Merimiesten ja merimiesten perheiden elämää

Entisen Raahen elämä pyöri merenkulun ympärillä. Vuotuiskiertoa määräsi tietenkin aurinko, mutta omalta osaltaan tärkeä elämän rytmittäjä oli laivavarvilla rakenteilla oleva laiva. Loppukesästä tai syksystä aloitettiin ja tulevana suvena sitten laskettiin laiva vesille.

Toisaalta elo kulki kolmen vuoden sykleissä. Kun laiva lähti maailmalle, se tuli miehistöineen takaisin noin kolmen vuoden päästä. Joskus, jos käytiin vain pikkureissulla, saattoi heila tai puoliso tulla jo parin kuukauden päästä, ja joskus taas reissut venyivät viisivuotisiksikin.

Esimerkiksi vuonna 1864 Raahessa oli asukkaita reilut 2000 henkeä[1]. Maailman merillä oli 42 raahelaista alusta. Jos laivojen keskimäärin 14 miehen miehistöstä valtaosa oli raahelaisia, oli kaupungin asukkaista lähes 600 henkeä poissa. Kaupungissa olivat vain naiset, lapset, laivanrakentajat, vanhukset ja käsityöläiset.

Meri antoi merimiesten ohella leipää monenlaisille taitajille: laivan-rakentajille, pienkeittäjille, seelinompelijoille[2], soopankokeille[3], tullimiehille, lastaajille, purkajille, tynnyrintekijöille, kalastajille, köydenpunojille, jumprunsorvareille jne.

Halutessaan meri kyllä sitten veikin perheen elättäjän: moni Raahen poika sai viimeisen leposijansa meren syvyydestä, milloin iski joku trooppinen sairaus, milloin työtapaturma vei hengen. Saattoipa joskus joutua ulkomaan satamassa niin pahaan nujakkaankin, että menehtyi siinä saamiinsa vammoihin. Kotona odottavalle vaimolle ja lapsille tämmöinen uutinen oli aina kamala paikka. Rakkaan menetys tietenkin koski, mutta myös se, että varsinainen leivän tuoja oli poissa. Eläkejärjestelyt eivät olleet kaksiset.

Merimiesten muijat

Merimiehen muijia täällä Raahessa olikin paljon enemmän kuin porvaris-rouvia, ja he olivat suurimman osan ajasta päineen kakaroitten kanssa, sillä ukko oli merillä yleensä pitkiä aikoja putkeen. Ei ollut syntyvyyden säännöstely silloin niin tarpeen.

Ajatelkaapa tilannetta, että mies lähtee kesällä seelaamaan maailman meriä vain ensimmäinen määränpää tiedossa. Ukko ei osaa itse kirjoittaa ja kirjeet rustaa joku kirjoitustaitoinen seelari. Ei sitä turhan useasti mitään kirjoiteltu tai jaariteltu lemmenlurituksia. Kirjeitä tuli harvakseen, muutama preivi vuodessa. Naisväki jos täältä kotoa kirjoitti, niin ilmeisesti redarin (laivanvarustajan) konttorin kautta saatiin kirje lähtemään, ja se toimitettiin toisten laivojen matkassa perille johonkin ulkomaan satamaan. Sitten kun miehen laiva tuli kyseiseen satamaan, kapteeni haki postikonttorista postit. Kirjeet jaettiin asianomaisille ja ne luki se, joka osasi.

Saattoi siinä karski merenkulkija joskus nolostua palavissaan ikävöivän morsiamen kirjettä kuunnellessaan, tai jos vaimo kertoili vaikeuksista kotona. Vaan eihän ne ruukannu pahemmin valittaa nuo entisajan akat.  He saivat muutaman kerran vuodessa jonkinlaisen elonmerkin miehestään ja koko ajan oli selkäpiissä tieto, että kaikenlaiset vaarat vaanivat miestä.

Ei ollut helppoa niilläkään naisilla, joiden pojat läksivät merille. Monet pojat karkasivat merille jo 10-vuotiaana, toiset lähtivät luvan kanssa.

Kajuutpoika Jaako

Raahen museon arkistossa on kaksi nuoren kajuuttapojan, Jaako Haapakankaan kirjoittamaa kirjettä äidille ja isälleen

Takanrakasta sina ..Päivä Kesäkuuta

Hyvä herskapi[4]  Nyt saan minä lähestyvä teitä muutamalla ratilla[5] ja saan tietä antaa että minä voin hyvin ja olen ollu tervennä ja toivotan sitä sammaa herskapille ja minä saan kiittää teitä Preivinne[6] etestä jongga minä olen saanu pujutterissa[7]  me makasimme kuusi viikkuva ja sieltä seilasimma gerdfin[8] ja sieltä klareerattin[9] ja sieltä menimmä pergijanssin oortereille[10] ja sieltä Takarakkaan lastaamaan ja me lastaamma rukkiita vain sitä en tietä mihin nyt mennään Juhannus on ollu ja täälä on hyvin lämmin nytkin nyt aivan kylymä jos minä oon vielä kuuluva maayhteyteen kyllähän ois lysti olla sielä vain kun sen tietää ettei sitä pääse nii ei sinne tee mielikään Jenni mampsellille[11] paljo terveisijä.

