Samuli Paulaharju, armoitettu tarinoitsija

Samuli Paulaharju (14.41875-6.2.1944) syntyi vuonna 1875 Etelä-Pohjanmaalla Kurikassa torppari Jaakko Paulaharjun ja Kaisa Sofia Reinikan kahdeksanneksi lapseksi. Samuli kävi koulua useammassa otteessa, välillä piti tienata leipää ja Kreetta-Liisa Isonkorven kanssa v. 1895 perustettu perhe alkoi kasvaa. Samulilla oli jossain mielen sopukoissa toive toisenlaisesta tulevaisuudesta kuin maanviljelyksestä jne. Naapurikylän pojan esimerkin innoittama Samuli pyrki lähes mielijohteesta Jyväskylän opettajaseminaariin ja pääsi sinne.

Seminaarin maantieteen, piirustuksen ja käsityön lehtori, kansallisromantiikasta kovasti innoittunut arkkitehti Yrjö Blomstedt kehotti Samulia jo opiskeluaikana menemään keruumatkalle Viipurin läänin alueelle lähelle runolaulajien seutuja. Samuli oli osoittanut innostuksensa ja kiinnostuksensa kansatietee-seen, ja taitavana piirtäjänä pystyi hienosti ikuistamaan näkemänsä. Samuli valmistui seminaarista v 1901.Vaimo Kreetta suoritti Jyväskylässä käsityö- ja lauluopettajan opintoja.

Samulin ensimmäinen virkapaikka oli Viipurin läänin Uudenkirkon Kirstinälässä, vaimo Kreetta pääsi samalle koululle laulun ja tyttöjen käsityönopettajaksi. ”Joutui mies sitten nousevan polven kasvattajaksi Kannas-Karjalaan Uudellekirkolle, jossa ”huono opettaja” sai valtakirjan niukuin naukuin. No, yhtenä syynä taisi olla onneton vanhojen runojen keräyshalu. Pääsi Uusikirkko miehestä sentään kolmella vuodella, kun jouduin Oulun kuuromykkäkouluun veiston ja piirustuksen opettajaksi”. Ei Samuli huono opettaja ollut, sillä hän sai kirstinäläisiltä vielä vuosien jälkeen mukavia kirjeitä. Samulia itseään varmaan vaivasi se, että oli hakeutunut Kirstinälään erityisesti kansanperinteen keruu mielessään, ei niinkään nuorison opettaminen. Paulaharjut muuten ohjasivat siellä myös kuoroa ja näytelmäkerhoa. Samuli kunnostautui ensirakastajan rooleissa.

Paulaharjun perhe muutti Ouluun vuonna 1904. Pari ensimmäistä vuotta meni auskultoidessa ja puusepäntaitoja opiskellessa. Samuli teki koko ajan lomillaan tutkimus- ja keräilymatkoja sekä talvisaikaan purki keruumateriaalia ja kirjoitti koulutyön ohessa. Samuli kulki reissuillaan yleensä jalkaisin tai polkupyörällä. Kreetta-Liisa oli Paulaharjun tärkein tuki ja voimahahmo. Vaimo kannusti Samulia toteuttamaan intohimoaan perinteen keruuta. Kreetta ja Samuli joutuivat tekemään lujasti töitä voidakseen toteuttaa Samulin keruumatkat ja kouluttaa lapset.  Suunnitelmissa oli, että lasten kasvaessa ja reumasta kärsivän Kreetan voinnin parantuessa vaimokin osallistuisi keruumatkoille. Reumatismi ja sen aiheuttama halvaus vei kuitenkin Kreetan manan majoille syksyllä 1913. Suru ja murhe hukutettiin kiivaaseen keruu- ja kirjoitustyöhön. Samuli osallistui kansalaissotaan Kuusamon komennuskunnassa koillisella rintamalla.

