Engelsmannien vierailu

”Ingen ordning i Brahestad”, marisi vanha Lövenmarkin kissa, köyristellen kotiporttinsa kamanalla ja katsellen kaupunkinsa merkillistä katumenoa. Sillä kaupungin kaduilla oli pakokauhu ja kova sekamelska, niin että Lövenmarkin vanha kissakin, joka ennen oli vain kotisalin lattiaa kulkenut mauruten ”ingen ordningiansa”, pelästyneenä kipaisi portilta sitä katsomaan. Oli toukokuun kolmaskymmenes 1854.



Kolme englantilaista sotalaivaa oli jo aamupäivällä nähty kellettelevän meren selällä Taskun takana, kun oli katsottu katoilta ja kirkontornista. Viesti oli jo kulkenut niiden liikkeellä olosta, ja kansa oli kauhulla muistellut vanhoja kokemuksiaan ja tarinoitaan sodista ja vainovenäläisten tuhotöistä. Ja taas oli vihollinen tulossa, ei tosin iänikuinen vanha vainooja, mutta sittenkin vihamies. Ja sota on aina sota.

 

Engelsmanneja pakoon

Niinpä Raahe taaskin lähti pakotielle, minkä ennätti. Koko kaupunki aiottiin tyhjentää, koska pelättiin, että englantilainen sen polttaa.



Tavarakuormia lennätettiin pitkin katuja, niin että keikkui, ja ”eläviä tavaroita” lyötiin kärryt täyteen ja lähdettiin ajamaan sydänmaita kohden. Kaikkialla oli kiirettä ja hätäistä menoa. Vanha Töpi-Aappokin, Heinosen äijä, laukkasi pelosta suunniltaan pitkin katua huutaen:

- Österkrei tulee Korsun tietä. Se on vahva sotimaan… Sillä on kaksi tynnyriä kruutiakin!

Miltei ainoita tavaroitaan, kirvestä ja sahaa, kainalossaan kantaen, ukko juoksenteli etsien piilopaikkaa, hädissään huutaen ja poraten:

- Jos mulla olis Kallu-poikani pää, niin minä menisin vaikka makin katolle!

Taaperteli siellä pakomiesten joukossa pieni Pyhälän Kalle –poikakin hokien:

- Kalle mennne tottaa pakkoon… Kalle mennee tottaa pakkoon.



Rahojaan, parhaita tavaroitaan ja elämisiään Raahe koitti ajaa ja piilottaa, minne vaan ennätti, ja itse rientää pakoon, missä luuli parhaiten säilyvänsä. Tavaroita vietiin Pitkänkarin rantametsikköön, Pattijoelle ja kaupungin takaisiin männiköihin sekä latoihin ja riihiin kaupungin vainioille. Johan Montinilla vietiin liinavaatteet Isollevainiolle makasiiniin ja lauantaisin käytiin niitä vain noutamassa muuttoa varten. Iso seinäpeili piilotettiin makasiiniin ja hopeat kätkettiin kellariin. Maalaisukotkin olivat pakolaiskuormia ja tavaroita kuljettamassa, kiskoen tavattomia maksuja kaupungin hätääntyneeltä kansalta. Jotkut kaupungin hevosmiehetkin ennättivät auttamaan. Muuankin Katinhännän ukko ajeli Brahenkatua, kun kellarimestari Girsén hädissään työnsi raha-arkkunsa hänen rattailleen, jotta ”paa tämä talteen!”. Ja ukko pani arkun niin hyvään talteen, ettei sitä löytynyt ikipäivänä. Toinen ukko taas sai Soveliuksen rahakirstun kärryilleen ja lähti laukottamaan sitä Saloisten metsikköön, johon sekin hukkui, niin ettei koskaan löytynyt. Muutamat kaupunkilaiset lennättivät perheensä Hemmin sydänmaille, toiset veivät pienen väkensä Pattijoelle, toiset Siikajoelle, Saloisiin taikka Piehinkiin. Muutamat pakenivat etäisiin riihiin ja metsäniittyjen heinälatoihin, arkaluontoisimmat konttasivat peloissaan riihien ja latojen alle. Vanha Marjelinin ukko oli juuri jähdillään, Vanhalla - Kaijalla, tulossa Haaparannalta suolalastissa Ouluun, kun engelsmanni näkyi taivaanrannalla. Silloin Marjelin kääntyi takaisin Haaparannalle ja palasi vasta sitten, kun ei englantilaista enää näkynyt.

