Muistelo laivan tulosta

Raahen laivaliikkeen ajoilta

Mikä merkkitapaus se oli pikkukaupungissa – niin kuin – Raahessa – kun laiva laskettiin vesille, sitä tuskin käsittää muu kuin pikkukaupunkilainen, joka itse on ollut mukana. Kaksi, jopa kolmekin sellaista tilaisuutta sattui joka suvi, eikä niihin sittenkään kyllästynyt.

Väkeä vilisi sinä päivänä veistämön tiellä ja veistämössä. Joukoittain lähtivät liikkeelle kaupunkilaiset, varsinkin lapset, joiden ei missään ollut niin hauska kuin veistämön suuressa juhlassa. Pyhävaatteet yllä ja piparkakkurahoja kädessä riensi pikkuväki perille, ja ensi tehtävänä oli etsiä ”Lassilaiska”, joka aina  oli vistämössä näinä ilopäivinä mukanaan suuri, kaikille tuiki tuttu piparkakkukorinsa; ja siinä saivat pennit kyytinsä. Piparkakut taskussa kapusi sitten itse kukin jollekin tukki- tai lautapukille, mistä vaan hyvin näki sinne päin, jossa laivan piti luisua veteen.

Seurasi hetkinen odotusaikaa.

Juhlapuvuissaan seisoi työväki runsaasti liputetun laivanrungon ympärillä, joka nyt piti toimitettaman vankeudestaan irti. Valmistettu oli tätä tehtävää siten, että luisupohjan ja laivarungon väliin oli lyöty niitten kiilain kärki, joitten avulla sittemmin, kun hetki oli tullut, laiva saatiin lähtemään teloiltaan. Ennen kuin tähän saattoi ryhtyä, valettiin aika lailla suopaa telapohjan alapäähään ja niille poikittain pannuille hirsille, joiden seljitse laivan piti liukua mereen. Laivan vastainen päällikkö, joku tai jotkut isännistöstä ja liuta huutavia poikia kiipesi laivan kannelle ja nyt alettiin nuijia kiiloja syvempään. Sitä ennen paljastettiin kuitenkin laivan perässä oleva laivan nimi, joka oli tähän asti ollut laudalla peitetty. Jännittyneinä seurasivat katsojat kiilaamista eikä aikaakaan, niin telapohjasta kuuluva narahtelu ilmaisi, että kiilat tehosivat – tapuli ryskähti, laivan runko alkoi liikkua, ja äänekkään hurraan raikuessa rannalla seisovasta yleisöstä, ja laivaan kavunneesta poikalaumasta, joka huiskutti käsiään ja lakkejaan, luisui laiva majesteettisesti vapaaksi telkeistään. Useimmiten kaikki kävi onnellisesti, toisinaan sentään sattui, että laiva pahasti horjahti ja joskus vieläpä jäi kallelleen matalikolle – tätä viimeistä pidettiin turmion enteenä isännistölle; todellisuus näyttikin, että luuloon oli syytä.

Heti kun laiva oli saatu vesille, kutsuttiin salvumiesten koko joukko, seppä ja hänen apumiehensä veistämön tupaan (tupa oli joka veistämössä), ja siellä pidettiin miehille vanhanaikuisen komeat kestit, joista rommia ja punssia ei puuttunut. Eivätkä kemut lie loppuneet, ennen kuin melkeinpä joka mies oli tavallista lystimmällä tuulella. Kahvia kului kestitykseen myös ja joskus vieläpä ruokaakin – jälkimmäistä silloin, kun vesillelaskijaisista oli koitunut työmiehille jotain ylimääräistä vaivaa.

Veistämö sijaitsi 1850-luvulta lähtien Lapaluodon ja Loveliuksen (?Soveliuksen?et) veistämöpuutarhan Rosenlundin väillä, sitä ennen – eli aina kaupungin alkuajoista asti – pakkahuoneensillan ja Pitkänkarin välillä, niin kuin vanhoista kartoista näkyy.

Kun laivaa saattoi odottaa palaavaksi, alettiin tähtäillä visusti kirkon tapulista, josta silmä kantoi kauas sataman vetten tuolle puolen. Heti kun kotiin palaava laiva huomattiin taivaan rannalla ja tieto siitä levisi, oli rantakatu ennen pitkää yhtenä väen vilinänä. Kraaselin majakassa liehui lippu, luotsi lähti laivaa vastaan ja pian sen hiljalleen lipui kotikaupungin satamaan, Roskaan, jossa riemuiten laskettiin ankkuri.

