasta ei pahemmin lähdetty kannelle saatikka miehistön tiloihin. Ja voi vain kuvitella, miten vaarallista pienen lapsen kanssa olisi laivassa ollut.
Monesti olen tässä viranhoidossani sitä aikakonetta kaipaillut, mutta entä jos sillä ei enää pääsisikään takaisin tähän aikaan? Jäisin sinne melekeen sokiana toikkaroimaan, seppä-Pelekosen jäläkeläinen.
Blogikirjoitus julkaistiin alunperin 8.3.2016.