Gustaf Burman muistelee priki Minnetiä

Raahen Seutu 19.2.1920

”Minnen” haaksirikko Muistelma kauppalaivastomme menneiltä ajoilta

Olin merellä raahelaisessa laivassa, joka oli nimeltään ”Minne”, taklattu prikiksi, kuuluva Durchmannin yhtiölle. Olimme olleet matkalla jo 2½ vuotta, ja nyt v. 1872, olimme Venäjällä. Odessan kaupungissa. Lastasimme nisuja (vehnää, museotantin huom.), ja laiva tuli kovin raskaaseen lastiin, niin että miehistö oli vastahakoinen lähtemään sillä merelle. Oli useita muitakin suomalaisia laivoja: lähdettiin 15 tai 16 p:nä joulukuuta. Tuuli oli myötäinen, se oli itätuuli, joka Mustassameressä talviaikana usein on sakea; ja niin tuli meillekin heti meripimeä. Laivamme, joka oli jo vanha, se kun rakennettiin 1856, rupesi vuotamaan, niin että pumppujen varresta ei joutunut levolle eikä syömään.

Olin kirvesmiehenä laivassa. Onhan se timperi vähän etumiehiä miehistön kesken – ja nyt joudun tässä itseäni vähän ylistämään, mutta asia on niin kuin sanon.

Kun merisakea tuli, pantiin laiva ”piihin”, kylki tuulta vasten. ”Piissä maattiin” 3 vuorokautta, vähillä purjeilla, ainoastaan märssyt auki. Neljännenvuorokauden aamuna klo 2 tuli minulle tähystysvuoro. Menin paikalleni, ja silloin kuunvalo äkkiä valaisi ja näin maata. Huusin heti: ”maat näkyy, ja luuvastissa näkyy laivoja!” Menin sanomaan konstille (konstaapelille) että pitää purrata (herättää) kapteeni. Niin tuli kapteeni kannelle oli pahalla tuulella, tiuski miehiä lisäämään purjeita: panimme silloin täydet märssyt ja prammit ja laiva käännettiin taas myötätuuleen, kun kapteeni pauhasi, ettei tänä päivänä tule maa vastaan, vaikka vauhti oli 12 solmua.

Kirkas kuunvalo loppui, tuli sakea jälleen. Mutta päivä alkoi jo vähän sarastaa, ja niin kuumottivat taas maat näkyviin. Huusin vielä, että näkyy maa! mutta kapteeni vain käski meitä neljä miestä kajuuttaan ja näytti merikorttia: ”Tuossa sitä pitäisi oltaman!” toi sitte minulle kiikarin ja käski kiivetä fokkaraa’alle katsomaan näkyisikö maa. Tulin alas ja nakkasin kiikarin kapteenin jalkoihin ja sanoin: ”Et nyt tätä tarvitse sinä enkä minä”. Maa oli jo lähellä. Sanoin perämiehelle, että väärällä tolalla ollaan. Kapteeni oli jo ”noukkaillut” piteli kiinni että pysyi pystyssä.