Vihamies rantautuu

Iltapäivällä merellinen vihamies nousikin maajalkaan sadoin miehin, soutaen monella veneellä, tykit mukanaan. Pienen merenkävijäkaupungin parhaaseen paikkaan, laivaveistämöön, merenselälliset nousivat, ja heti alkoi sieltä nousta sankka savu. Vanha Åkerin ukko, iso mies, joka kaupungissa oli kiipaissut katolle katsomaan englantilaisten maihin tuloa ja puuhia, huusi suurella äänellä, niin että koko kaupunki kajahteli, huusi niin että se vieläkin vanhojen korvissa kaikuu:

- Ka-aaleva pa-aalaa… Ka-aaleva pa-aalaa!

Lindbergin kapteeni kiipesi Heiskarin katolle todetakseen saman asian.



Telakalla korjattavana olevan Prikin, Kalevan, oli vihamies ensitöikseen pistänyt palamaan. Sitten leimautettiin tuleen kaikki muutkin keskeneräiset sekä valmiit satamassa seisovat laivat, fregatit, prikit, kuunarit, jähdit, kaikkiaan puolitoistakymmentä alusta. Tulipensselillään engelsmanni vain huiteli ja sitä mukaa valkea leimusi. Samaan vauhtiin pantiin menemään koko laivaveistämö lankku- ja laivatarvevarastoineen, työpajoineen ja pirtteineen. Näin hyvään alkuun päässyt englantilainen halusi vielä nähdä tervahovinkin synkässä ilotulituksessa sekä vetää meren kyllästyttämään henkeensä pikitehtaan mustaa katkua. Ja pian nämäkin kaupungin voimalähteet pauhasivat valtavina tulenloimoina. Tervaa paloi monin tuhansin tynnyrein, samoin valmista pikeä, ja rinnan Pikimäen kanssa tervahovi leimusi tulenliekkisenä savumerenä, ja kallis terva sekä piki valui tulisena virtana pitkin kenttää.

Vilja- ja suolamakasiinit tarkastelun alla

Kävi tulipalomestari tarkastamassa vanhaa kruununmakasiiniakin, jonka harmaassa mahtavuudessaan seisoi Pikimäen lähimailla maantien vieressä. Sapeleillaan urhot koettivat rikkoa jykevästi raudoitettuja ovia, mutta kun se ei onnistunut, arvelivat pääsevänsä vähemmällä, kun pistävät tulen nurkan alle. Mutta silloin juoksi paikalle Puskalan Juho, vanha merimies, ja huonolla englannin taidollaan selitti, että ”se on köyhän kansan viljaa” ja rukoili: ”Älkää polttako, siinä on lapinkansan viljaa!”. Englantilainen sammutti nuotionsa, ja vanha makasiini sai jäädä elämään.



Fantinsaaren suolamakasiinejakin mereltä tulleet tarkastusmiehet kävivät tutkimassa, luullen ehkä löytävänsä niistä aseita. Möllerin rouva, ”joka silloin oli neittyenä”, meni puhuttelemaan, mutta engelsmanni ajoi pois. Pekurin timpermannikin meni jotakin sanomaan, ja häntä englantilaiset kiusasivat jonkun aikaa, ennen kuin päästivät vapaaksi. Viimein Johan Montinkin uskalsi mennä ”rähisemään”, mutta hänet engelsmanni vei mukanaan veneeseensä, aikoen viedä laivaansakin. Mutta kun Montin rupesi rukoilemaan, jotta ”päästä pois, jotta on monta lasta”, laskettiin hänet jälleen maihin.



Sitten veti tulensyöttäjä väkensä pois, nosti illan suussa purjeensa, pani höyryn käymään ja painui pohjoiseen päin Oulua kohden.



Englantilaisten lähdettyä koetettiin heti ruveta tulta edes vähän ohjissa pitämään. Toimekas Puskalan ukko riensi miesten kanssa pikitehtaalle, josta palava terva solkenaan virtasi mereen. Puskala komensi, ja miehet täyttivät vedellä kaksitoista tyhjää tynnyriä pikikattilan ympärille, ja taas Puskalan komennon mukaan yhtäaikaa tyhjensivät tynnyrit pataan, niin että paukahti, ja sankka höyry täytti huoneen. Ja tuli sammui niiltä mailta. Mutta ympäriltä paloivat Marjelinin, Burmanin, Ahlin ja Tabellin asunnot.



