Pönkkähameet, lasi-ikkunat ja muut verotettavat ylellisyydet

Teemme tiettäwäxi, että Me olemma murheella hawainneet kuinka iso-elämä ja ylönpalttisuus erinomattain näinä wiimmeisinä aikoina on niin peräti ylikäden saanut että ne löyttään enimiten kaikisa huoneisa, ja on sen kanssa nijn kauvas tultu että moni pitää sen yhtenä luultuna kunniana, että elää isolla, paljonmaxawaisella ja ylönpalttisella tavalla, ja että usein se köyhempi ja halvempi taistelee edusta siinä asiassa sen rikkaamman ja isommasa arwosa olevan kanssa… Kaikkein Kansakuntain Historiat eli entisten aikain Muisto-Kirjat todistavat, että nijn kauvan kuin tasainen elämä ruasa, juomasa ja vaatteisa, on pidetty hyvinä avuina heidän tykönäns niin he owat aina rikastuneet, saaneet enämän woimaa ja tulleet suurempaan arvoon, mutta sitä vastaan, kusa isoelämä ja ylönpalttisuus on saanut ylikäden, nijn ovat tavat tulleet turmelluxi, ja sama Kansakunda on joutunut suurimpaan köyhyteen, ylönkatzeseen, viheliäisyteen ja häpiällisimpään orjuteen…Mutta jos valitettawasti Meidän Alammaistemme seasa löydyis senkaldaisia epäkelvattomia, jotka ajattomasta rakkaudesta prameuden eli herkullisen elämän tähden tahtoisit pyrkiä sen perään , että omalla kaipauxellansa ja Valtakunnan tuntevalla vahingolla elää ylönpalttisuudesa ulkomaan Kaluin kanssa, ja tehdä luvatointa salakauppaa muiden Maakuntain rikastumisexi ja Isänmaan hävittämisexi, nijn ei mahda yksi senkaltainen ikänänsä toivoa armoa, vaan oleman sen rangaistuxen ala annettu, kuin säätty on. 

Nämä ovat otteita kuningas Adolf Fredrikin v.1756 antamasta ylellisyysasetuksesta (kieliasua hieman yxincertaistettu). Kruunu eli valtio oli kovasti huolissaan siitä, että kansa viehättyisi ulkomailta tuleviin ihmeellisyyksiin haluten niitä omaan käyttönsä ja sen myötä turmeltuisivat ja ajaisivat lopulta koko valtakunnan turmioon. Tuhon estämiseksi ja kansalaisten suojelemiseksi laadittiin kaiken sorttisia lakeja ja asetuksia. 

Vuoden 1664 ylellisyysasetuksessa porvaristo ja papisto jaettiin säätyjen sisäisiin luokkiin, jotka erotettiin toisistaan muun muassa pukeutumisella. 1700-luvun asetuksissa säädökset koskivat sitten kaikkia kansalaisia, sillä rahvaan vaurastuessa ja kulutuksen kasvaessa oli syytä kohdentaa uusia asetuksia myös heihin. Säädettiin veroja muun muassa hienoista puvuista, teestä, kahvista, makeisista, tupakasta, taskukelloista, ajoneuvoista, ikkunoista jne. Näitä asetuksia tarkennettiin ja päivitettiin tämän tästä. Tässä muutama esimerkki eli eksemplaari:

Peruukkivero 

1500-luvulla täit olivat ihmisten riesana, siihen tuli apuun peruukki. Täiongelmaa saatiin hillittyä ajelemalla pää kaljuksi ja pistämällä peruukki päähän. Ranskan kautta peruukkimuoti levisi 1600-luvun kuluessa kaikkialle sivistyneeseen maailmaan. (Ei mikään uusi keksintö, peruukkia käytettiin jo muinaisessa Egyptissä.) Peruukkia käyttivät säätyläiset, varakkaat porvarit, virkamiehet sekä papit, ei tavallinen kansa. Naisten peruukeista tuli yhdessä vaiheessa suuria, jopa metrisiä hökötyksiä, joita saattoi koristaa linnunpesä tai laivan pienoismallikin, virittelyllä ei ollut mitään rajoja.