Nyt passattiin tiukkaan tuuleen, aiottiin kääntää. Tuuli yltyi myrskyksi. Niin isomärssyraaka katkesi eikä laiva kääntynytkään vastatuuleen. Oli pakko tehdä lehmänkäännös. Siinä jouduttiin vielä likemmäs maata. Minä menin perämiehen tykö, sanoin: ”Nyt ankkurit valmiiksi ja pudotetaan ne, kun ranta tulee, että laiva kääntyy päin merta, muuten on huonosti asiat.” Sitten panin parhaat vaatteet päälleni ja sanoin toisille: ”tehkää tekin niin, pankaa vaatteet päällenne, nyt on kuolema liki.” Buum oli peräsimessä, minä juoksin, otin peräsimen, sanoin Buumille: ”Mene pukemaan päällesi!” Perämiehelle sanoin ”Menkää kajuutan katolle ja viitatkaa kädellä siihen suuntaan missä on pimein paikka, etten laske vuoria vasten – jos olisi jotakin toivoa.” Niin teimme. Kapteeni konttasi katolle hänkin ja olisi tahtonut ohjaamaan vuoria vasten; hänkin näki jo maata. Ja oli hyvä, että pimeätä kohti menimme; sattui eteemme kohta, jossa ranta oli laakaa, niin että siinä saattoi maalle päästä se joka pelastui, kun taas molemmin puolin oli korkeat vuoret, - ei pääsyä maalle. Niin, tämä oli ainoa toivo pelastua, - eikä ainoastaan miehistön, sillä myöskin laivamme olisi uponnut aaltoihin, jos olisi jääty syvälle. Vielä oli vähäinen toivo laivakin pelastaa; pudotetaan ankkurit, ehkäpä kestävät. Ankkurit pudotettiin; silloin jätin peräsimen, menin läpi kajuutan ja sieppasin kapteenin viinanasjakan, jossa tuntui vielä olevan ainetta; reikä oli auki, pistin kaksi sormea korkiksi ja vedin. Kapteeni ja perämies seisoivat kajuutan edessä, sanoin heille sivumennessäni: ”Tulkaa, herrat mukaan”; styyry tuli, vaan ei äijä.

Niin menimme etukantille kanssia alahangan puolelle, kaikki yhteen. Pidettiin kiinni mistä saatiin. Tuli meri (aalto) yli pakan; olipa viedä meidät. Kaksi venettämme se löi irti, toinen halkesi, toinen meni menojaan yli laidan. Siinä tuumittiin; näyttää että joudutaan mereen; ei saa turvata toisiinsa. Lekkeristä ryyppy mieheen. Oli nälkä. Niin tuli uusi aalto, vei lekkerin. Ilta alkoi tulla. Ruvettiin tuumimaan, että itsekukin koettaa pelastua miten paraiten taitaa. Oli vielä kannella lautaläjä, joukossa lankkuja y.m. Otimme läjästä pitkät ruuman tikapuut, panimme ne mereen; erään vaasalaisen pojan 16 vuotiaan, panimme menemään noiden tikapuiden kanssa; ja poika pääsi kuin pääsikin maalle. Sitte puosu, Laitala niminen, otti toiset tikapuut, kajuutan katolle vievät, ja lähti niiden turvin. Kun hän teki lähtöä, tuli kapteeni kajuutasta ja antoi vähän rahaa: ”Jos pääset rantaan, saat jotakin suuhusi.” Mutta eipä onnistunut: mies vaipui heti laivan viereen. Satuin olemaan juuri kohdalla ja katsoin aaltojen lomassa yli laidan. Jokin köysi osui käteeni; laskin sen alas; hän sai köyden vielä käteensä, vaan eipä pitänyt kiinni, alimmainenkin solmi luisui läpi kouran. Niin hukkui siihen. – Laiva löi pohjaan aina aaltojen välissä, niin että oli vaikea pysyä seisaalla; samalla oli oltava valmiina aina kun aalto tuli.

Alkoi pimetä. Taas neuvoteltiin: kun mastot kaatuvat, niin siinä on jonkun surma. Niin minä ehdotin että autetaan niitä kaatumaan, ja näytin paikan mihin piti kaikkien silloin kokoontua. Kävin kapteenia huutamassa meidän joukkoomme, mutta äijä sanoi: ”Mitä tässä nyt on hätänä? Käske konstaapeli tänne että saan viinaa, ei Jaako löydä.” Minä sanoin: ”Tule Jaakko, hakemaan konstia!” ”Ei hän pääse ulos ovi on lukossa.” ”Tule sitte tästä akkunasta; minä autan.” Niin poika pelastui ulos: se oli kajuuttapoika Jaakko Haapakangas. Konstaapelin, vanhan Matti Luodon, laitoimme noutamaan kapteenia, - muistuttamaan sille, että mastot pian kaatuvat. Mutta kapteeni sai miehen kiinni, puristi syliinsä, ei lähtenyt itse eikä tahtonut toista päästää, kunnes Luoto huomasi sanoa, että hänpä hakee ryypyt, ja siihen sanaan päästi irti. Kehoitti vielä kapteenia tulemaan ulos; vaan eihän se päihtynyt taivu.