Samuli avioitui v. 1919 kollegansa Jenny Simeliuksen kanssa. Jenny oli työkaveruuden lisäksi myös perhetuttu, hän vieraili Paulaharjuilla useinkin Kreetan eläessäkin. Jennyn ja Samulin avioliitto oli kahden hengenheimolaisen, ei aivan nuoren ihmisen liitto. Jenny-rouva seurasi miestään melko tiiviisti keräys- ja tutkimusretkille. Samuli ehti 42 aktiivisen vaellusvuotensa aikana kulkea 80 000 km ja käydä ainakin 800:lla paikkakunnalla. Samuli kiersi Karjalasta Kainuun kautta Lappiin, Ruijan Lappiin, Ruijan Länsi-pohjaan ja Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla. Samulin keräämää aineistoa on sanottu maailman laajimmaksi yhden miehen keräämäksi kansanperinteen arkistoksi. Sinne on koottu 65 000 sanamuistiinpanoa, 4000 sivua kansatieteellisiä kertomuksia, tuhansittain piirroksia ja yli 8000 valokuvaa. Samuli julkaisi 21 kirjaa ja yli 500 lehtiartikkelia. Ensimmäiset kertomukset julkaistiin jo alle parikymppisenä. Kertomuksia ja artikkeleita  julkaistiin eri aikakaus- ja sanomalehdissä. Ensimmäinen julkaistu teos oli v. 1906 ilmestynyt Asuinrakennuksia Uudellakirkolla. Karjalan mailta Paulaharju kirjoitti kaksi muutakin teosta, Lapista kaikkiaan 11, Pohjanmaalta 6 sekä lisäksi koko Suomen kattava Kuva sieltä, toinen täältä kautta Suur-Suomen. Näiden lisäksi on vielä alkujaan lähinnä lastenlapsille tarkoitettu runoteos Metsän satua ja totta ilmestyi postuumisti.

Jenny-rouva oli erään Samulin keruumatkan aikana ilmaissut huolensa Samulin terveydestä. Samuli vastasi hälle näin:

”Minäkö sairastuisin. Hui! Ei kuiva halko, karalatva käkkyrä tiedä mitään, satoi taikka tuuli, paistoi päivä taikka vihmoi lunta. Saman se semmoiselle tekee. Märkänä on ollut väliin selkä, ja lumituiskussa ajellessa käsiä kylmännyt ja vastahankanen työntynyt käsivarsiin melkein kainalokuoppia myöten. Mutta hammastaudin se on vienyt. Hammasta purren olen vain kiskonut edellä vastamäet ja huilannut myötäset että korvat vinkuu. ja sitten taas pysähtynyt odottelemaan naapuria, joka junnaa häntäpuolessa. En ole sairas en sielun enkä ruman ruumiinkaan puolesta.”  Tuo kirjeessä mainittu naapuri oli oululainen taiteilija Aukusti Koivisto, joka ei ollut yhtä rutinoitunut vaeltaja kuin Samuli.

Koulutyön, keruumatkojen ja kirjoittamisen ohella tämä moneen ehtivä Samuli oli myös Oulun läänin historiallisen ja kansatieteellisen museon kokoelmainhoitaja 1908-1924.

Sitten Raaheen

Paulaharjun, korpien pitkäkoipisen kiertäjän mielestä kaupungeista ei enää voinut löytyä mitään alkuperäistä. Pohjois-Pohjalainen osakunta kuitenkin höynäsi häntä Raaheen tekemään tutkimus-, piirus-tus- ja valokuvaustyötä. Osakunnat olivat aloittaneet kotiseututyön ennen ensimmäistä maailmansotaa ja yrittivät saada sitä nyt uudelleen virkoamaan. Ja onneksi hoksasivat usuttaa Samulin tänne! Osakunta tarjosi matkarahat (2000 mk) ja konsulinna Rosa Sovelius, innokas kotiseutu- ja museoihminen, lupautui auttamaan kerääjää. Paula-harjun sanojen mukaan hän sitten ”puoliväkisin narrattuna” lähti ”ottamaan talteen vanhoja kaupungin asioita”.