…ei passaa ottaa poträttijä[12]  kun täälä makkaa laiva niin kaukana maista o ei oo saanu käyvä kukkan muut kun Kapten vaatetta minä en ole ostanu muuta kun kaksi villa paitaa vain kun tullaan Englantin niin sielä minä ostan vaatetta en minä ole Paljo kasonnu[13] ei nyt muut tälläkertaa vain paljo terveisiä kaikelle herskapille erinomatain Herralle ja Frouvalle ja sanokaa kööki Kaisalle ja Minalle Terveisijä ja minä Pyyvän Jos herskapi olis niin hyvä Ja kirjottas taasen kun passaa Ja voikaa Hyvin

Jakob A. Haapakangas 187?

Toinen kirje:

Trieste se 13 päivä elokuuta 1872

Hyvä herskapi nyt aion minä lähestyvä teitä ja tietä saan antaa että minä voin hyvästi ja olen ollu tervennä ja toivotan herskapille sitä sammaa. Ja nyt minä olen ottanu poträtin vain se ei ole hyvä kun ei ollu mulla vaatteita vain kun minä saan paremmat vattet niin sitte otetaan toinen. Paljo terveisijä kaikille herskapille. Kapteni on opettanu muva ruottija lukemaan se skenkäsi[14] mulle uuven testamentin ruottalaise ja oon minä kirjotellukki kun on ollu aikaa ja räknäilly. Ja ei nyt muuta kuin terveisijä kaikille jo jos herskapi olis niin hyvä ja kirjottas tänne meillä on vielä lasti sisällä ja en tietä millon jouvutan lähteen. Suomalaisija ei ole kettään täälä. Terveisijä kaikille. Lepistön Minalle terveisijä multa.

Jaako kirjoitti nämä kirjeet ensimmäisellä reissullaan, jolta hän ei koskaan palannut kotiin. Jaako kuoli priki Minnetin haaksirikossa Mustalla merellä joulukuussa 1872.

Toimeentulo

Raahen meripojilla oli aikalailla huonot palkat, koska tunkua laivoille oli lähimaakuntia myöten.  Ei ollut muun alan työnantajia, joitten maksamiin palkkoihin olisi voinut omiansa verrata. Laivoilla oli kuitenkin täysi ylöspito, sieltähän sai ruuan ja makuusijan.

Kapteeni myi omiin nimiinsä tupakkia ja saippuaa ja sen semmoista tähdellistä tarviketta, ja tietenkin ulkomailla piti hankkia niitä tuliaisia. Matkamuistona tuotiin usein reissulla pyydetty ja täytetty merikilpikonna tai englantilaiset posliinikoirat. Saatettiinpa tuoda emännälle ihan posliininen kaffeserviisikin[15]. Vakiotuliainen oli komea kotilo, josta saattoi kotona ollessaan kuunnella meren kohinaa.

Alun alkaen meripoika sai puolet palkastaan omaan käyttöön ja toinen puoli pysyi kapteenin plakkarissa, kunnes pesti oli ohi. Tällä hillittiin myös karkaamisintoa. Merimiehen omasta puolikkaasta piti sitten muistaa lähettää Raahessa odottavalle perheellekin rahaa. Toisinaan se unohtui tai leppeä etelänmeren tuuli jotenkin huiskautti rahat hukkaan. No onneksi tuli uusi merilaki, joka määräsi, että rouva tai siis perhe sai nostaa redarin[16] konttorista strekseelillä[17] puolet miehen palkasta parin viikon välein. Toisesta puolesta meripoika sai neljäsosan omaan käyttöön ja toisen neljäsosan sitten, kun pesti loppu. Eli jäihän sitä rahaa vängälläkin säästöön.

Ei ne huithapeleita ne meripojat olleet, sillä aika moni pystyi hankkimaan tonttimaata ja rakentamaan ikioman talon Katinhäntään. Merimiesten talot eivät olleet suuren suuria, monesti vain huone ja keittiö. Kodissa oli vain tarvittavat huonekalut, ei mitään turhaa. Paitsi tietysti matkamuistoja reissuilta, mutta nehän eivät olleet turhia!

Mies siis toi perheeseen leivän, leveämmän tai kapeamman. Vaimo puolestaan huolehti, niin kuin on maailman sivu huolehtinut, perheen perusrutiinien pyörityksestä. Naisten vastuulla oli perheen selviäminen päivästä päivään.