Jo oli laiva kallellaan alihangan puolelle aikalailla. Olimme kaikki koolla siinä paikassa, minkä minä olin ehdottanut. Minä otin piilukirveen, Luodolle annoin kirveen (ne olin varannut valmiiksi). Menin ja löin poikki isomaston vantit ja partuunat, sitten fokkamaston. Luoto katkaisi staakit. Jouduimme paikoillemme. Paikka oli keulapuolella kanssia, juuri ankkuripelin päässä. Taas tuli iso meri, löi yli laivan ja täräytti pohjaan. Silloin kaatuivat mastot yht’aikaa, keulamasto aivan kantta myöten, isomasto ylempää, niin että jäi 4 syltä tynkää. Odotimme vähän aikaa; tuli taas meri löi sen mastonpalan poikki. Kun taas kykenimme katselemaan, oli meidän joukosta mies poissa, vanhus, kotoisin Hampurista. Siinä taas odotettiin mitä tulossa oli; katseltiin eikö mistään saisi parempaa suojaa. Tuli jo pimeä. Niin näkyi tuli maalta (laivan paloja polttivat) – tiesimme nuotiolla olevan ihmisiä, kun kulkivat sivu, niin että se toisinaan pimeni. Minä ja Eskeliini ja Tyyskä koetimme kanssin porstuassa olla vähän liki toisiamme, kun vilutti; mutta piti lähteä pois; lattia rupesi hajoamaan, kansilankut nousemaan pystyyn. Norjalainen kokki ja Buumi olivat menneet pakan alle, ja useita oli sitte kajuutan suojassa. Kun tulimme ulos suojasta, koetimme huutaa, vieläkö on muita. Ei kuulunut; eikä pimeältä nähnyt. Siinä pidimme kiinni mistä saimme. Jopa tuli norjalainen pakan alta ja sanoi ”Nyt halkesi. Sieltä olimme pudota ruumaan.”

Buumilla oli pelastusrengas, hän oli lähtenyt sen avulla: mutta aalto toi hänet laivan viereen uudestaan. Norjalainen sai köyden palan jostakin ja Buumi sai siitä kiinni. Saimme Buumin ylös, ja hän antoi korkkirenkaan norjalaiselle palkkioksi pelastuksestaan. Sittemmin kun tuli päivä, norjalainen lähti samalla renkaalla ja onnistui pääsemään maalle. Yöllä minä menin laivan perälle, kajuutan taka. Siellä tapasin muitakin, jotka luulivat, ettei enää ole muita kuin he. Sieltä tuli lähtö, kun laiva meni poikki. Norjalainen lähti edellä kajuuttapoika Jaako jäljessä ja minä Jaakon perässä. Mutta tuli taas aalto, emme ennättäneet aallonlomassa suojaan. Otimme kiinni mistä saimme. Jaakko ei jaksanut pitää. Näin, kun meri vei Jaakon. Kun taas pääsin vähän suojaan ja katselin, oli kajuutta poissa, yksi seinä ja katto vain jäljellä. Luultavasti kapteeni meni samassa rytäkässä. Peltomaa lähti toisella pelastusrenkaalla ja onnistui. Pelastusrenkaita ei ollut enempää.

Oli 4:nnen adventtisunnuntain aamu. Vielä oli meitä seitsemän laivan palasten päällä. Vähitellen pääsimme koolle peräpuolen palalle. Pidimme kiinni kajuutan pylväistä eli tötistä, kun seinät olivat jo poissa. Oli jotakin köyden paloja, joilla vähän sidoimme kiinni itseämme noihin tötteihin. Oli vilu ja nälkä; kolmeen vuorokauteen ei ollut saatu ruokaa; totta tuo merivesi lie ravinnut.