Satojentuhansien ruplien tuhot engelsmanni teki muutamatuntisella iltakäynnillään Raahessa, menettäen tervaa 6000 – 8000 tynnyriä, pikeä 1500 tynnyriä, lankkuja 1000 standartia, hirsiä 2000 loadsia ja halkoja 2000 syltä, lisäksi vielä viljaa ja suoloja.



Tämän tapahtuman on muuan raahelainen merkinnyt almanakkaansakin: ”Den 30 kom Engelsmännerna hit och brände, de kommo kl. 4 på eftermiddagen tände eld på 4 stora skepp på stapeln, flere i hamnen m. m. det var en utmärkt vacker dag!”



Eikä ollut pienellä Raahella vähääkään varaa näyttää sisuaan ja nousta mies miestä vastaan. ”Adlercreutzin kanuunatkin” rannassa kelpasivat antamaan ainoastaan ilopaukkuja ja ”Ansarannan fästinki” Satamalahden seuduilla oli vain vanhasta riihestä rakennettu maanalainen, maapermantoinen mökki, jossa vanha muori, Ansarannan Miija, asui ukkopahasineen.



Näihin aikoihin oli Suomessa kyllä uudelleen ruvettu ottamaan ja harjoittamaan ruotusotamiehiä. Ympäri maata pitkin rantaseutuja oli koottu sotapoikia harjoituksiin, niinkuin vanha Rännärikin siihen aikaan lauloi:



Engelsmanni ja fransmanni

ne aikoopi nyt sottaan,

vaan Suomessa on laitettu

jo pataljoonat flottaan.



Väkeä on keisarilla

niinkuin meren santaa

armostansa harjoitella

pitkin Suomen rantaa.



Näistä sotamiehistä ei kyllä ollut ensihätään, ei Raahen eikä Oulun tuhojen – Oulussa myös poltettiin useita laivoja – estäjiksi. Oulussakin ennätettiin vasta elokuun 28:ntena vannottaa sotamiehet ”keisarin ja isänmaan” puolustajiksi. Se tehtiin kyllä sitten ankarasti. ”Armo olkoon teille!” saarnamies aloitti, puhuessaan ”Muutaman sanan Oulun Tarkk`ampuja Komppanialle valan vannoisa” ja jatkoi: ”vaikk´ei vihollinen armahta teitä, eikä teidän isänmaatanne. Rauha olkoon teille! Vaikk´ei rauhaa ole Suomen rannoilla. Ja, armo ja rauha olkoon teille, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!” Kovaan manaukseen puhe päättyikin: ”Sentähen on jokaisen alamaisen velvollisuus, esivaltansa käskyn päälle rohkiasti käyvä vihollista vastaan, surmata ja alaskaataa vastaanseisojat, siksi että rauha jälleen esivallan suosiolla maakunnalle voitettaisiin”. Kovat oli uhat vannotettavillakin, ainakin se ilmeni heidän laulaessaan:



Engelsmannin linjalaivat

on saksan korkkipuusta

Suomen pojat lihan veistää

engelsmannin luusta.



Älä sinä tule, engelsmanni,

meitä aivan liki.

Silloin käypi seljästäsi

kuuma verihiki.



Mutta ei tarvinnut Oulun vannotettujen käydä kenenkään päälle, eikä ruveta veistämään engelsmannin lihaa. Sillä vaikka englantilainen seuraavanakin kesänä käväisi Pohjanlahden perukoilla, hän pysytteli ulompana meren selällä. Raahenkin seuduilla hän vain luinaili Taskun takana ulapalla. Ja sieltä



Engelsmanni se laivastansa

katteli kiikarilla:

Mitä sinä, Suomen sinikaulus,

marssit kaupungilla?



Vain alempana Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Vaasassa, englantilainen yritteli vähän ilkeillä.