Elämä oli niukkaa, melkein kädestä suuhun elämistä. Aika moni pyrki hankkimaan pienen maapläntin, jolla saattoi viljellä viljaa. Katinhännän pienet pihat oli tarkasti hyödynnetty reunasta reunaan perunamaaksi. Hyvät kalavedet kaupungin edustalla toivat leivänlisää moneen perheeseen ja tietenkin sen perusravinnon.

Lasten elämää

Toimeentulon tueksi merenkyntäjien vaimoilla oli melkein pakko olla joku työpaikka. Kuka kävi pyykkäämässä, kuka palvelijana, seelinompelijana tai laivan lastin purkajana. Työpäivät olivat pitkiä, kymmenen tuntia ei ollut vielä mitään. Esimerkiksi seelinompelijat lähtivät aamu neljän jälkeen kävelemään kohti laivavarvia eväät mukanaan ja illalla kuudelta päästiin kotiin. Monet kävivät vielä iltasella leipomassa, pyykillä tai muissa töissä porvarishuusholleissa. Lapset jäivät monesti päiväksi keskenään, isommat sisarukset pahasimpia jotenkin paimensivat. Tai jos oli äiti tai muu omainen elossa, saattoi hän vahtia lapsia.

Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, lauantai oli pikkuisen lyhyempi päivä ja pyhähän oli tietenkin vapaata. Silloin pyykättiin, paikattiin ja tehtiin omia huushollihommia.

Lapsetkin yrittivät löytää tienestiä jo nuoresta lähtien. Laivavarveilla oli töitä näppäräsormisille lapsille: he keräsivät puupalasia pinoiksi, kehräsivät työpirteissä laivarivettä[18] ja merimiehenlankaa. Syksyisin poimittiin lähimetsistä marjoja, joita sitten myytiin porvaristaloihin. Kesäaikaan karjan paimentaminen oli lasten ja nuorten työtä. Lisäksi tytöt laitettiin pikkupiiaksi ja lastenhoitajiksi. Pojat saattoivat pyrkiä merille, kajuuttapojaksi pääsi jo n. 10-vuotiaana, joskus nuorempanakin. Elää kituuteltiin miten taidettiin.

Kun sitten jonakin päivänä Kraaselin pookiin vedettiin lippu joka ilmineerasi, että laiva oli tulossa, tuli kaupunkiin vipinää. Vähän ajan päästä varmistui, oliko se oman miehen laiva. Vaimoväki jäi kotiin valmistelemaan vastaanottoa  - rantaan ei passannut mennä hihkumaan ja hyppelemään, eihän sitä niin intomielinen tarvitse olla ja tunteitaan ilmaista. Samoin merelle lähtiessä perhe jäi kotiin, rantaan ei menty kyynelehtimään. Tervetuliaisiksi mies sai ihanaa kotoista viiliä ja tuoresuolattua kalaa ruisleivän päällä.

Oli siinä vaimolla ja miehellä varmaan hieman totuttelemista toisiinsa kolmen vuoden jälkeen. Lapset saattoivat aluksi vierastaa monesti muhkean parran kasvattanutta isää, olihan hän usein nuorimmalle aivan ennennäkemätön henkilö.

Yhden merimiehen muijan tarina

Kaisa Lindmanin ja hänen perheensä elämässä näkyi purjelaivakaupunki Raahen asettamat elinehdot: meri toi tullessaan leipää, mutta halutessaan vei mennessään perheeltä elättäjän. Ja poika Andersin kohdalla näytti sen toisen laidan.

Merijärvellä syntynyt Kaisa Niemelä (1798 - 1858) tuli Raaheen Ollinsaaren kartanoon piiaksi ja meni sitten naimisiin Pattijoen Linnalasta kotoisin olleen merimies Anders Lindmanin (”Antti Linnakangas”) kanssa. Puoliso kuitenkin kuoli jo 40-vuotiaana tropiikissa laivalla riehuneeseen keltakuumeeseen.

Kaisa oli 32-vuotias, kun jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi. Lapsista vanhin, ainokainen poika Anders oli 11-vuotias ja nuorimmainen Maria oli vuoden ikäinen. Isä-Anders ehti tienesteillään hankkia perheelleen nelihuoneisen talon Raahesta Palokunnankadulta. Tässä talossaan Kaisa-leski sitten asui viiden lapsensa kanssa.

