Asuinsija 

Johan Fellmanin (1781–1870) ja veljensä Baltzarin (1789–1862) asuivat, niin kuin tiedämme, samassa huushollissa nykyisen Brahenkadun varrella. Baltzarin vuonna 1836 laatimasta palovakuutuskirjasta selviää, että talon toinen siipi oli valmistunut v. 1811, ja toinen siipi rakennettiin 1834. Heidän syntymäkotinsa tuhoutui kaupunkipalossa lokakuussa 1810 ja äidin, Maria Fellmanin johdolla rakennettiin uusi kotitalo samoille tanhuville. Talo kuului Baltzar-veljelle (1789–1862) ja taloutta hoiti heidän naimaton sisarensa Sara (1783–1858). Johan oli aikoinaan lainannut Baltzarille melkoisen summan rahaa ja keskinäisen sopimuksen mukaan Paltsun ei tarvinnut maksaa sitä takaisin, vaan Johan sai vastineeksi asua ja elää Baltzarin huushollissa. Sara sai huushollaustaan vastaan ylöspidon ja jonkinlaista palkkaa. Nuorena heikkomieliseksi tullut veli Frans (1794–1856) asui pihapiirissä kalteri-ikkunaisessa tuvassa.  

Muisteluksen mukaan asunrakennuksessa ei ollut tampuuria eli lämmitettyä eteistä. Porstuasta, siis kylmästä eteisestä johti ovi saliin ja toinen Baltzarin kamariin, sieltä pääsi ovesta Johanin huoneeseen. Kummassakin kamarissa oli yksi ikkuna nyk. Brahenkadulle päin. Baltzarin kamarista johti ovi myös saliin. Sen takana oli kaksi kamaria, Saran neitsytkammio ja förmaaki (nk. pikkusali tai arkiolohuone). Keittiö oli mallia alakööki, eli sijaitsi pihassa erillisessä rakennuksessa. Talon kaikki huonekalut, tavarat, keittiövälineet ynnä muut kilut ja kalut kuuluivat Baltzarille, mutta olivat tietenkin kaikkien käytössä. Museotantin arkistossa olevan Paltsun palovakuutuksen mukaan portin toisella puolella oli puotirakennus, pihapiirissä oli muiden rakennusten joukossa mm. pakaritupa ja pryky eli panimotupa kuparipannuineen. (Päärakennusta on hieman laajennettu vuonna 1902, se selviää maistraatin arkistossa olevasta rakennuspiirustuksesta.) 

Jämptit elintavat 

Fellmanin huushollissa joka ikinen päivä alkoi kello neljä tarjotulla aamukahvilla. Aamiainen syötiin kello kahdeksan, päivällinen puolenpäivän aikaan, kahdelta nautittiin iltapäiväkahvit ja iltaruoka oli kello seitsemän. Kaikki kaffet ja ateriat nautittiin salissa. Saran kuoleman jälkeen veljesten silloinen puukhollari Lars Fredrik Leufstadius muutti häneltä jääneeseen huoneeseen ja otti vastuulleen taloudenhoidon. Varsinaisista huushollihommista vastasi Larsin sisko Anna Helena Leufstadius palvelusväen avustamana. Oletettavasti myös Saralla oli piikoja apunaan. Muistelija arveli erheellisesti uuden huushollerskan olleen Larsin vaimo, mutta siskohan se oli. Ja niin kuin arvoisat museuumiblogin lukijat muistavat, käskivät veljekset Lars Fredrikkiä pudottamaan f-kirjaimen pois sukunimestään, ja niin tapahtui. Käykääpä vaikka Haaralassa se toteamassa. 

Tapoihin kuului, että joka sunnuntai käytiin ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa. Johan lähti kirkolle heti, kun ensimmäinen kutsukellon kumahdus kuului. Hän oli jo kirkonmäellä, kun Baltzar lähti touhottamaan kirkolle. Viisi minuuttia hänen jälkeensä lyllersi Sara matkaan. (Kulkemista kuvaavat verbit ovat muistelijan käyttämiä (lunkade=touhotti ja rultade=lyllersi). Jostain syystä sisarukset eivät koskaan istuneet samassa penkissä, vaan jokainen omalla tahollaan. 