Paulaharju tuli Raaheen 3. heinäkuuta 1923 ja vaikka ensivaikutelma oli vähemmän kutsuva, niin kuin hän itse kertoo tuli kylä tutummaksi ja vanhat raahelaiset läheisiksi. Paulaharju kirjoittaa 4.8. kotonaan. ”Takaisin Wanhasta Pietari Brahen kaupungista, jossa katseltu Katinhännät, nähty Nätterporit, haastateltu vanhat merimi-het, timperit, styyryt, kapteenit, seelinompelijat ja soopankokit sekä muut vanhat raahelaiset. Kuvattu vanhat talot ja talojen pihamaat ja muut.” (Huom. Noita Paulaharjun haastatteluita voi käydä lukemassa mm. Oulun Maakunta-arkistossa, monet kerrat oon siellä hörötellyt). Paulaharjut kävivät syksyn aikana vielä pariin otteeseen Raahessa. Vuoden vaihteen jälkeen Samuli sairastui vakavasti espajantautiin. Lääkäri kielsi lähtemästä kesällä Lappiin keruumatkalle, siispä hän suuntasi taas Raaheen, teki tänne useamman reissun ja kävi vanhoilla kauppamailla Savon suunnalla. Kirjan loppuunsaattaminen vaati vielä alkuvuodesta 1925 pari Raahen reissua. Kansikuvan tekemisestä hän kertoo: ”Olen töhertänyt koko viime viikon Vanhan Raahen kansilehteä. Taisi niitä valmistua ainakin kymmeneen kirjaan – ja yhden vain tarvitsen. Se on sellaista, kun ei ukko ole ollut ei poluteekin eikä Ateneumin koulussa, niin että saa yrittää noitumalla… eikä edes siitäkään tule mieleistä.”

Vanha Raahe ilmestyi jouluksi 1925 ja sai niin hyvän vastaanoton, että kustantajakin ilahtui ”olipa hauskaa, että pääsit tästä kirjastasi edes kohtuulliselle palkkiolle, saaden siitä uutta intoa työhösi. Ilahduttavaa oli myös se, että arvostelut olivat täysin kiittäviä. Niinpä siis voimme panna kätemme ristiin ja siunaten sekä kiitollisina tässä suhteessa lopettaa kuluneen vuosipahasen.”

Rosa Sovelius välitti kirjailijalle pikkukaupunkilaisten mielipiteitä kirjeessään 14.12.1925:

”Tahdoin ensin kuulla vähän yleisön ja etenkin meidän vanhojen merikarhujen mielipiteitä kirjasta. Vasta eilen illalla tapasin Pyyn rukoushuoneella ja hän piti kovin paljon ”Vanhasta Raahesta”: ”kyllä siinä sitten on kaikki asiat niin paikallaan!” sanoi ukko. Paul (Sovio ET huom) oli käynyt Orasmaan luona ja sanoi että O. hyvin ”tykkää” kirjasta ja myöskin Vitoliini ja Humaloja” mutta vähän ”flaatina” oli Orasmaa ollut siitä että oli ihmetellyt että ”siitä” ei mahda ”häävi” kirja tulla? ”Annan” päivänä johtajatar Salmelan luona tuli Tohtori Levón hyvin mahtavana ilmoittamaan minulle että häntä on pyydetty arvostelemaan ”vanhaa Raahea” – mahtaa olla ”Kalevan” toimitus joka oli pyytänyt? – Johtajatar Helle vähän hymähtäen sanoi minulle myöhemmin että ”eihän siinä kirjassa nyt sentään voi kaikkien raahelaisten nimiä olla?” Olisiko Tohtori L. – mahdollisesti odottanut, että hänenkin nimensä siinä olisi pitänyt olla? Sofie Svanljung ei pitänyt siitä että Nikanderin kuva siinä oli ja niin ”fiininä”. Paul kertoi että eräs rautatieläinen, Greus nimeltä on myynyt ”Vanhaa Raahea” hyvin paljon ja ”Postineidit” sanovat että sitä menee joka postissa monet kappaleet Ameriikaan ja mikä joululahja voisi kaukana oleville raahelaisille sen rakkaampi ja tervetulleempi olla?”