Peruukin luettiin ylellisyydeksi, tuhlailuksi ja tuon kouhotuksen hillitsemiseksi sen käyttöä alettiin verottaa. Ruotsi-Suomessa peruukinkäyttö tuli veronalaiseksi vuonna 1710. Tuolloin 1700-luvulla peruukkeja alettiin puuteroida. Peruukkipuuteri oli yleensä valkoista, toki harmaata ja mustaakin käytettiin jonkin verran. Vaalealla puuterilla ehostettiin myös kasvot, sukupuoleen katsomatta. Puuterin käyttö katsottiin sekin ylellisyydeksi ja sen käytöstä verotettiin. Peruukkien verotus lakkasi jo 1750-luvulla, muuta puuteriverotus säilyi. Raahessa oli vuonna 1750 kaikkiaan seitsemän puuterin tupsuttelijaa, heistä kuusi oli miehiä.

(1700-luvulla trendisetteriheput istuksivat muodikkaissa vaatteissaan taiten puuteroitu peruukki päässään ajan uutuusmestoissa eli kahvihuoneissa diskuteeraamassa. Tukholman ensimmäinen kaffehuone avattiin jo 1708. Turkuun kahvihuoneet tulivat pikkuhiljaa 1740-luvulta lähtien.)

Pönkkähamevero

Ruotsi-Suomessa 1700-luvun alussa pönkkähametta pidettiin merkkinä ylellisyyshimosta. Vuoden 1731 ylellisyysasetus oikeutti vain ylhäisimmät naiset käyttämään pönkkähametta. Koska oli vaikea erottaa, kuka oli ylhäinen ja kuka alhaisempi, niin määrättiin pönkkiksen käytöstä yhden taalerin vero, sillä erotettiin jyvät akanoista. Käytön ulkopuolelle rajattiin rahvaannaiset, palvelusväki ja sotilaiden vaimot. Vuonna 1732 Raahessa pönkkähameveroa maksoi 9 naishenkilöä, seuraavana vuonna ei yksikään, mutta 1734 oli yksi pönkkähametta käyttänyt matami tai mamselli. 

Vuoden 1731 ylellisyysasetuksessa säädettiin, että pönkkähameet saivat olla ylävanteen kohdalta korkeintaan 2½ kyynärää eli noin 150cm ja ala-vanteen kohdalta 4½ kyynärän laajuisia eli noin 270 cm. Säädöksistä huolimatta hameet kuitenkin laajenivat. Vuoden 1746 ylellisyysasetuksessa pönkkähameet tuomittiin jälleen kaikkein vahingollisimmaksi pukuylellisyydeksi. Naiset eivät kuulemma päässeet sisään repimättä ovenpieliä.

Pukeutuminen oli muutenkin tarkasti ohjattua. Määriteltiin soveliaat mallit ja kankaat niin miesten kuin naistenkin puvuille ja tietysti eri säädyille. Korkein maksu meni kulta- ja hopeavaatteista, kukallisista yms. silkkikankaista ja ulkomaisesta sametista. Miesten vaatetuksesta annettiin asetuksia naisten pukua useammin, mutta muistutukset soveliaasta pukeutumisesta koskettivat useimmiten naisia, etenkin piikoja. Alempisäätyinen ei saanut käyttää ylempisäätyisille kuuluvaa asua tai asustetta. Piti pukeutua säädyn mukaisesti eli säädyllisesti. Palkolliset saivat käyttää vaatteiden valmistukseen ainoastaan kotimaisia kankaita ja säätyläistenkin pukeutumista rajoittivat tiukat tuontikiellot. Laittomia pukuja oli rangaistavaa sekä valmistaa että käyttää.