Luonteenlaadut 

Sara oli kuulemma oikein hyväntuulinen ja puhelias, niin kuin Baltzarkin. Johan taas oli tunnettu vähäpuheisena, milteipä sulkeutuneena, joka ei vastaantulijoita pahemmin noteerannut. Johan oli luonteeltaan ylpeä, omapäinen ja taipumaton. (Paulaharjulle joku muistelijoista sanoikin, että yrmeähkö ”Velemannin katteini” olisi sopinut sotalaivan kapteeniksi.) Kahden kesken, läheistensä kanssa tai valitussa seurassa hän saattoi olla osallistuvampi, varsinkin, jos puhe koski taloutta tai politiikkaa. 

Sisarukset osallistuivat hirmuisen harvoin mihinkään tilaisuuksiin taikka illanviettoihin. He eivät koskaan järjestäneet minkään sortin kalaaseja, mutta ottivat kyllä heille tulevan vieraan sydämellisesti vastaan. Vierasta kestitiin runsaasti kahvilla ja Saran hyvillä kakkusilla ja tarjottiinpa veljesten espanjalaisia ja italialaisia viinejäkin. Isäntäväki piti huolen siitä, että huomio pysyi tarjoiluissa enemmänkin kuin heissä itsessään tai heidän asioissaan. 

Jokainen hädänalainen, apua pyytävä sai heiltä avun. Fellmanit harjoittivat hyväntekeväisyyttä monialaisesti, hissuksiin, siitä numeroa tekemättä. Muistelija kertoo, kuinka hän poikavuosinaan monena joulu- ja uudenvuodenaattona hiiviskeli Fellmanin Brunte-hevosen ja Jussi-rengin perässä, kun nämä lähtivät viemään lahjoja kaupungin ”kainoille köyhille”.  (Alkuperäisessä tekstissä on käytössä pauvrex honteux -termi, joka saattaa tarkoittaa köyhiä, jotka eivät häveliäisyyttään uskaltaneet pyytää taloudellista apua tai köyhtyneitä s.o. asemansa menettäneitä säätyläisiä). Brunte-heppa hipsutteli lähes äänetönnä, aivan kuin olisi tiennyt olevansa salapuuhissa. Talon uskollinen palvelija Jussi laski hipihiljaa jauhosäkin yhteen eteiseen, sokeritopan toiseen jne. Toisinaan koko lasti saatettiin tyhjentää yhteen paikkaan ja kotoa haettiin lisää. 

Veljekset arvostivat ja ymmärsivät opiskelun merkityksen, mikä oli sen ajan Raahessa harvinaista. He myös avustivat joitakin köyhiä opiskelijoita rahalainoilla. Usein tuo laina sitten ”unohdettiin” periä takaisin. Muistelija oli nähnyt Johanin kirjekonsepteissa eräälle taannoiselle opiskelijalle lähes hellään tyyliin, siis Johanille tyystin poikkeuksellisesti, kirjoitetun kirjeen, joka liittyy Baltzarin antaman lainan korkomaksuun. Baltzar, opiskelijan kummisetä, oli jo kuollut ja tunnollinen opiskelija lähetti korot veljelle. Johan kertoi Baltzarin vakuuttaneen häntä, ettei varoja pyydetä maksamaan takaisin ja Johan halusi ehdottomasti palauttaa korkomaksun ja velkakirjan opiskelijalle, jotta lupaus tulisi kuitatuksi. 

Uskontoa ja politiikkaa 

Nimimerkki Kr. oli vakuuttunut siitä, että Johan Fellman oli vilpittömän hurskas, mutta hän ei ollut puhdasoppinen luterilainen. Johan ei kovin hevillä antautunut keskusteluun uskonnollisista aiheista. Hän seurasi aikaansa tässäkin asiassa, luki mielellään saksalaisia, englantilaisia ja ruotsalaisia kirjailijoita, jotka ”saarnasivat” uskonnonvapauden puolesta. Joskus vilautti aatoksiaan näistä henkilöistä, heidän mielipiteistään ja ponnisteluistaan. (Museotantti pohtii, mahtoivatko Johan Fellman ja Matts August Sovelius olla kamuja, ainakin tämä suhtautuminen uskontoon ja tieteeseen yhdistäisi. Museuumiblogi Matts August muistoissamme). 