Seminaarin lehtori Kaarlo Levónhan arvosteli kirjan Kalevaan. Hänen mukaansa Vanhassa Raahessa oli ansionsa, mutta kirja oli historiallisesti täysin hatara, ”monta joutavaa, vieläpä monelle nykyaikaiselle raahelaiselle mieliharmia tuottavaa juttua olisi saanut teoksesta jäädä pois, mutta sen sijaan kyllä olisi ollut paikallaan esimerkiksi tutkia, mitä haittapuolia ja vahinkoa oli rikkauksien kasaantumisesta yksille suvuille.” Levon myös harmittelee sitä, että Paulaharju nojaa enimmäkseen paikallisiin muistelijoihin. Jos kirjailija olisi tutkinut sanomalehtikirjallisuutta ja arkistolähteitä olisi ”hän varmaankin saanut kirjansa objektiivisesti pätevämmäksi; siitä olisi tullut tasapuolisempi ja niin sanoakseni miehekkäämmin kirjoitettu ajan kuvastin, kuin mitä se nyt on.”

Muut arvostelijat taas kiittelivät kirjaa lähes täydelliseksi kuvaksi vanhan Raahen elämästä. No, eräs porvarisrouva Raahesta lähetti Paulaharjulle moitteita, että tämä oli kulkenut vain työmiesten ja merimiesten luona ja jättänyt ”vanhan porvariaristokratian ja –patriarkaalisuuden” syrjään. ”Olisittepa nähneet meidän aikojen pitoja, pukuja ja menoja ja kestitystä” Se oli nähtävää!”

Ilmari Havu kirjoitti arviossaan Uusi Suomi –lehdessä näin: ”Mielestäni aivan oikein Paulaharju kohdistaa kuvauksensa sellaisiin seikkoihin, joista muistitiedon hävittyä lienee jokseenkin mahdotonta myöhemmin saada selkoa. Laivan rakentaminen, merimiesten pestaus, elämä laivoilla ja kotiintulo kerrotaan niin yksityiskohtaisesti, että tässä suhteessa Paulaharjulla ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa vertaistaan.”

Gunnar Suolahti, tunnettu historiantutkija arvosti museomiehen asiantuntemusta ja historiallista lukeneisuutta sekä kouliintunutta haastattelutaitoa, joiden pohjalta syntyi kulttuurikuvaus, ei kulttuurihistoria, joksi sitä ei oltu aiottukaan. Suolahtikin korosti nimenomaan suullisen muistitiedon melkoista lähdearvoa historiantutkijalle; ”liiaksi on nykypolvi valmis vähäksymään vanhan polven muistoja, käsittämättä, että niissä on kätkettynä mahdollisuudet erikoislaatuisiin kulttuurilisiin.”

Arne Michaël Tallgren, Kotiseutulehden toimittaja ja muinaistutkija, (raahelaisen Jenny Maria Montin-Tallgrenin poika) oli yksi niitä harvoja akateemisia tutkijoita, jotka osasivat antaa arvon Paulaharjun työlle. Tallgren kirjoittaa kirjeessään näin:

”En tiedä miten me n.s. tiedemiehet yleensä voisimme suorittaa Teille kiitollisuuden velkamme, ei vain kaikesta siitä mitä olette kerännyt ja talteen pannut ja kaikesta siitä rakkaudesta millä olette työhönne suhtautuneet. – Te teette työt jotka olisivat meidän velvollisuuksia, meidän, joilla on virat ja asema.

Syvällä kiitollisuudella olen nyt niin kuin aina Teidän velallisenne.”