Lasivero 

Ruotsi-Suomeenkin säädettiin 1700-luvun alkupuolella lasivero, ja se hidasti lasi-ikkunoiden yleistymistä täällä. Ikkunalasin edeltäjä ja korvaaja olivat erityisesti maaseudulla esim. jonkun eläimen virtsarakosta tai muusta sisuskalusta tehty kalvomainen ikkuna, josta ei kyllä nähnyt ulos, mutta jonkinlainen vaaleus kajasti sen läpi. Kaupungeissa lasi-ikkunat yleistyivät pikkuhiljaa.. Vanhimmat lasi-ikkunat ovat yleisimmin pieniruutuisia lyijypuiteikkunoita. Pikkuhiljaa myös lasinvalmistustekniikan kehittyessä ikkunalasit kasvoivat. Ikkunoista verotettiin lasin koon ja tietysti määrän  mukaan. Esimerkiksi vauraan kauppias Matts Soveliuksen 1780-luvulla rakennetun komean kaksikerroksisen talon torifasadissa oli ja on edelleen yhteensä kaksitoista ikkunaa. Huomionarvoista on, että niistä neljä on valeikkunaa eli ikkunaa, joista ei mitään eikä mihinkään näe, mutta ne tyyriit lasit niissä on. 

Lasivero vaikutti myös peileihin. Lienette huomanneet, että oikein vanhoissa peileissä peililasi on yleensä kaksiosainen, sillä on kierretty veroa tai ainakin pienennetty sitä. Tuollaista vanhaa, kaksiosaista peililasia ei kannata missään tapauksessa vaihtaa yhtenäiseen, sillä silloin tuo kapine menettää huomattavasti arvoaan.

Kahavi

Ihanaisen kahvijuoman Ruotsi-Suomen valloitus alkoi 1700-luvun alussa. Ruotsalaiset ja aivan erityisesti suomalaiset mielistyivät kahviin vauhdikkaasti. Esivalta ei hyvällä katsonut varojen virtaamista ulkomaille, olivathan kahvipavut ja kaikki kahvin valmistamiseen ja nauttimiseen liittyvä välineistö alkuun ulkomaista tuotantoa. Kahvista alettiin periä ylellisyysveroa. Verokaan ei kahvin ystäviä hidastanut. (Salakuljetus osattiin myös).

Kahvin juonti kiellettiin Ruotsi-Suomessa 1700-luvun kuluessa neljästi, aina muutamaksi vuodeksi kerrallaan. Kiellon noudattamista valvoivat tarkastajat eli ”kahvinnuuskijat”, jotka partioivat pitkin kylien ja kaupunkien raittia nokka pitkällä kahvintuoksua aistimassa. Jos onneton kahvinystävä jäi kiinni verekseltään, takavarikoi tarkastaja kahvimyllyt, prännärit, pannut, kupit ja kaikki muutkin kahvin nauttimiseen liittyvät esineet. 

Vuonna 1794 kahvinjuonti kiellettiin jälleen. Suomalaiset ryhtyivät viettämään kahvin hautajaisia. Kun ensin oli surupuvuissa juotu niin paljon kahvia kuin talossa olevista pavuista saatiin keitettyä, haudattiin kaikki ”kahaverootingit” eli kahvivälineet maahan juhlallisin menoin arvokkaan hiljaisuuden vallitessa. Lopulta kahvivero väistyi, mutta tullia siitä piti edelleen maksaa.

Kuningas Kustaa III oli kahvin ystävä. Tuolloin keskusteltiin kiivaasti, kumpi oli terveellisempää kahvi vai tee. Kuningas Kustaa III perusti suuressa viisaudessaan ”kuninkaallisen testiryhmän”: hän armahti kaksi kuolemaantuomittua miestä, sillä ehdolla, että toinen juo vain kahvia ja toinen teetä (tietysti herrat saivat myös muuta ravintoa). Testi ratkesi kuten Kustaa III oli arvellutkin, kahvi oli terveellisempää, sillä teen juoja kuoli aiemmin, 84-vuotiaana.

Vinkkinä museuumiblogin lukijoille. Pakkahuoneen museon yläkerrassa on esillä kahvin valmistamiseen ja nauttimiseen liittyvää välineistöä ihan sieltä 1700-luvulta lähtien. Eli täällä Raahessa oltiin heti uutuuksien äärellä, kiitos merenkulun luoman ”laajakaistan”!