Politiikassa Johan F. oli ultraliberaali. Hän piti Englannin ja Ruotsin valtiomuotoa edelleen mallikelpoisena, mutta näki molemmissa kovastikin kehitettävää. Asenne Englannin politiikkaa kohtaan koki kovan kolauksen 30.5.1854 amiraali Plumridgen tuhotyön jälkeen. Fellman sanoi engelsmannien vierailun olleen niin epäjalo kuin epäviisaskin. Ruotsia hän rakasti kuolemaansa saakka, kävi Tukholmassa vielä 85-vuotiaana. Gävlen suuri kaupunkipalo vuonna 1869 järkytti häntä sydänjuuria myöten. 

Fellmanin veljekset kuuluivat vuosina1836-43 ”lehtipuulaakiin”, joka tilasi lähes kaikkia Suomessa ilmestyviä lehtiä sekä ruotsalaista Aftonbladetia. Huomion arvoista on, että Aftonbladetin maahantuonti oli tuolloin kielletty, sitä salakuljetettiin Tornion kautta. Postiljooneilla oli kuulemma ylimääräiset laukut, jotka sisälsivät suuria määriä k.o. lehtiä Ouluun, Raaheen ja etelämmäskin. Aftonbladetin numerot säästettiin, sidottiin vuosikerroiksi ja Johan Fellmanin kuoleman jälkeen osa lahjoitettiin Helsingin yliopistolle, ylijääneet jäivät jakamatta. (Missä lienevät, pohtii museotantti) 

”Puulaakiin” kuuluivat Baltzar ja Johan, heidän siskonsa rouva Maria Granberg, kauppias Nils Friemanin leski Maria Lovisa (os. Tveman), vanhat mamsellit Sara Freitag ja Brita Palin sekä muisteluksen kirjoittaneen Kr:n äidinisä raatimies Johan Frieman, joka hoiti lehtien tilauksen ja jakelun. Kyseinen Kr. eli Johan Kristian Svanljung hoiti lehtien juoksuttamisen tilaajalta toiselle pientä maksua vastaan. Baltzar maksoi luonteelleen tyypillisesti aina reilusti yli sovitun taksan. 

Siitä huolimatta, että Johan F. rakasti Ruotsia, hän oli isänmaallinen mies. Hän kuulemma vihasi nuorsuomalaisten ponnisteluja, ne johtivat hänen mielestään itämaisen ylivallan edistämiseen. Käytetty kieli oli hänen mielestään sivuseikka. Johan puhui sujuvasti suomea, ruotsia, englantia sekä saksaa. Jos hänellä olisi ollut päätäntävaltaa Suomen kohtalosta neuvoteltaessa, olisi maa epäilemättä harpponut jättiaskelin eteenpäin, sillä sen onni, vapaus ja kunnia olivat syvällä sydämessään. Hän oli lämmin ja harras tiedon ja koulutuksen ystävä. Näitä kahta tekijää hän piti tärkeimpinä, ellei tärkeimpänä tekijänä kansan edistykselle ja edisti sittemmin asiaa omalta osaltaan kaukonäköisellä ja kauaskantoisella lahjoituksellaan. 

Jämpti ja koreilematon 

Johanin käytös oli muistelijan mukaan yksinkertaista ja siivoa eli ilmeisesti konstailematonta, mutta tolokkua, ja hänen puheensa oli jämptiä ja päättäväistä. Hän teititteli jokaista ja halusi itse tulla puhutelluksi samoin. Keskusteluissa hän ei kiivastunut koskaan ja kuunteli arvosteluja yhtä mielellään kuin niitä antoi. Jos hän joutui tekemisiin päällepäsmärin kanssa, tyrmäsi hän päsmärin niin puheissa kuin kirjoituksissaankin mitä purevimmalla satiirilla ja musertavimmalla ivalla. Hänen kirjekonsepteistaan löytyy näistä todistuskappaleita.  Vahva oikeudenmukaisuus ja sanansa pitäminen kuuluivat hänen periaatteisiinsa. Hänen elintapansa olivat moraaliselta kantilta aina esimerkilliset. 