Sota kyllä loppui, mutta sotaväki oli koolla muutaman vuosikymmenen. Raahellakin oli oma, laudoista rakennettu maneesinsa kaupungin laidassa, Nätterporin takana, ja sinne joka kesä ympäristön ruotumiehet kokoontuivat pikku torpistaan sotaisiin harjoituksiin. Sotakapteeni Gestrin oli ylimmäisenä herrana, ja muita sotaherroja oli luutnantti, korpraaleja ja aliupseereja, sellaisia kuin Levelius, Nygren, Olin, Knabe, Sirviö. Ja miehiä oli kaikennäköisiä ja –nimisiä. Entiset, pitkät ja joutavat nimet oli vaihdettu sotaisiksi iskuiksi ja paukauksiksi: Sota, Pistol, Kirves, Rauta, Troppi, Gren, Brun, Ban, Kant, Balk, Örn, Ilves, Kiiski, Nyrhi, Nauha, Sievä.



Raahen poikavekaroilla ei ollut juuri hauskempaa kesäniloa kuin katsoa reunasta, kun sotamiehiä Härkätorilla kaiken päivää jumppautettiin. Ruotsinkieltä pojat olivat kyllä kuulleet, ja useat sitä ymmärsivätkin, mutta Härkätorin marssijain kanssa tunnuttiin puhuttavan aivan eri kielillä. Pian pojat kyllä oppivat, mitä merkitsi ”ast, vaa, levoi, pravoi”, samoin kuin senkin, kun huudettiin ”naplitsoo!” ja ”rusavoo” ja ”kruukom!” ja vieläpä senkin, että piti pistää sujauttaa, kun sanottiin ”saissaraa – tuh!” Mutta silloin parhaimmiltakin pojilta meni asiat ja älyt sekaisin, kun sotaherra oikein laski ja sopotti: ”Serenke sarinki saissaraa sapotemppaa – arssi!”



Parisataa nahkajussia siinä hikipäissään jumppasi, ja monta kertaa pojat saivat nähdä, kuinka jusseja milloin väännettiin nenästä, milloin kierrettiin korvista, milloin milläkin tavalla pidettiin järjestyksessä ja teetettiin temppuja, niin että joskus kupariset napit tipahtelivat. Mutta kaiketi pojat olisivat kauhistuneet, jos olisivat nähneet, miten miehille maneesissa joskus annettiin keppiäkin. Kiiski-Mikollekin kerran annettiin 25 iskua, kun hän ruokaa huudettaessa hyppäsi pöydälle parkaisten ”Leipää!”



Mutta silti sotapojat osasivat laulellakin. Kaupungin poikaparat oikein innoissaan kuuntelivat, kun miesjoukko, marssien ampumaputket olalla, kajautti rintaputkistaan:



Kukapa lienee tutkinut

tuota Venäjän keisarin voimaa

kun hän laitti malmikellot

rantatielle soimaan.



Keisarimme armollinen

Suomesta poikia tinkaa

ei siihen tule turkkilaisen,

eikä tattarinkaa.



Kylmäniemessä Härkäsalmen luona oli ”ampumapaana”, jossa ruotuväki kävi ampumista harjoittelemassa, ja sieltä on vieläkin maakummusta löydetty kiväärinkuulia. Parhaana ruotuväen aikana kaupungin pojat kävivät Kylmäniemestä poimimassa kiväärinkuulia tusinakaupalla. Härkätorilta taas etsiskeltiin kiiltäviä ”sotamiestenknappeja”, ja ne olivatkin monimaksoisia muiden nappien rinnalla.



Komeina hevosenhäntä-lakkeineen ja kiiltonappeineen olivat Härkätorilla temppuilevat maneesin miehet Raahen tyttöjen suosiossa miltei yhtä paljon komeat meripojatkin. Ja kuparinappien kantajat itsekin pitivät itseänsä parempina kuin tavalliset siviilijussit. Hehän olivat ”keisarin omia poikia” ja ”Suomen suojelijoita” niinkuin ”tarkk´ampuja” Esaias Riikokin vanhassa arkkiviisussaan laulaa:



Nyt ilolla sen teemme

vain Suomen kunnijaksi

ja sotaväkeen meemme,

kuin Keisari käskee meitä.



Jonka keisari armosta säätää,

että Suomija suojaamaan,

ja Suomesta poikija pyytää,

että kruunua palvelemaan.

Samuli Paulaharju: Wanha Raahe