”Valkoinen, ei kovin kevyt” - Museuumimysteereistä ja Einoista
Männä viikolla on puhuttu paljon Einosta. Siitä myrskystä. Olen itsekin pohtinut paljon Eino-asiaa viime päivinä. En niinkään myrskyä, vaan museoväelle tutumpia Einoja eli esineitä, joilla ei ole kokoelmanumeroa. Eino makaa museon varastossa, mutta sitä ei ole (ainakaan vielä) kirjattu kokoelmiin. Eino tunnetaan myös nimillä Luetteloimaton ja Numeroimaton, mutta koska Eino on minusta kivempi, käytän sitä!
Einot ovat tuttuja museoissa ympäri maailman, niin myös Raahessa. Einot ovat usein kotoisin suurista lahjoituseristä tai vuosikymmenten takaa, ne ovat päätyneet museoon yllättäen ja pyytämättä tai ne ovat tulleet sinne menneen maailman haalimispolitiikan seurauksena.
Einot ovat siis pienoinen tai joskus suurempikin urakka, joka odottaa tekijäänsä. Seassa on monenmoista hilavitkutinta ja härpäkettä, joista osalle on vaikea keksiä tarkoitusta, ja jonka päätymistä museoon ei voi kuin ihmetellä. Huvittuneisuudelta tai kauhistukseltakaan ei aina voi välttyä. Esimerkiksi vuosikymmeniä vanhan Gellmanin sairaalan vintillä viettäneet muinainen röntgenlaite ja gynekologin tutkimuspöytä aiheuttavat tällaisia tuntemuksia.
Osa Einoista on toki museaalisesti arvokasta ja kuuluu kokoelmiin. Ensin kuitenkin pitäisi selvittää, mikä esine on kyseessä ja mistä se on kotoisin. Sitä arvokkaampi Eino, mitä enemmän käyttö- ja historiatietoa siitä on olemassa. Harmillista vain, että juuri Einot ovat usein niitä esineitä, joiden kontekstitiedot ovat aikojen saatossa hävinneet, unohtuneet tai niitä ei ole koskaan ollutkaan.
Aina ei luetteloiduistakaan esineistä ota selvää, ainakaan pelkän esinekortin perusteella. Museon esinekortistosta löytyy varsin hulvattomiakin esinekuvailuja. Henkilökohtainen suosikkini on lyhyt ja ytimekäs: ”Pala puuta. Musta.” Museonjohtajamme taas on vuosikausia ihmetellyt, mikä ja millainen mahtaa olla se nimetön, mutta numeron saanut esine, jota on kuvailtu sanoilla ”Valkoinen, ei kovin kevyt.”. Muuta tietoa näistä mysteeriesineistä ei korteista löydy, eikä kukaan ole miesmuistiin nähnyt niitä. No, Raahen museo on toiminut 150 vuotta, ja siihen ajanjaksoon mahtuu jos jonkinlaista esineiden luetteloijaa. Toki vuosikymmeniä sitten oli myös eri kriteerit sille, mitä tietoa esineestä tallennetaan.
Museon diaariosta puolestaan löytyy tietoa tietyistä esineistä, joiden pitäisi löytyä museosta, mutta joita niitäkään ei ole nykyinen henkilökunta kuunaan tavannut. Esimerkiksi mamselli Nygrénin lahjoittamat piispa Henrikin rukoushuoneen seinähirren kappaleet olisi mukava löytää. Noilla hirrenpalasilla on perimätiedon mukaan parannettu niin hammassärkyä kuin sydämenahdistustakin. Toivomme hartaasti näiden mysteerien pulpahtavan pinnalle, kunhan saamme museoesineistön inventaarion käyntiin. Elämme jänniä aikoja! :)
Museumimamselli Miska