Jouluvieras

Emmä me ihimiset aina tiijjä minkälaisia kohtaloita kätkeytyy kanssaihimistemme elämään. Ne eletään kaikesa hilijasuuuvesa ja painetaan nahkaansa kuten pruukataan sanua. Joskus jäläkiinpäin voi päästä kurkistaan toisen ihimisen sisimpään elämään, kuten tuon Tikka-Briitanki kohalla. Mutta muullaki tappaa aanaa joskus lähimmäisensä meinikejä kuten sen jouluvieraan, josta aijon kertua.

Olimma juuri käymäsä päivällispöytään ku ovikello soi. Joulupäivä oli ennen vanahaan seurakunnan ainualle papille rankka työpäivä. Aamunvarraisella oli ensin suomenkielinen jumalanpalavelus kirkosa. Sitte oli Lapaluovosa hartaustillaisuus ja palatesa kunnalliskojisa ja vielä sairaalasa jouluhartaus. Mutta jouluilta oli pyhitetty omalle kotiväjelle.

Kuka sielä ny´ ennää jouluiltana pyrkii pappilaan? Ruustinna meni kahtoon ja ovesta tuli pienikokonen vanahanaikasiin vaatteihin pujettu neiti-ihiminen.

En heti tajunnu kuka hän oli, mutta sitte tunsin, olinhan tuntenu hänet lapsuuvestani asti. Hän oli aikoinaan ollu raahelaisisa liikkeisä kirijanpitäjänä eli puukhollarina, kuten ennen sanottiin. Hänelle kuitenki oli tullu se vika, mikä vieläki saattaa tulla pienisä yrityksisä palavelevalle, joka alavariinsa on tekemisisä rahhain ja tillein kansa, että virka mennee päähän ja se rupiaa määräileen ja neuvvoon ihtiään johtajaaki, joka ei semmosesta suinkaan tykkää, vaan pijan antaa lähtöpassit.

Niin oli käyny tällekki vieraalle eikäk hän ennää saanu minkäänlaista palakkaa, vaan eleli yksikseen isältään perimäsä pienesä melekeen maaperrään painuneesa taloröttelösä kunnan avun varasa. Seurakuntaki häntä muisti joulunaikaan kuten muitaki vanahoja ja yksinäisiä.

Mutta mitä hän nyt tuli pappilasta hakkeen? Tuliko mahollisesti joulurahasta kiittään, kuten jokku tekivät?

Ei hänen puhheestaan saanu mittään tolokkua, ihtekseen vaan puhua pöpitti.

Vaihomma ruustinnan kansa silimäyksiä ja arvelimma sitte, että jos sillä raukalla ei oo kotona mittään syötävää, niin se sen takia lähti meille. Ruustinna sanoki sille, että me oomma justiin syömään rupiamasa että sopisko vieraallekki käyvvä pöytään.

Sillon hän rupes heti riisuun takkiaan ja sano että kyllä se soppii – mutta saako tämä minun seuralaiseni kans tulla pöytään? Emmä me nähäneet kettään muuta kuin tämän vanahan fröökynän, mutta ruustinna oli pijan tilanteen tasalla ja sano että totta kai on seuralainen tervetullut.

Näkymättömälle vieraalle piti kans panna lautanen ja syömävehkeet ja ku ruokaa tarijottiin piti fatia käyttää ensin sen tyhyjän lautasen kohalla ja sitte vasta näkyvä vieras otti ihtelleen.

Tyttäret, joilla oli joku koulukampraati vieraana, tinki kyllä tirskahtelemaan, mutta ruustinnan kulmain rypistys hillihti heijjät. Vieras puhutteli seuralaistansa maisteriksi ja sano, että maisteripa ottaa ensteksi.

Niin sitte ateria päätty ja vieras ”maistereineen” teki lähtyä. Auton hälle takin päälle ja aukasin oven ja vieras sano taas, että maisteripa mennee eellä.

Mua jäi sitte vaivaamaan kysymys, että mikä oli tämän käynnin varsinainen tarkotus? Mikä asija sai tuon ikäneijon lähteen pappilaan jouluiltana? Tuskin hän mua tunsi eikä muistanu mun olevan palijasjalakasia raahelaisia eikä syöminenkään varmasti ollu päätarkotus. Mutta ehkä se justiin – syöminen – sekotti piirustukset! Ja se ”maisteri”!

Sillon mulla välähti, siinähän se oli. Ennenvanahaan mentiin pappilaan kuulutuksia ottaan. Nythän ne tehhään virka-aikana virastosa. Tuo vieras tuli maisterinsa kansa pappilaan kuulutuksia ottaan, mutta se unohtu siihen muuhun touhuun ku emmä ymmärtäneet asijaa. Ehkä juuri jouluilta toi hänen sairaaseen mieleensä vanahan romanssin nuoruuven ajolta. Mutta kukapa sen ennää tietää!

-Eero Permi: Suomen helemi