Kaisa hankki perheelleen elantoa nk. välityskauppiaana, kuljetteli tavaroita ja anikkeita[19] aina Savoa, Kainuuta ja Karjalaa myöten apupojan kanssa. Kaisan täytyi olla topakka täti, sillä hissukat eivät siellä korpitaipaleilla olisi selvinneet. Lisäksi hänellä täytyi olla hallinnassaan jonkinlainen luku-, kirjoitus- ja räknäys[20]taito.  ”Miten hyvä olisi ollut saada enemmän kouluoppia”, tiedetään Kaisan ajatelleen. Aatos tyttäriensä ja yleensä tyttöjen koulutuksen tarpeellisuudesta kypsyi tuolloin Kaisan mielessä.

Kaisa oli muutenkin aikaansaava nainen, hän tarttui toimeen kuin toimeen jahkailematta. ”Mikä on ihmisen tekemä, niin tottahan sen saa tehtyä”. Muistitietojen mukaan Kaisa pystyi myös puutöihin, hänen kerrotaan kaivertaneen kauniin rukinlavan ja jopa salvanneen pihalleen aitan.

Kaisalla oli talo, johon hän otti hyyrylle ruotsalaisperäisen äidin tyttärineen asumaan ja mamsellikouluaan pitämään. Siitä sai Kaisa aina tervetullutta rahaa ja Kaisan isoimmat tytöt koulutusta huushollihommia vastaan. Kyllä naapurit naureskelivat Lindmanskalle, kun tytöt kävivät vielä lisäopissa alkeiskoulun maisterin tykönä. ”Lindmanska se kouluttaa tytöistään pappeja”, leukailivat raahelaiset. Mutta tämän merimiehen lesken ennakkoluulottomuus koitui monen varattoman raahelaistytön hyödyksi ja onneksikin.

Kaisan talon mamsellikoulussa oli oppilaana porvaristyttöjä. Koulussa annettiin opetusta sisä- ja ulkoluvussa, kirjoitustaidossa, laskennossa, käsitöissä ja koruompelussa. Opetus tapahtui ruotsin kielellä. Koulun oppilaina oli mm. Franzénin Sofia, joka sitten naimisiin mennessään perusti köyhille tytöille oman koulun (Lybeckerin köyhäinkoulu). Opettajiksi hän määräsi Kaisan tytöt, Liisun ja Sannan, niin pitkäksi ajaksi kun tytöt vaan jaksaisivat.  Saivat virnuilevat vääräleuat nenilleen. Ja saattoihan se viikatemies vierailla virnuilijoittenkin kodissa, ja silloin oli tarpeen heidänkin tyttöjensä päästä opintielle.

Kaisan poika Anders lähti myös merille ja kouluttautui kapteeniksi. Anders meni naimisiin Leufstadiuksen Marian kanssa, siis sen merikapteeni, kauppias ja tupakkifapriköörin[21] tyttären kanssa. Niin nousi merimiehen muijan poika yhteiskunnan portaita ylöspäin. Lapset koulutettiin kapteeniksi, lääkäriksi ja insinööriksi jne.

Kapteenien frouvat

Yksinhän ne oli ne kapteenskatkin, he vain saattoivat lähteä joskus puolisonsa laivan mukaan. Esimerkiksi kun Sofia Hannila meni naimisiin kapteeni Albert Herman Snellmanin kanssa juhannuksen tienoilla 1868, Albertilla oli tiedossa komennus Ahkera-laivan kapteeniksi. He eivät olisi nähneet moneen vuoteen, jos Sofia ei olisi lähtenyt mukaan. Elokuussa Ahkera lähti mm. Singaporeen ja Kapkaupunkiin. Snellmanien esikoinen syntyi seuraavan vuoden syyskuussa eteläisellä Atlantilla matkalla Singaporesta St. Thomasiin Länsi-Intian saaristoon. Kajuuttavahti Thompson oli kätilönä. Lontoosta palkattiin helmikuussa 1870 kapteenskan avuksi lapsenvahti ja seuraneiti. Vihdoin syyskuussa 1870 saapuivat Snellmanit häämatkaltaan kotiin.

Toinen samantapainen esimerkki: Kapteeni Fredrik Sahlström lähti Alma-vaimoineen suoraan vihkimistilaisuudesta reissulle, joka kesti kolme vuotta. Perheen kaksi poikaa syntyivät sillä reissulla. Näitä kapteenskoja, jotka sitten merenselijällä synnyttivät, oli aika paljon. Siellä ne vaan vauvat ja tuoreet äidit selvisivät äijälauman keskellä alkeellisissa, ahtaissa ja alati keinuvissa oloissa.

Aika monella kapteenilla ja kapteenskalla oli täällä Raahessa kotitalonsa yhteydessä pikkunen kauppapuoti, jossa myytiin kapteenin ulkomailta tuomia tavaroita. Kaupanhoito jäi kapteenskan harteille, mutta yleensä puodissa oli puotineittyt tai puotipuksu, jotka toimittelivat asioita ja palvelivat asiakkaita.

Eija Turunen