Nyt perämies ja minä vähän siinä hommasimme. Peräsinrattaan ympärille panin köyden, sitte perämies meni alas reikään eli skailettiin, kun kajuutan katto oli yhden seinän kannattamana vielä, ja koetti hakea löytäisikö mitään suuhun pantavaa. Kun minä vedin köydestä, niin hän siitä tiesi suunnan. Olipa hän löytänyt viikunamaton, mutta vain 2 viikunaa oli jäljellä; oli myöskin pikku pala meetvurstia. Kaikki jaettiin 7:ään osaan. Eihän se iso annos ollut, tyhjäksi oli mennyt kaikki.

Kellon arvelimme olevan 9. Minua alkoi jo kovin janottaa. Niin rupesin ajattelemaan maahan pääsyä. Otin kajuutan katosta syltä pitkän laudan ja kun tuli iso aalto, lähdin sen mukana. Monen vastuksen perästä pääsin maalle asti. Olin vielä polvillani siinä rannalla, niin tuli uusi aalto ja vei minut taas laivan perän alle. Huusin apua, mutta sieltä huudettiin vastaan: ”Tule, timperi meitä auttamaan!” Ei ollut enää minulla tuota lautaakaan; mutta uimataitoinen kun olin, niin taas isojen ponnistusten perästä pääsin rantaan. Ja nytpä oli voimat vähissä. Konttasin ylemmäs ja pääsin liki nuotiota. Istuin jonkun esineen päälle. Niin Peltomaa toi vettä juodakseni; sitte kaksi miestä veti saappaat jalastani, niin että sain sukat pois. Panin saappaat taas jalkaani, kun tuli kova vilu. Lähdin kävelemään lämpimikseni; mutta en päässyt kauas, kun Peltomaa tuli huutamaan: ”Tule, timperi, katsomaan, styyrmanni menee mereen päin, Sahlgrenia auttavat laivaan!” No ei muuta, rupesimme pelastushommiin. Peltomaa ja minä. Pieni vene oli rannalla, lykkäsimme sen vesille mutta aalto nakkasi veneen maalle pohja ylöspäin; olimme joutua alle. Nyt uudet hommat: otimme veneen spriin (varvan), minä vedin Peltomaan seisomaan pankille (särkälle), joka oli rannasta vähän matkan päässä, syvä väylä välissä. Silloin kaksi bashiboshukkia otti minusta kiinni, että älä lähde; mutta pääsin irti ja lähdin. Eivät ne tohtineet tulla likikään rantaa, - olisi mennyt vesi isoihin housuihin.

Nyt Peltomaa seisoi särkällä, veneen varpa turvana; minä lähdin taas ui-maan perämiestä kohti. Pääsin jotenkin lähelle. Perämiehellä oli iso lankku, josta piti kiinni. Minä huusin: ”Pitäkää kiinni!” Silmistä näin, että hän ei ymmärrä nyt, hän ei vastannut. Ei ollut kuin sylen verta meidän väliä; niin tuli iso aalto, joka meidät erotti. Minä uin maalle särkän sivuitse, perämies jäi, ajautui aina ulommas. Minä hinasin Peltomaankin pois särkältä. Nyt mietin jotakin neuvoa, sillä näytti, että perämies oli joutumassa tuonne vuoren onkaloon. Riensimme sinne kohdalle päin. Jopa tuli siinä kolme bashiboshukkia vastaan, olivat menossa jotakin otusta pyytämään; yhdellä oli iso kimppu hienoa nuoraa. Minä nykäsin sen nuoran ja otin päästä kiinni; sanoin Peltomaalle: ”Kehitä auki jälkeeni ja tule veteen niin kauas kuin tohdit; rupea sitte vetämään, mutta hiljaa, kun minä näytän merkkiä ja onnistun saamaan kädestä kiinni styyryä.” Mutta perämies ei tiennyt mitään enää, päästi irti lankusta. –Peltomaa sitten kertoi, ettei hän ollut nähnyt mitään merkkiä, joskus oli aaltojen välissä vilahtanut jotakin mustaa, ja niin oli hän ruvennut vetämään nuorasta. Minä silloin aalloissa huomasin että tuntui raskaalta vetää perämiestä ja arvasin siitä, että vielä oli naru minulla, ja niin tulimme rantaan. Mutta perämies ei enää ollut tajuissaan. Siinä oli kolme niitä turkkilaista, toimitin että laahaisivat perämiehen nuotion luo. Enpä minäkään tahtonut jaksaa kävellä nuotiolle asti. Rupesin sitte perämiestä virvoittamaan. Siinä oli niitä bashiboshukkeja, minä koetin tahtoa niiltä viinaa jos millä kielellä, ja viimein, kun pyysin votkaa, sainkin yhdeltä, jolla oli taskumatti. Kaksi turkkilaista piti perämiestä pystyssä, minä sain sormeni hänen suuhunsa ja saatoin kaataa siihen vähän votkaa. Hieroin ja ravistelin kovasti; niin rupesi verivaahto tulemaan suusta ja havaitsin että silmät vähän liikkuivat. Siinä hommassa lämpenin vähän itsekin.