Lääkäri ja tullimiehiä kävi laivassa ensin; kun nämä olivat tehneet tehtävänsä, hinattiin laivasta suurvene ”barkaasi” vesille ja juhlapukuinen miehistö, joka kolme pitkää vuotta oli kaivaten ikävöinyt tätä hetkeä, alkoi soutaa kohti kotirantaa ja siinä odottavia omaisia.

Kun laivavene ennätti Sisä-Fantin nimeen ja rannalle kertynyt väkijoukko joutui näkyviin, kohotettiin airot ja huikea hurraa kajahti rantaa kohti, josta vastattiin samalla mitalla. Vielä jokunen kelpo aironveto ja niin oltiin perillä, Raahen rannassa. Seuraavat hetket sisälsivät enemmän kuin mitä sanoin voi lausua, --

Laivan paluun jälkeisinä päivinä näkyi ilosta säteileviä isiä ja äitejä kävelemässä Rantakadulla ja Pitkänkarin tiellä. Isä, yllään komeat siniset friisivaatteet, ”friskläder” semmoisia sen ajan merimiehet pitivät pyhäisin, talutti nuorinta lastaan, jonka pukuun myöskin oli tullut pieni lisä, pikkuinen meripojan lakki ulkomaista kuosia tai, jos pienokainen oli tyttö, uusi pieni silkkihuivi, melkein samallainen kuin vieressä kulkevalla äidillä oli päässään.

Tuntui haikealta katsella noita hetkeksi onnellisia perheitä ja muistaa, että muutaman lyhyen kesäisen viikon kuluttua taas oli käsissä eron raskas päivä. Tapahan oli sellainen, että merimiehet vielä samana suvena ”ottivat hyyryn” ja taas erkanivat omaisistaan kolmeksi pitkää vuotta. Jos kotiin palannut laiva vielä sinä suvena valmistui uudelle valtamerimatkalle, niin arvatenkin moni laivan edelliseen miehistöön kuulunut lähti toisellakin kertaa mukaan, mutta yhtä usein lienevät miehet kirjoittautuneet ”ottaneet hyyryn” johonkin muuhun satamassa olevaan laivaan, joka sattui lähtövalmiiksi samaan aikaan kuin hekin. *

Laivan kotiintuloa juhlisti isännistö. Laivassa vietetyt herraskemut olivat ilon ensi ilmauksena, eikä niissä säästelty kapteenin uusia Etelän tuliaisia – viinejä monen lajisia, jaloja, väärentämättömiä; herkullisia viikunoita, suuria appelsiineja, samoin pähkinöitä, keksejä, hienoja juustoja ja jos minkälaisia säilykkeitä. Kelpasi siinä vieraille hernekeitto sianlihan kera, laivakokin valmistamana aito-meriläiseen tapaan, ja lopuksi hyvä kahvi.

Vielä höysteeksi merimiesjuttuja, ja hyvillä mielen astuivat herrat jonkun tunnin kuluttua pariin erinomaiseen laivapurteen ja palasivat koteihinsa.

Seuraavana päivänä toimi isännistö laivassa kemut perheilleen ja lähimmille sukulaisilleen. Ja se, joka niihin aikoihin oli lapsi, jota komeitten, rikkaasta Etelästä palaavien laivojen isännät pitivät niin hyvänä kuin taisivat – se ei unhoita näitä juhlia.

Näin Raahen kulta-ajalla. Se aika päättyi 1870-luvun loppupuoliskolla, jolloin uusia laivoja ei enää rakennettu ja vanhat – myytin pois.

Koko entinen laaja veistämöalue on jo monta vuotta vihertänyt perunamaana, heinä- ja viljavainiona. Mutta tosisatu Raahen laivaliikkeen päiviltä elää vielä ja jää ikiajoiksi olemaan kaupungin ylväin muisto.

*merimatkoille varustauduttiin huolellisesti. Laivoihin varattiin suunnattomat määrät leipää, joka leivottiin isännistön omissa kodeissa, voita tynnyrittäin, samoin monenlaista lihaa, marjasäilykkeitä j.n.e. Mutta ei puuroa. Jutut Raahen laivojen puurotynnyreistä on tekaistu Oulussa. Palkaksi ovat raahelaiset tienneet kannella oululaisista, että nämä muka syöttivät laivojensa miehistölle keitetyitä ja tynnyreihin sullottuja kuoreita ”norsseja”. Pilkkanimet ”puurokaupunki” ja ”norssikaupunki” ovat täten syntyneet.

Julkaistu Kotiseutu –aikakausjulkaisussa 1913 ja myöhemmin julkaisussa Suomen Sana 14/1965