Hyvin monet akateemiset tutkijat ja tahot suhtautuivat ällistyttävän nihkeästi kansakoulupohjaisen entusiastin keruisiin ja tutkimuksiin. Paulaharjun saama niin yksityinen kuin julkinenkin palaute töistään on välillä aika pöyristyttävää luettavaa. Samulia itseään harmitti se, ettei vähävaraisen kodin takia ollut pystynyt lähtemään opiskelemaan pitemmälle ja koki jonkin sorttista alemmuutta sen takia. Erityisesti kyllä kismitti se, että hänen tekemänsä valtavaa työtä ei arvostettu. Samuli sai kovin nihkeästi erilaisia rahapalkintoja, kun nk. akateemiset tuntuivat saavan niitä vaikka minkälaisen lipareen julkaisun jälkeen.

Paulaharjun arvovaltaiset ystävät, mm. Kustaa Vilkuna yrittivät useampaan kertaan saada Samulille profes-sorin arvonimeä. Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti oli kuulemma hylännyt anomuksen 14 kertaa ja vannonut ettei tule antamaan kenellekään ei-akateemiselle kyseistä arvonimeä! Samuli Paulaharjulle myönnettiin professorin arvonimi vihdoin 68-vuotiaana Aleksis Kiven päivänä 1943. Samuli otti professorin arvonimen empien vastaan pahoitellen samalla sitä, ettei voinut enää tehdä mitään sen lunastamiseksi – hänen oli vaikea ymmärtää saaneensa sen jo tehdystä työstä. Tästäkin kyllä jotkut tärkeiljät rutkuttivat! Arvonimi tuli ihan viime hetkellä. Jo kesäkuussa samana vuonna lääkäri oli ankarasti kieltänyt Samulilta kaiken ruumiillisen ja henkisen rasituksen. Samuli oli vastannut lääkärille ”Mitä se semmoinen elämä on että vain syödä ja levätä, en minä tahdo sellaista elämää elää.” Samuli joutui useamman kerran sairaalaan, jossa vielä luki kotiseudulleen Kurikkaan sijoittuvan Rintakyliä ja larvamaita –teoksen korrehtuureja Jennyn avustuksella. Samuli Paulaharju nukkui ikiuneen kynttilänpäivänä 6. helmikuuta 1944 ennen Oulun suuria pommituksia.

Paulaharju oli kirjallisessa tuotannossaan aivan omalaisensa taiteilija. Hän kokosi keräämänsä tiedot, piirtämänsä piirrokset ja ottamansa valokuvat kokonaisuudeksi, joka perustui eksakteihin tietoihin mutta joka muotoutui taiteilijan käden ja näkemyksen kautta. Me Vanhan Raahen lukeneet tiedämme, että teksteistä näkyy ja kuuluu tutkimuksen kohteitaan lämmöllä ja arvostavasti katsova ja käsittelevä ihminen isolla I:llä. Martti Haavion sanoin Paulaharjun ”kirjat ovat ihailtava yhdistelmä vankkumatonta tietoa, näkemisen ja eläytymisen kykyä, vähin elein ilmaistua avaraa elämännäkemystä.”

Me Raahen museossa ja muutkin Raahen historian ystävät olemme todella suuressa kiitollisuuden velassa Samulille, niin tekstistä kuin kuvistakin. Aatellaanpa sitä joku vuosi sitten tehtyä Muistatko? –kuvateosta, kuinka paljon köyhempi se olisikaan ilman Samulin ihanaisia kuvia!

Nyt meillä on käsissä viides painos tätä maan mainiota opusta, jota ei voi hymyilemättä lukea. Ensimmäinen painos ilmestyi 1925, toinen, ilmeisen pieni painos, otettiin Raahen 300-vuotisjuhlien kunniaksi 1949, kolmas, ulkoasultaan hieman muutettu painos 1965, alkuperäisen näköinen neljäs painos Raahe-seuran toimesta 2004. Ja nyt tämä hieman luksukkaampi jubileumpainos, joka varmaan viedään käsistä.

Oiskohan arvannut vähän pitkin hampain kaupunkiimme tullut Samuli Paulaharju tai merimies Matti Orasmaa, että vielä lähes sadan vuoden päästä iloitsemme vilipittömästi tästä yhteistyön tuloksesta, oikiasta helemestä.

kirjoitti Samulia vuosikymmeniä fanittanut museotantti