Vanhojen raahelaisten mukaan hän olisi joskus ollut onnettomasti rakastunut, mutta muistelijamme ei ole pystynyt selvittämään asian toden peräisyyttä. Johan kyllä vältteli naisten seuraa parhaansa mukaan. Johan oli kuulemma nuoruudessaan ostanut Tukholmassa sikarikotelon, jonka kannen sisäpuolen kuvaa hän tarkasteli vasta myymälän ulkopuolella. Huomattuaan, että siinä olleen naisen rintakuvan, hän pisti kotelon taskuunsa ja säilytti koteloa sikareineen piirongin laatikossa kuolemaansa saakka. Kuva muistutti kuulemma kovasti erästä kukkeutensa vuosia vuosisadan vaihteessa elänyttä, kauan sitten edesmennyttä rouvaa Oulussa. 

Johan F. vihasi kaikkea ulkoista prameutta ja halveksui arvonimiä ja ritarikuntia. ”Eikö teitä hävetä kanniskella tuommoisia narrien ja lasten krimskramssuja?” kysyi hän kerran nuorelta virkamieheltä, joka oli tullut pyytämään pientä vippiä koristautuneena vasta saamallaan sotamitalilla. Toisaalta hän itse säilytti saamaansa Tukholman Isänmaalisen seuran mitalia kuin kallisarvoista pyhäinjäännöstä. 

Tyhjät kohteliaisuudet eivät myöskään olleet hänen makuunsa. Viimeisinä vuosinaan ajatti hän partansa useamman kerran viikossa eräällä vanhalla merimiehellä. ”Kuinka voitte?” oli merimiehen kysymys, kun hän ensikerran saapui sinne. Jonkun ajan kuluttua Fellman vastasi ”Hyvin”, mutta lopulta lisäsi: ”Kuulehan ystäväni! Sovitaanko, että tästä lähtien ette kysy kuinka voin. Joka kerta, kun terveydentilassani tapahtuu muutoksia, minä kerron kyllä teille.” 

Vastuu läheisistä 

Niin kuin tiedämme, Johan aloitti uransa tyhjin käsin. Viisikymppisenä kuollut isä ei jättänyt jälkeensä varallisuutta. Johan sai huolehtiakseen äitinsä ja nuoremmat sisaruksensa. Johan tienasi perämiehenä ja kapteenina, äiti jatkoi miehensä kauppaa pienemmässä mittakaavassa, eteenpäin mentiin ja säästöjäkin kertyi. Äiti, Maria Fellman kuoli vuonna 1827. Johan avusti veljeään Baltzaria tämän liiketoimien alkuvaiheessa (kuten jo kävi ilmi). Oulussa asuva veli Jakob aiheutti Johanille ja Baltzarille niin pääoman menetyksiä kuin huoltakin. Muistelijan mukaan aihe oli liian arkaluontoinen muisteluksessa tarkemmin selostettavaksi. (Hetihän tämmöinen alkoi museotanttia kiinnostaa, oliko syy jotenkin skandalöösi?) Heikkomielisestä Frans Didrichistä huolehdittiin hellästi sisarusten ja aina lähettyvillä olevan hoitajattaren toimesta. 

Johan teetti arkkunsa pian Baltzarin kuoleman jälkeen. Hän määräsi, että hänet haudataan Baltzarin viereen, kahden kyynärän päähän. Määräystä ei kuitenkaan voitu millilleen noudattaa, sillä hautojen välissä oli iso kivenmöhkäle, jota ei voinut poistaa. Veljekset lepäävät nyt kolmen kyynärän päässä toisistaan. Johan määräsi myös yksinkertaisen hautapaasien muodon ja niiden tekstit. Myös komeat kukkalaitteet hautajaisissa kiellettiin, asiallinen havukranssi piisasi. Porvarikoululaiset käynevät yhä vieläkin viemässä veljesten haudalle yksinkertaisen kauniin havukranssin Johanin syntymäpäivänä neljäs syyskuuta.