Ja taas tuli 4 miestä laivan palasella. Tuli Sahlgren yhdellä isolla palalla, jossa oli keulavannas pystyssä. Paha oli saada siitä miestä pois; tuo vannas löi kovasti maahan aina kun aalto pääsi laivanpalan alle. Jo tuli Lepistö yhdellä palalla. Nyt olimme 10 miestä maalla. – Rupesin katselemaan, eikö olisi suojaisempaa paikkaa missään. Jopa havaitsin ulompana vuorella jonkun huoneen, ja aloin toimittaa, että tuonne! Kylmä oli, lunta ja rakeita satoi, 6 tai 7 tuuman vahvalta oli lunta maassa. Otin 3 turkkilaista. Yhdeltä oli päällysvaatteen ja panin sen perämiehen hartioille. Sitten toimitin hänet kannettavaksi rakennukselle kahden miehen välissä, yksi piti kaapua hänen seljässään. Niin lähdettiin; minä astuin jäljessä. Oli kuljettava pienen järven poikki veneellä, sitte ylös vuorelle. Siellä saimme asunnoksi navetan, jossa oli suuria härkiä 16 kappaletta ja kilejä paljon. Nuotio keskellä lattiaa. Me siinä ympärillä. Siihen kokoonnuimme viimein kaikki.

Nuo bashiboshukit minua hieman pelkäsivät, luulivat velhoksi, kun olin tohtinut lähteä pelastamaan perämiestä.

Ei saanut nukkua kukaan; kiellettiin. Minä hieroin perämiestä. Jopahan rupesi aamulla vähän puhumaan. Oli jouluaatto. Ruokaa emme saaneet. Kun perämies pystyi jalkeille, lähdimme kävelemään. Löysimme mökin, siinä oli ruisleipiä penkillä. Niin saimme 2 pikku pullaa (museotantti: kaksi edellistä sanaa hieman epäselviä) ja vähän suoloja, jotka jaettiin 12 osaan, kun oli mukana toisenkin laivan miehiä kaksi: kapteeni ja yksi miehistöstä. Ne haaksirikkoontuivat vähän ennen meitä, mutta sillä tavoin, että laiva jäi vuorenonkaloon, joten ainoastaan nuo 2 pelastuivat. Tuo kapteeni kreikkalainen, osasi vähän englanninkieltä. Niin saimme toimeen asiat ja pääsimme ratsastamaan pois.

Olimme jouluiltaa muutamassa kylässä, jossa oli Turkin kreikkalaisia. Sieltä lähdettyä ratsastimme 4 päivää ja tulimme rautatielle, jota myöten matkustimme Konstantinopoliin.

Laskiaisiltana pääsimme kotiin.

Kustaa Burman”